Psykiatrinen hoitotyö – uhka vai mahdollisuus

Psykiatrinen hoitotyö – uhka vai mahdollisuus

Pirjo Lehtovuori tutki psykologian väitöskirjassaan psykoterapeutin henkilökohtaisten ominaisuuksien merkitystä psykoterapian tuloksellisuuteen. Psykoterapeuteissa on eroja ja yleensä ne vaikuttavat psykoterapiasta koettuun hyötyyn. Auttajan ominaisuuksien arvioinnin soisi leviävän koskemaan koko sosiaali- ja terveysalaa. Auttajan koulutustaustalla on tietysti merkitystä, mutta auttajan persoonallisuustekijät vaikuttavat siihen, miten hän saa ammatillisen tietotaitonsa käyttöön hoitosuhteessa. Mielenterveystyössä esimerkiksi auttajan kyky empatiaan ja erillisyyteen sekä kyky olla läheisessä ihmissuhteessa ovat ratkaisevassa asemassa siinä, miten autettava kokee tulleensa kohdelluksi ja hoidetuksi. Hoitojärjestelmissä tapahtuva autettavan traumatisoituminen on tabu, joka odottaa rikkomistaan.

Ystäväni on opiskelemassa sosiaalialan koulutusohjelmassa. Hän kääntyi puoleeni opiskeluihinsa liittyvän tehtävän merkeissä. Opiskelijoilla oli opintojakso mielenterveystyöstä ja heidän tehtävänään oli opiskella kaikki aiheeseen liittyvät Käypä hoito-suositukset. Opintojaksoon liittyvänä kirjallisena tehtävänä opiskelijoiden piti valita kaksi erilaista mielenterveyden häiriöitä ja kirjoittaa essee siitä, miten esimerkiksi ahdistunut ihminen kohdataan. Kysyin, kuinka pitkä esseen tulisi olla? Useamman sivun mittainen. Ystäväni totesi, että hän on joko ymmärtänyt tehtävän täysin väärin tai sitten mielenterveystyö on niin mahdottoman vaikeaa, ettei hän pysty siihen. Inspiroivien keskustelujen jälkeen kehotin ystävääni kirjoittamaan esseevastauksensa, joka mahtuisi parille riville: ”Ahdistuneisuushäiriöstä kärsivä ihminen kohdataan samoin kuin muutkin ihmiset. Häntä tervehditään ystävällisesti, pyydetään astumaan sisään ja kysytään, mitä hänelle kuuluu. Työntekijän tulee olla valmis kuuntelemaan ja aidosti kuulemaan hänen vastauksensa.”

Missä vaiheessa auttamistyöstä tuli rakettitiedettä? Tapahtuiko se siinä vaiheessa, kun kaikki haluttiin saada listattua hoitosuosituksiin? Vai siinä vaiheessa, kun joku laski rahat ja haluttiin saada lisää tehoa ja kustannussäästöjä? Kun alettiin ihannoida näyttöön perustuvaa hoitamista? Miten tervehtimisestä ja lempeästä hymystä saataisiin näyttöön perustuva hoitokäytäntö? Aivan. Auttamistyössä on paljon sellaisia elementtejä, joita ei nähdä tarpeelliseksi kirjata suosituksiin eikä kaikkea, mitä kahden ihmisen välillä hoitosuhteessa tapahtuu, saada ehkä koskaan tutkittua sillä tavoin, että se kelpuutettaisiin lääketieteellisiin suosituksiin.

Hoitosuositukset ovat hyviä renkejä, mutta huonoja isäntiä. Ne ovat asiantuntijoiden laatimia yhteenvetoja yksittäisten sairauksien diagnostiikan ja hoidon vaikuttavuudesta. Auttamistyötä tekevien tulisi kuitenkin muistaa, että hoitosuositukset eivät korvaa terveydenhuollon ammattilaisen omaa arviota yksittäisen potilaan parhaasta mahdollisesta diagnostiikasta, hoidosta ja kuntoutuksesta hoitopäätöksiä tehtäessä. Kun tähän lisätään vakavan traumatisoitumisen aiheuttamien häiriöiden puutteellinen huomiointi diagnoosijärjestelmissä, tullaan tietynlaisen rakenteellisen ongelman äärelle. Miten saada asianmukaista hoitoa sellaiseen vaivaan, jota ei diagnoosijärjestelmien mielestä ole olemassakaan? Tähän on toivottavasti tulossa muutoksia lähitulevaisuudessa.

Toinen hankaluus tulee näyttöön perustuvan hoitamisen vaatimuksessa. En tarkoita, että terveydenhuollon pitäisi olla Villi Länsi, jossa kaikenlainen hoitamiseen verhoiltu toiminta olisi sallittua ja hyväksyttävää. Tarkoitan sitä, että vankkaan kliiniseen kokemukseen perustuvan hoitokäytännön soisi olevan yhtä arvokasta kuin vaikkapa niiden menetelmien, joiden tieteellinen tutkiminen on helppoa niiden yksinkertaisuuden vuoksi (esim. käsikirjoihin perustuvat strukturoidut hoitomallit). Olen huomannut, että nykyään autettavan on oltava sopiva johonkin tiettyyn kustannustehokkaaseen menetelmään, jotta hän olisi hyvä potilas. Mutta miten ihmeessä on voitu luoda strukturoituja menetelmiä, jotka sopivat kaikille ja auttavat kaikkiin vaivoihin? Tämä alkaa kuulostaa jo yliluonnolliselta.

Onko ihmisen yksilöllisyys ja ainutkertaisuus vain pelkkää sanahelinää laatukäsikirjoissa? On tieteellinen fakta, että traumatisoitumisen aiheuttamissa seurauksissa on havaittavissa tiettyjä lainalaisuuksia ja samankaltaisuuksia. Tämä antaa auttajalle tukevan teoriaperustan oman työnsä laadukkaaseen ja tehokkaaseen toteuttamiseen. Auttajan ei kuitenkaan pidä olla siinä illuusiossa, että hän jotenkin tietäisi paremmin tai voisi ylhäältä päin määritellä, mikä kenellekin on hyväksi. Autettavan itsemääräämisoikeutta tulee kunnioittaa. Jos oikeasti halutaan huomioida ihmisen yksilöllisyys ja ainutkertaisuus, huomataan, ettei ole mahdollista laatia sellaista menetelmää, jonka muottiin kaikki sopivat. Jokin aika sitten erään sairaanhoitopiirin uutislehdessä suositeltiin nettiterapioita. Nämä nähtiin erityisen hyvinä siksi, että etäyhteyden turvin ”turha empatia karsiutuu pois hoitosuhteesta”. Tässä esimerkissä tulee näkyväksi nykypsykiatrian koventuneet arvot, joiden pohjalta ei suinkaan saada aikaiseksi laadukkaampaa hoitamista. Eikä edes niitä kustannussäästöjä pitkällä aikavälillä.

Psykiatria on lääketieteen erikoisalana siinäkin mielessä erityislaatuinen, että laadukas ja turvallinen hoitaminen tapahtuu tasavertaisessa ihmissuhteessa. On todennäköistä, että kirurgilla on parempi tietämys oman erikoisalansa asioista kuin keskivertopotilaalla. Psykiatriassa näin ei kuitenkaan välttämättä ole ja auttajan tulisi sietää se. Traumapsykoterapeuttisessa työskentelyssä terapeutin rooli on mielestäni se, että auttaja auttaa ihmistä parantamaan itse itsensä. Tämä näkökulma tiputtaa auttajan jalustaltaan tasavertaiseen yhteistyösuhteeseen autettavan kanssa, missä auttaja ei omista parempaa tietoa siitä, miten autettavan tulisi oma henkilökohtainen parantumiseen tähtäävä matkansa kulkea. Auttaja toki tarjoilee näkökulmia ja vaihtoehtoja, haasteitakin – antaa ammattitaitonsa autettavan henkilökohtaisen prosessin palvelukseen. Nykymaailmassa ei ole trendikästä antaa autettavalle tilaa ja kasvurauhaa yksilöllisyys ja ainutkertaisuus huomioiden. Mutta kun inhimillisyys jää auttamistyössä taka-alalle, hoitaminen voi muuttua kaltoinkohteluksi silmänräpäyksessä.

Kerroin alussa sosiaalialaa opiskelevasta ystävästäni. Hän oli pohtinut, pystyykö hän tähän työhön. Tämä on mielestäni ensiarvoisen tärkeää. Ammattitaidon syvää ydintä on tietää omat rajansa. Auttaja on se villi kortti, joka voi romahduttaa huolella rakennetun näyttöön perustuvan korttitalon. Jos auttajan henkilökohtaisia ominaisuuksia pitäisi laittaa tärkeysjärjestykseen, laittaisin tärkeimmäksi piirteeksi vahvan kyvyn itsereflektioon. Varhaista vuorovaikutusta koskevissa teorioissa vanhemman reflektiokyky nähdään erittäin keskeisenä tekijänä riittävän hyvän vuorovaikutussuhteen syntymisessä. Auttamistyössä on kyse samasta asiasta. Auttajan tulisi tohtia ja haluta kysyä itseltään säännöllisin väliajoin ”Pystynkö minä tähän työhön?”. Auttajan tulisi tohtia kuunnella ja aidosti kuulla oma vastauksensa. Kaikki eivät pysty kaikkeen eikä tarvitsekaan. Tätä työtä tekevät ne, jotka pystyvät tekemään sitä – tärkeintä on tietoisuus siitä, miten minä auttajana vaikutan toiseen ihmiseen. Tällä tavoin hoitamisesta tulee autettavalle turvallista. Turvallisuus on onnistuneen traumahoidon kivijalka. Hoitojärjestelmissä ihmiset traumatisoituvat niin kutsutun hoitamisen vuoksi. Tästä tulisi pystyä käymään reflektoivaa keskustelua.

Joku saattaa ajatella tätä lukiessaan, että mikä minä olen sanomaan auttajien ominaisuuksista yhtään mitään? En ole mitenkään erityinen. Olen täsmälleen yhtä epätäydellinen ja vajavainen kuin me ihmiset yleensä olemme. Teen joka päivä lujasti töitä sen eteen, että olisin turvallinen auttaja kaikille kohtaamilleni ihmisille. Traumailmiölle tyypillistä on välttely ja vaikeneminen. Ne eivät kuitenkaan edistä hyvien hoitokäytäntöjen kehittämistä eivätkä autettavien kokemusta turvallisuudesta. Vastalääkkeenä vaikenemiselle ja välttelylle toimivat esimerkiksi häpeän käsittely ja puheeksi ottaminen, joiden avulla kyetään ottamaan vastaan autettavien omakohtaiset kertomukset kokemuksistaan hoidon piirissä ja ohjaamaan nykypsykiatriaa kohti turvallisia hoitokäytäntöjä.

Jonna Södervall – Väyrynen on traumapsykoterapeutti, joka haluaa osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun tärkeistä aiheista sekä omalta osaltaan tukea traumatietoisuuden lisääntymistä ammattilaisten ja kansalaisten keskuudessa.

LÄHDE:

Lehtovuori, Pirjo: Psykoterapeutin henkilökohtaisten ominaisuuksien merkitys psykoterapiassa ja niiden vaikutus tuloksellisuuteen identiteettihaastattelun perusteella. Jyväskylä studies in education, psychology and social research 602.  http://urn.fi/URN:ISBN:978-951-39-7310-0

Kuva: Seija Hirstiö

Ketä varten hoitojärjestelmä on?

Ketä varten hoitojärjestelmä on?

Hoitojärjestelmät ovat jatkuvasti kehittämiskohteina ja monet uudistukset ovat olleetkin onnistuneita. Toisaalta hoitojärjestelmä on kasvoton ja siitä on helppo saada syntipukki kaikelle sille, mikä ei ole kovin onnistunutta. Hoitojärjestelmä on kuitenkin ihmisten rakentama ja sen sisällä toimii valtava määrä ammattilaisia, joilla on mahdollisuus omalla toiminnallaan vaikuttaa ihmisten kohteluun ja moniammatillisen yhteistyön laatuun. Mutta ketä varten hoitojärjestelmä oikeastaan onkaan?

Viime viikolla silmiini osui Ylen uutinen (http://yle.fi/uutiset/3-9570409 ), jossa todettiin terveydenhuollon hoitojärjestelmän jopa halvaantuvan, jos ihmisellä on useiden eri lääketieteen erikoisalojen hoitoa vaativia sairauksia. Sosiaali – ja terveyspolitiikan professori Juho Saari Tampereen yliopistosta toteaa, ettei järjestelmä tunnista monisairaita, vaan he jauhautuvat erikoissairaanhoidon sirpaleisessa viidakossa. Vastaaviin hankaluuksiin olen törmännyt myös psykiatriassa niissäkin tapauksissa, kun se on ainut hoitoon osallistuva erikoisala. Tutkijat ovat pohtineet psykiatrian pirstaleisuutta ja monitieteisyyden tarvetta (esim. Lehtonen 1994.) Pirstoutuminen tuntuu korostuvan traumaihmisten kohdalla. Vakava traumahäiriö tuottaa vaihtelevan ja moniulotteisen oirekuvan eikä kokonaisuutta pysty hahmottamaan pelkästään oirekeskeisellä työotteella. Mikäli pysytään tiukasti nykypsykiatrian viitoittamalla oireita kuvailevalla tiellä, myös traumaihminen jauhautuu järjestelmän sirpaleisessa viidakossa ja todellinen apu jää usein saamatta. Pahimmillaan traumahäiriöstä hoidetaan vain pientä sivujuonnetta ja tavoitteena on ainoastaan oireiden lievittäminen, ei häiriön parantuminen.

Vakavia traumahäiriöitä on tarkasteltu monista eri näkökulmista ja useita sangen käyttökelpoisia teorioita on muodostettu kuvaamaan tätä monisäikeistä ilmiötä. Esimerkiksi polyvagaalinen teoria (esim. Porges 2011) tai persoonallisuuden rakenteellista dissosiaatiota kuvaava teoria (esim. Van der Hart ym. 2006) antavat kaivattua punaista lankaa traumahäiriöiden ymmärtämiseksi. Epäily ja suoranainen vastarinta traumateorioita kohtaan on kuitenkin toisinaan jopa voimakasta. Toisaalta traumatisoitumisen ymmärtämisessä vaikuttaa olevan myös tietopuutteita sellaisten toimijoiden keskuudessa, joilla työn luonteen vuoksi pitäisi ehdottomasti olla traumatietoisuutta. Esimerkkeinä tulevat mieleen muun muassa perusterveydenhuollon toimijat ja sosiaalitoimi. Tiedon ja ymmärryksen taso oman kokemukseni mukaan toki vaihtelee myös psykiatriassa ja koko erikoissairaanhoidossa.

Syyt traumatietoisuuden vaillinaisuuteen ovat monimutkaisia. Yleisesti ottaen traumailmiöihin liittyy paljon todentumattomuutta ja toisaalta ne herättävät ihmisissä halua pysyä etäällä. Omassa työssäni olen havainnut ammattilaisten vetäytyvän toisinaan jäykästi ”tiedeuskovaisiksi” perustaen näkemyksiään kapea-alaiseen yhden näkökulman tietämykseen. Johanna Junttilan kirjoitus Helsingin Sanomissa 24.4.2017 (http://www.hs.fi/tiede/art-2000005180311.html) tarjoaa yhdenlaisen tulokulman tähän ilmiöön. Kirjoituksessa todetaan Joanna Huxterin Bucknellin yliopistosta kehittäneen testin, jonka on paljastanut, että tieteellisen tiedon luonteen tunteminen vahvistaa uskoa tieteen tuloksiin enemmän kuin perinteinen tiedetietämys. On jokseenkin inhimillistä, että ammattilainenkin pyrkii säilyttämään tasapainon maailman kaoottisuuden ja oman uskomusjärjestelmän välillä valikoimalla tietoa ja sulkemalla silmänsä siltä, ettei yksi keittokirjamainen näkemys ihmisestä kokonaisuutena välttämättä riitä selittämään kaikkea eikä sovi kaikille. Jotta järjestelmä olisi kuitenkin hoitoa tarvitsevaa ihmistä eikä työntekijöiden uskomusjärjestelmiä varten, vaaditaan tiedostamista ja nöyryyttä sen seikan edessä, ettei traumahäiriöitä pysty syvällisesti ymmärtämään tarkastelemalla asioita vain yhdestä kapeasta näkökulmasta.

 

jonna_sodervall_vayrynen1

 

Moniammatillinen verkostotyö on parhaimmillaan keskeinen auttamisen muoto traumahäiriöissä. Siksi siltä vaaditaan toisten täydentämistä, ei poissulkemista. Kuten Junttila kirjoituksessaan toteaa, ”tiedettä ymmärtävät ihmiset pitävät yleensä tieteellistä konsensusta uskottavana, kunhan heillä ei ole henkilökohtaista tarvetta päätellä toisin.” Hoitojärjestelmä tarvitsee sisälleen niitä ammattilaisia, jotka ovat tieteellisesti uteliaita ja ovat kykeneviä integroimaan useita näkökulmia. Tarvitaan myös heitä, jotka henkilökohtaisten kokemustensa vuoksi ovat itsekin jauhautuneet järjestelmän viidakossa ja ovat valmiita haastamaan vakiintuneet, tiedostamattomatkin toimintatavat. Yleensä ihmiset lukevat, katsovat ja kuuntelevat varmimmin sellaista sisältöä, joka tukee heidän maailmankuvaansa. Toisin kuin ihmiset yleensä, tieteellisesti uteliaat lukevat myös sellaisia julkaisuja, jotka haastavat heidän näkemyksensä, toteaa Pennsylvanian yliopistossa tiedeviestintää tutkiva Asheley Landrum. Hän pitää havaintoa lohdullisena: ”Jos ihmisten valistaminen ei auta, ehkä uteliaisuuden herättäminen toimii.”

Olen toki itsekin saanut hyviä kokemuksia toimivasta viranomaisyhteistyöstä ja eri toimijoiden näkökulmien onnistuneesta yhdistämisestä ihmisen parhaaksi. Tämä on vaatinut sitä, että apua hakenut ihminen otetaan aidosti keskiöön ja työntekijät lopettavat ennalta tietämisen. Toisaalta keskustelut ammattilaisten kyvyistä ja haluista toimia oikeasti sisällöllisesti laadukkaalla tavalla keskinäisessä yhteistyössä tuntuvat yhä olevan hieman tulenarkoja ja herkästi ajaudutaan mustavalkoisuuteen. Järjestelmän sisältä nousevaa kritiikkiä harvoin kiitellään, oli kyse sitten suuren tai pienen mittakaavan keskustelunavauksista. Kuitenkin ihmisen kohtaamisen lähtökohtana hoitojärjestelmässä tulisi tieteellisestä ymmärryksestä ja koulukunnista riippumatta olla tiedostava, empaattinen ja kunnioittava suhtautuminen ihmistä ja hänen mahdollisia traumakokemuksiaan kohtaan. Näin voidaan tukea ihmisen turvallisuudentunnetta järjestelmän viidakossa. Turvallisuus on lähtökohta traumahäiriöiden hoidon onnistumiselle.

Kärjistäen voisi todeta, että toisinaan ammattilaiset vaikuttavat olevan erinomaisen tyytyväisiä itseensä, toisiinsa, verkostoyhteistyöhön ja hoitojärjestelmään. Jos asiaa kysyttäisiin järjestelmää käyttäviltä ihmisiltä, palaute voisi olla erilaista. Onko toimiva yhteistyö sitä, että työntekijät ovat mukavasti yksimielisiä ja pysyttelevät kapea-alaisuudessa oman mukavuuden ja turvallisuuden vuoksi? Vai onko se sitä, että apua hakenut ihminen on oikeasti saanut sellaista tukea ja hoitoa, mistä on ollut hänelle todellista hyötyä omassa henkilökohtaisessa tilanteessaan ja toipumisessaan? Traumatisoitumisen merkityksellisyyden ymmärtäminen ja ”traumatiedostava” työskentelytapa tarjoaa psykiatrian ammattilaisille jäntevyyttä, mielekkyyttä ja tuloksellisuutta omaan työhönsä. Apua hakeva ihminen on niin tärkeä ja arvokas, että hoitojärjestelmän tulee olla ensisijaisesti häntä varten.

vieraskirjoitus –
Jonna Södervall – Väyrynen
Traumapsykoterapeutti, joka haluaa osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun tärkeistä aiheista sekä omalta osaltaan tukea traumatietoisuuden lisääntymistä ammattilaisten ja kansalaisten keskuudessa.

 

LÄHTEET

Hoitoketju tunnistaa vain sairauden kerrallaan – monisairas vie viestiään lääkäriltä toiselle 3.5.2017 http://yle.fi/uutiset/3-9570409

Porges, S.W. 2011. The Polyvagal Theory. Neurophysiological Foundations of Emotions Attachment Communication Self-Regulation. W. W. Norton & Co. New York. London.

Tieteelliset tosiasiat hylätään humpuukina, jos ne horjuttavat omaa maailmankuvaa – ”Ihmiset kyseenalaistavat tutkijoiden motiivit ja sitoumukset”. 24.4.2017. http://www.hs.fi/tiede/art-2000005180311.html

Van der Hart, O., Nijenhuis, E. R. S.; Steele, K. 2006. The Haunted Self. Structural dissociation and treatment of chronic traumatization. W. W. Norton & Co. New York.

Lehtonen, J. 1994. Mielen kellareissa, tieteidenvälisiä tutkimusretkiä. Yliopistopaino. Helsinki.

Järjestelmän syövereissä

Järjestelmän syövereissä

Olen väsynyt. Olen aivan helvetin väsynyt. Olen väsynyt, vihainen, pettynyt, turhautunut, turta, ehkä jopa katkera.

Että mihinkö?

Siihen, että tässä yhteiskunnassa on niin saatanan vaikea saada apua.

Opiskelen ammattiin, joka on yksi arvostetuimmista kulttuuristamme. Opiskelupaikan saaminen on vaikeaa, eikä monikaan alalle haluava pääse sinne koskaan. Minulla on sellainen tilanne, että opinnoistani puuttuu enää yksi osa, työharjoittelu, ja sitten valmistuisin ammattiini. Kuvittelin suunnitelmieni pitävän ja suorittavani harjoittelun aikataulussani.

Toisinaan elämä kuitenkin menee niin, ettei sitä voi suunnitella ja ennustaa. Keväällä, pari kuukautta psykoterapian aloittamisen jälkeen löysin itseni läheltä tilaa, jota kutsutaan mental breakdowniksi. Ystävieni ja terapeuttini viitoittamana päätin jäädä sairauslomalle.

Kuvittelin sen olevan helppoa. Optimistesti marssin terveyskeskukseen yleislääkärin vastaanotolle ja esitin asiani. Järkytyksekseni sain todeta, ettei minua ymmärretä. Kahden tapaamisen jälkeen mieleeni jäivät kohtaamattomuuden kokemukset, lääkepropaganda ja karmivat lauseet ”Sairausloma ei paranna ihmistä, ei varsinkaan näissä psyykkisissä tapauksissa”, ”Työ on terapiaa, ei kannata jäädä pitkäksi aikaa kotiin makaamaan”.

Toivon, etten päädy tämän lääkärin luokse enää koskaan.

Sain kuitenkin kaksi kuukautta sairauslomaa, kuukaudeksi kerrallaan. Seuraavaksi yleislääkäri passitti minut psykiatrin käsiin, mutta sitä ennen oli tavattava sairaanhoitaja mielenterveyskeskuksessa, koska psykiatrille ei voi suoraan päästä. Sairaanhoitajan tapaamisesta minulla ei ole mitään huonoa kerrottavaa, päinvastoin. Koin tulleeni kohdatuksi ja nähdyksi. Tilanteeni ymmärrettiin väliaikaiseksi ja hän uskoi minun toipuvan, kunhan saan tarpeeksi aikaa toipua ja käsitellä rauhassa epävakaista psyykettäni, joka on muodostunut sellaiseksi lapsuudesta lähtien. Poistuin mielenterveyskeskuksesta hymyillen ja toiveikkaana tulevaisuudestani.

Parin viikon päästä psykiatrin tapaaminen taas sekoitti pakan toistamiseen. Toki hän vaikutti kuuntelevan minua tarkkaavaisesti, hän osasi tehdä tarkkoja kysymyksiä posttraumaattisesta stressihäiriöstä, dissosiaatiosta ja derealisaatiosta. Mutta hän tokaisi suoraan, ettei Kela suosi diagnoosiani sairauspäivärahan myöntämisissä. Hän arveli minun menevän luokkaan kaksi, eli olevani osittain työkykyinen, kun pitäisi olla luokassa kolme, jotta sairausloman edellytykset täyttyisivät. Kiemurtelevan koukeroisessa dialogissamme onnistuin ymmärtämään, että Kela saattaisi olla armollisempi, jos minulla olisi diagnoosina masennus. Se taas edellyttäisi, että minun on otettava masennuslääkkeitä, joista olin tähän mennessä kieltäytynyt. Tein sen minkä pieni ihminen tekee byrokraattisessa systeemissä voidakseen elää jotenkuten inhimillistä elämää: valehtelin suostuvani lääkitykseen. Psykiatri kirjoitti minulle reseptin Voxraa. Hain lääkkeet myöhemmin apteekista, mutta jätin ne pakettiin. Minä ja terapeuttini olemme tietämättömiä siitä, valvotaanko lääkkeiden noutamista Kelan puolelta. En halunnut kuitenkaan ottaa riskiä, joten hain 25,50 euron lääkkeet. Ajattelen vain mielisairaalan seinien puuttuvan ympäriltäni, olenhan pakkolääkityksen alaisena kiristys ja kuristus seuranani.

Sain siis toisen diagnoosin. Psykiatri sanoi, että kannattaa varautua siihen, ettei Kela myönnä sairauspäivärahaa. Odotusaika olisi neljästä kuuteen viikkoa. Lähdin hämmentyneenä odottamaan päätöstä, joka vaikutti erittäin pessimistiseltä ja tuhoon tuomitulta.

Olen väsynyt siihen, että minusta, mielenterveyspotilaasta, nähdään vain pinta. Edellisessä B-lausunnossani lukee, että olen siististi pukeutunut nainen, johon saa helposti kontaktin, joka ei vaikuta psykoottiselta, vaikkakin on hieman jähmeä ja tunneilmaisultaan niukka. Minusta tuntuu, että tapauksessani tuijotetaan vain pinnallisia seikkoja, kuten sitä, että olen viisi vuotta opiskellut arvostettua yliopistotutkintoa, ahertanut ja suorittanut enemmän kuin keskivertoihminen, osaan pukeutua tyylikkäästi ja kauniisti, vaikutan hallitsevan itseäni, osaan keskustella, kykenen abstraktiin ja älykkääseen itseilmaisuun ja puhumaan psykiatrian kieltä.

Minusta tuntuu, ettei minua uskota ja oteta todesta kun kerron dissosiaatiosta, psykoosinkaltaisista oireista, sosiaalisesta eristäytymisestäni, itsetuhoajatuksistani. Ne menevät ohi, niillä ei ole mitään painoarvoa, ne eivät ole osa jaettua todellisuutta kun istun valkoisessa vastaanottohuoneessa jalat ristittynä, hame siististi, kädet sievästi sylissä ja kerron vakaalla ja rauhallisella äänellä millaista se on kun tunnen etten ole olemassa. Eihän kukaan noin älykäs, kyvykäs ja kaunis voi olla sellaisessa tilassa!

Haluan kysyä, miksi Suomessa täytyy olla ulkoisesti katsottuna aivan pohjalla, jotta voi saada apua. Tämä fakta saa minut suuttumaan ja kokemaan epäoikeudenmukaisuutta. Koen olevani väliinputoaja, laatikoihin ja kategorioihin kuulumaton; se, joka vain nopeasti työnnetään takaisin oravanpyörään pyörimään ikuista kuolemankarusellia.

Kun minä vain pyysin hetkeksi lupaa poistua siitä helvetistä ja levätä, jotta voisin palata takaisin yhteiskuntaan terveenä, jaksavana ja elinvoimaisena ihmisenä ja työntekijänä. Koska se minä haluan olla ja koen pohjimmiltani olevani; en tukijärjestelmää häikäilemättömästi hyväksikäyttävä vapaamatkustaja.

Kysyn edelleen, että mikä helvetin sosiaalidemokraattinen järjestelmä tämä muka on, jossa empatia, myötätunto ja välittäminen ovat vain pelkkiä kauniita korulauseita virkamiesten papereissa. Missä ovat konkreettiset teot heikoimpien auttamiseksi? Minäkin, minäkin olen yksi heikoimmista tällä hetkellä. Et ehkä ajattelisi niin jos tulisin sinua kadulla vastaan suorine ryhteineni ja huulipunineni, jos näkisit millaisia kykyjä ja taitoja minulla on, jos näkisit minut kun olen parhaimmillani ja nauran, mutta minä se olen. Minä se olen.

Minä tarvitsen apua ja toivon ja haluan sitä epätoivoisesti. Olen vain väsynyt mentaalisiin ja behavioraalisiin akrobatiatemppuihin, joihin minun on venyttävä kerta toisensa jälkeen hakiessani apua ja kun yritän aina uudestaan ja uudestaan vakuuttaa monen eri alan asiantuntijan, jotta minua uskottaisiin, että minulla ei ole kaikki hyvin ja minä en jaksa enää. Kun liioittelen, puheeni käsitetään väärin ja psykoottisuus saa vallan keskustelussa, ja kun olen rehellinen, se on laimeaa, ei-kiinnostavaa, ei-tärkeää, ei-tarpeeksi-vakavaa, ei-kriteerit-täyttävää, ei-totta. Tunnen jatkuvasti: mikään ei riitä. En osaa pelata tätä sairasta peliä oikein. En tunne systeemiä tarpeeksi, siksi kuljen sokkona eteenpäin. Olen oikeussalin todistaja, joka ei jaksa enää sanoa sanaakaan puolueelliselle lautakunnalle, joka on jo omasta mielestään kuullut tarpeeksi.

Minusta tuntuu, että minun on seuraavaksi yritettävä itsemurhaa, jotta voisin siirtyä Kelan asteikolla luokkaan kolme: työkyvytön. Silloin, vasta silloin, voisin saada sairauslomani.

by Mielenterveyden kandidaatti,
yksi kirjamme lukijoista

Olemassa olemisesta

Olemassa olemisesta

Pidän kovasti filosofisesta pohdinnasta ja keskustelusta, olemassa olemisen kysymyksistä esimerkiksi. Teorioista. Toisaalta pidän myös käytännöstä. Siitä kun kaikki on kouriin tuntuvaa, merkittävää ja vahvistaa todellisuuden tajua ja tuntua. Pidän siitä, että teoria ja käytäntö ovat yhtä. Silloin kun teoria ohjaa käytännön toimintaa voidaan tietää mitä tehdään, mitä tavoitellaan ja miksi. Teoria on kartta, jota ilman olemme eksyksissä, siellä käytännön maailmassa.

Onko dissosiaatiohäiriöitä olemassa? Tämä kysymys voi herättää monia ristiriitoja, sekä ihmisten välillä että ihmisen sisällä. Toisaalta nykyisessä psykiatrisessa häiriöluokituksessa tällainen diagnoosi on olemassa, teoriassa, mutta samassa, monessa kohtaa käytännön hoitojärjestelmässä se loistaa poissaolollaan. Vielä.

En ole nähnyt yhtään epidemiologista tutkimusta, eli missä väestötasolla mitattaisiin kuinka yleisiä ovat dissosiaatiohäiriöt (sama pätee pitkälti posttraumaattiseen stressihäiriöön). En ole kuullut Suomessa olevan yhtäkään psykiatrista hoitotiimiä, joka olisi erikoistunut dissosiaatiohäiriöihin. Nykyisinhän julkinen psykiatrinen avohoito on nimittäin järjestetty diagnoosiryhmittäin. Dissosiaatiohäiriöihin ei ole olemassa suomalaista käypä hoito suositusta.

Sosiaali- ja terveydenhuollon-uudistus (Sote) lähestyy, valmistelua tehdään parasta aikaa ja valmista pitäisi tulla lähivuosina. Sote voidaan ottaa vastaan mahdollisuutena myös mielenterveyden kentällä. Näin esittää myös terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen (THL) mielenterveysyksikön ylilääkäri Jukka Kärkkäinen ja mainitsee erityisesti miten kokemusasiantuntijat ovat tärkeitä tässä kehittämistyössä. Hän toteaa, Duodecim -lehden (lääketieteellinen julkaisu) viimeisimmän numeron pääkirjoituksessaan myös, miten suuri riski mielenterveyshäiriöt ovat kansanterveydelle ja myös kansantaloudelle, koska hoitopalveluita ei riitä kaikille. Erityisen ”räikeänä epäkohtana” hän nostaa esille, kuinka julkisessa terveydenhuollossa psykoterapian saatavuus on aivan riittämätöntä hoidon tarpeeseen nähden. Ja kuinka Suomessa ei ole onnistuttu mielenterveyshäiriöiden hoidon kehittämisessä läheskään yhtä hyvin kuin somaattisissa sairauksissa. Näin juuri.

Paljon olisikin, onkin tehtävissä. Vaikka dissosiaatio-sanan sisältävien diagnoosien määrä on suomalaisessa psykiatrisessa kulttuurissa aivan selvästi viimeisen vuosikymmenen aikana lisääntynyt, tietämättömyys on silti melko vallitsevaa, ja kuten mainitsin, tämä heijastuu myös itse hoidon rakenteissa. Näin ollen potilaille voi välittyä myös käsitys, että ehkä diagnoosi ei olekaan totta tai että dissosiaatiohäiriö olisi erityisen harvinainen. Totuus on kuitenkin aivan toinen, sen olen voinut vastaanotollani omin silmin nähdä, todistaa ja myötäelää. Kyse on hoitojärjestelmän kyvyttömyydestä tunnistaa traumaan liittyvää psyykkistä problematiikkaa.

Täten niitä psykiatrisia diagnooseja, jotka liittyvät tai ovat yhdistettävissä traumaattisiin kokemuksiin, ei tutkita riittävästi, esimerkiksi niiden esiintyvyydestä ei ole tietoja. Mitä tämä vaikuttaa käytännössä? Kansallisia linjauksia ja sen myötä taloudellisia satsauksia terveydenhuollossa (myös erityisesti sote-uudistus, missä terveydenhuollon rakenteita muutetaan) tehdään muun muassa tällaisten väestötason tietojen perusteella. Näin voi helposti välittyä kuva, missä mielenterveyshäiriöt eivät käytännössä liittyisi traumoihin. Vaikutelma on erityisen harhaanjohtava. Mielestäni trauman merkitys on mielenterveyshäiriöiden synnyssä niin suuri, että juuri tämän vuoksi systemaattisesti kielletään tämä yhteys tykkänään. Näin on toimittu nykyisessä häiriöluokituksessa (sekä ICD että DSM- järjestelmät). Ne kun eivät lähtökohtaisesti ”ota kantaa” psyykkisten häiriöiden syihin. Eli ”ongelma” on väistetty heti alusta lähtien. Juuri tätä koko psykiatrisen diagnostiikan perustavaa ongelmaa olen yrittänyt omassa kirjassani (2014) perata, mahdollisimman kattavasti eri näkökulmista ja suunnista.

Olemassaolon tuntu on yksi keskeinen kokemus, joka nimenomaan dissosiaatiohäiriöistä kärsivillä potilailla usein on tavalla tai toisella kyseenalaistunut tai ajoittain myös hukassa. Tämä liittyy oleellisesti todellisuuden tajuun, mikä voi muovautua esimerkiksi menneisyyden ja nykyisyyden sekoittuessa keskenään. Mikä on totta ja mikä ei? Mikä tuntuu todelliselta ja mikä ei? Silloin kun sisäinen tunne horjuu, on erityisen keskeistä, että ulkoinen todellisuus antaisi tukea, jopa olemassaolonoikeuden. Terveydenhuoltojärjestelmän välittämä viesti traumatisoituneelle ihmiselle voi olla tässä kohden merkittävä. Kuitenkin tällä hetkellä se on usein valitettavan virheellinen juuri traumojen ja sen seurausten kohdalla.

Dissosiaatiohäiriö on oikeasti todellinen asia, mikä on vahvistettu jo viime vuosituhannella kansainvälisen diagnoosijärjestelmän kautta, eli sillä on virallinen ja yleisesti hyväksytty asema. Toisaalta aivokuvantamisen avulla on rakenteellinen dissosiaatio osoitettu tosiasiaksi. Viisi naista, sata elämää kirja-projekti kuvaa hienosti tarinoiden kautta sen, miten ja kuinka totta dissosiaatiohäiriöt ovat! Suomessa on lisääntyvä määrä mielenterveysalan ammattilaisia, jotka ovat saaneet koulutusta traumojen tunnistamiseen ja hoitoon. Toistaiseksi psykiatreja on vain muutama, mikä on toki suuri ongelma. Myös eri maiden välillä on suuria eroja siinä, miten traumojen seurauksia ymmärretään tai ymmärretäänkö. On hyvä tietää, että kulttuurierot näissä asioissa ovatkin melkoiset, sekä eri hoitopaikkojen välillä, että eri maiden välillä.

Olisi tärkeää, todella tärkeää, että saisimme nyt välitettyä kirjamme viestiä julkisuuteen ja sen kautta yrittää vaikuttaa siihen miten traumaan ja dissosiaatioon liittyvät asiat tulisivat huomioiduksi sotessa, uuden kansallisen terveydenhuollon linjauksissa. Ehkä tätä voidaan pitää suuruudenhulluna toiveajatteluna. Mutta meillä on siihen erinomaisen hyvät perusteet, sekä kyvyt ja motivaatio ilmaista ne! Mahdollisesti joku poliitikko voisi kiinnostua luettuaan viisi naista, sata elämää.

Kuinka suuri voima on ihmisessä, joka alkaa tuntea olevansa olemassa?!

Vuoret ovat tehty kiivettäviksi.

Olemme olemassa. Olemme tärkeitä.

Kirjoittanut Anssi Leikola,
kokemusasiantuntija, psykiatrian erikoislääkäri ja
kirjamme johdannon kirjoittaja

Pin It on Pinterest