Lapsena särkynyt – Joskus on matkattava taaksepäin, päästäkseen eteenpäin.

Lapsena särkynyt – Joskus on matkattava taaksepäin, päästäkseen eteenpäin.

Muistan hämärästi itseni lapsena hyvin ujoksi ja erityisen herkäksi. Olin tunteikas, epätavallisen tunteikas. Aistin jännittyneen ilmapiirin kotona, sekä vanhempieni mielialat. Kaltoinkohtelu ja vallankäyttö oli luonut minusta ”kiltin” ja tottelevaisen tyttären vanhemmilleni, toisin sanoen helpon alistettavan. Tämän herkän ja haaveilevan lapsen huulilla käväisi välillä hymyn häivä, kun ajattelin kauniita ajatuksia, jotka veivät minut kauaksi todellisuudesta, totuudesta. Rakastin kauniita asioita, mielikuvia, niitä pieniä aarteita, joita kannoin sydämessäni.

Kaikki muuttui, kun vallankäytön muodoista kauheimman, seksuaalisen hyväksikäytön kokeminen sai minut särkymään, kahdeksan vuotiaana. Hyväksikäyttäjä oli oma isäni. Silloin maailmani romahti. Kadotin sen kaikkein kauneimman, itseni. Minua ei enää ollut. Oli pienen lapsen ulkokuori, kasvoilla hymytön, pelkoa huokuva katse, sisällä pelkkä tyhjyys.

Kaikki nämä vuodet olen paennut tuntemaani kipua suorittamalla. Mitä enemmän tein ja saavutin, sitä paremmin pystyin pitämään lukittuna sisimpäni. En uskaltanut ajatella, kuka olen. Kehoni yritti viestittää minulle sairauden viittaan pukeutuneena, hiljennä tai uuvut. En uskaltanut hiljentää. Uupuiko kehoni ennen mieltäni? Kaikki se tunteiden tuntematta jättäminen, pelon ja tuskan väistäminen ja itselleni luomien roolien kautta eläminen sai minut vihamaan itseäni, elämääni. Viimein tuntui siltä, että olen menettämässä hallinnan sekä elämää ja itseäni kohtaan. Kaaduin, enkä päässyt enää ylös.

Traumat puskivat kehostani ulos sellaisella voimalla, ettei sitä pystynyt enää vastustamaan. Kehoni oli sairastunut, tunsin kipua ja pahaa oloa. Vuosien ajan elimistöni on ollut tulehdustilassa, valtavan stressihormonikuorman armoilla. Immuunijärjestelmäni meni sekaisin ja heikkeni niin, että sairastuin kahteen autoimmuunisairauteen.

Niin pahalta, kuin muistojen ääneen huutaminen tuntuukin, minun täytyy se saada huutaa. Minun on saatava kertoa, miltä siitä pienestä tytöstä tuntui. Ne tunteet jotka tunsin, olivat todellisia. Kun viimein uskallan tuntea ja nimetä ne tunteet, minulla on mahdollisuus toipua. Vaikka totuus ei ole aina kaunis, tie toipumiseen, eheytymiseen alkaa totuudesta. Onnekseni löysin psykoterapian.

Raskainta on ollut myöntää itselleen voimavarojensa rajallisuus. Totuuden salaaminen on vienyt hirveästi energiaa. Uuvun helposti ja tarvitsen pidemmän ajan siitä toipumiseen. Epäonnistumisen pelko on muovannut minusta ihmisen, joka varoo esittäessään omia ideoitaan, toiveitaan tai ajatuksiaan, sillä torjutuksi tulemisen tunne on vahingoittava. Tämä on vaikuttanut siihen, etten ole pystynyt saavuttamaan kaikkia tavoittelemiani päämääriä elämässäni.

Toipumiseni on vasta alussa, mutta olen toiveikas. Olen halukas tutustumaan tuohon uuteen tuttavuuteen, itseeni. Millainen minä olen? Terapeuttini kulkiessa vierelläni olen opetellut antamaan sille pienelle lapselle sisälläni anteeksi hänen kokemansa tunteet ja pelon. Olen opetellut tuntemaan näitä tunteita ja nimeämään tuntemuksiani sekä kehossa, että mielessä. Luulen, että sisimpäni on täyttymässä jollain uudella, minuudella.

En osaa, ainakaan vielä, tuntea vihaa vanhempiani kohtaan, mutta en voi antaa heille koskaan anteeksi sitä, mitä he minulle tekivät. Haluan heidän tietävän, miltä minusta tuntuu. Mitä etäämmällä he elämässäni ovat, sitä paremmin minä itse voin.

Vieraskirjoitus
Reija Leistén

 

Taakkasiirtymä perheessä / osa 2

Taakkasiirtymä perheessä / osa 2

Edellisessä kirjoituksessa pohjustin ajatusta taakkasiirtymästä, traumoja aiheuttaneen lasisen lapsuuden kautta. Tässä syvennyn pohtimaan traumatisoituneen vanhemman kasvatusoppeja, joissa kysyn; voiko rikki oleva ihminen tarjota traumoista vapaata lapsuutta omalle jälkikasvulleen? 

Isovanhempamme eivät ehtineet huomioimaan lapsiaan, sillä heillä oli kädet täynnä töitä yhteiskunnan taholta tulleesta velvoitteesta uudelleenrakentaa sodan runtelema Suomi ja olla vaiti sodasta ja sen kauheuksista.

Ilman omia vanhempiaan vanhempamme kasvoivat aikalailla omillaan. Heille ei tarjottu turvaa ja rajoja, puhumattakaan tunteiden sanoittamisesta. Tunteiden ilmaisu rajoittui murahdukseen; että jokaisen täytyy tehdä töitä ja hoitaa velvollisuutensa. Huumoria versottiin korkeintaan lausahtamalla, ettei idästä tule muuta hyvää kuin aurinko.

Vanhempiemme on täytynyt itse rakentaa elämä itselleen, vailla suuntaviittoja. Ikävä kyllä, meidän sukupolvi sitten sai kantaakseen näiden kahden edellisen traumat. Vanhemmuuden kattaessa lähinnä vaatetuksen ja ruokkimisen eli ne välttämättömät perustarpeet, samoin puhumattomuus eivät taatusti riitä millekään sukupolvelle luomaan tasapainoista pohjaa psyykkiselle kehitykselle. 

Isovanhempiemme ja vanhempiemme ikäpolvi hoiti usein traumojaan päihteillä, sillä olihan se hiljaisesti hyväksytty keino purkaa paineita, joita taatusti siihen maailmanaikaan riitti. Meillä on onneksi jossain määrin tarjolla mielenterveyteen liittyvää hoitoa, ei paljon, mutta jonkin verran. On siten meidän käsissämme katkaista sukupolvelta toiselle siirtyvä trauman taakka ja päihteiden käyttö sen yleisimpänä hoitomuotona.

Emme ole koskaan tulleet kuulluiksi. Asioista ei saanut olla eri mieltä vanhempien kanssa tai joutui omaan huoneeseen miettimään sanomisiaan, usein häpeän saattelemana. Se jos mikä on luonut hämmennystä, sillä olemmehan vain halunneet tulla kuulluiksi, tulla tunnustetuiksi olemassa oleviksi ja siten kokea olevamme merkityksellisiä, edes jollekulle. 

Tämä kasvatusmalli vain on kerta toisensa jälkeen luonut padottua kiukkua, sitä voimakasta tunnetta, ettei sinulla ole vaikutusmahdollisuuksia elämääsi. Pohjimmiltaan vanhempamme eivät ole voineet suoda huomiota meille, sillä katkeruus omasta lapsuudesta on varmasti jäytänyt heitä kovasti ja saattoivat kenties ajatella, että koska ovat itse pärjänneet ilman sananvaltaa, on tulevien sukupolvienkin pärjättävä?

Voit huutaa ja riehua kuinka paljon tahansa, mutta lopulta päädyt vain huoneeseesi miettimään asioita, joita sinulle ei koskaan avata tai käydä läpi. Niin monet asiat jäävät selvittämättä, sillä miten pieni ihminen voi sanoittaa tunteitaan ilman aikuisen apua? Voit vain tuijottaa eristyskoppisi seiniä ja huutaa niille kaiken vihasi ulos, mutta mitään ei tapahdu. Päädyt aina vain takaisin sinne koppiin, missä seinät ovat seuranasi, aivan yhtä vaiti kuin vanhempasi.

Vaikka kuinka useasti ja kovin yritin itsekseni asioita miettiä, en koskaan kokenut päässeeni niissä eteenpäin. Toisin kuin vanhempani antoivat ymmärtää, koin tunteeni oikeutetuiksi saamastani kohtelusta. Koin usein voimakasta epäoikeudenmukaisuutta siitä, että minulle saneltiin, kuinka minun tulisi toimia ja tuntea. Koskaan en selityksiä mihinkään saanut. Osoitus vanhempien määräysvallasta tuotiin usein ilmi sanomalla: ”Olen vanhempi ja tiedän paremmin!”. 

Nyt aikuisena kun edelleen olen asioita pohtinut, olen huomannut, etteivät vanhempani ole oikeastaan tienneet asioista yhtään mitään. Kasvatuksen he sanelivat omien vanhempiensa äänellä, kyseenalaistamatta ollenkaan niitä oppeja, saati miettimättä lainkaan sitä, miten paha olo heillä oli ollut kun heidät kasvatettiin noilla menetelmillä. 

Peläten kohdata omat tunteensa ja ajattelematta ollenkaan niitä, siirsivät he samat opit eteenpäin. Näin, vaikkeivat he olleet koskaan kokeneet idän tuomaa uhkaa sodasta ja sen traumoja, toisin kuin omat vanhempansa, he silti siirsivät sen kaiken painolastin eteenpäin. Ymmärtämättä ollenkaan, että pieni ihminen kaipaisi läsnäoloa ja vastauksia kysymyksiinsä, ei tyhjänpäiväistä sanelua, he vain toistivat kaiken, minkä olivat vanhemmiltaan oppineet. Näinhän heidätkin kasvatettiin ja omasta mielestään ihan terveitä ja normaaleja heistä tuli.

Toisaalta ajatellen, tämän pitäisi tuoda heille jonkinlaista synninpäästöä, etteivät ole tienneet mihin ryhtyivät kun kyseenalaistamatta noudattivat vain sanattoman viestinnän kautta saapuneita oletuksia siitä, miten elämä kuuluu elää. Siinä sivussa eivät vain osanneet kohdata omaa pahaa oloaan ja kuvittelivat oman olonsa helpottavan kun jakavat/siirtävät sen traumojen taakan lapsiensa kannettavaksi. 

Ikävä kyllä, heidän lapsillaan (minun ikäpolvella) oli vielä vähemmin käsitystä siitä, miksi idästä ei tule muuta hyvää kuin aurinko, mutta silti tätä traumaa siirrettiin eteenpäin kun ei suostuttu kohtaamaan omia tunteitaan. Kuinka monen sukupolven elämä on vielä traumatisoitava kun yksikään sukupolvi ei pysähdy kysymään miksi, ja heidän vanhempi sukupolvi ei suostu kertomaan vastausta siihen?

 

TT
Olen 40v insinööri. Ongelmat työelämässä jaksamisen kanssa ajoivat lääkäriin. Silloin oivalsin, ettei lapsuuteni alkoholisti-isän varjossa ollut ns. normaali vaan traumaattinen. Minut diagnosoitiin masentuneeksi ja vuosia voin huonosti. Viimein 37v diagnosoitu AD/HD ja Asperger ovat ohjanneet oikeaan suuntaan hoidon kanssa. Omatoiminen aiheiden opiskelu on auttanut ymmärtämään, etten näe maailmaa samanlaisena kuin useimmat kanssaihmiset. Polku ehjemmäksi on juurakkoinen, mutta askel kerrallaan se on kuljettavissa.

Taakkasiirtymä perheessä / osa 1

Taakkasiirtymä perheessä / osa 1

Oman identiteetin löytäminen voi olla haastavaa traumaattisen lapsuuden eläneelle. Isovanhempiesi traumat ovat voineet siirtyä vanhempiesi kautta sinun kannettavaksesi. Perintönä siirretty trauma on siitä pirullinen kun et ole konkreettisesti sitä kokenut, et sitä osaa nimetä, etkä täten helposti poistaakaan.

Da Capo-alusta uudelleen kirja, kertoo ihmisen eri kehitysvaiheista kliinisen psykologian näkökulmasta. 30 ikävuoden tietämillä ihminen havahtuu tarkastelemaan aikuisuuttaan ja elämässä koettuja asioita. Silloin myös alkaa pureskelemaan mennyttä aivan toisella intensiteetillä kuin varhaisemman aikuisuuden aikana, jolloin mukana oli vielä hitunen teini-angstia.

Itse aloin pohtimaan elämääni juuri 30:n ikävuoden tietämillä. Tuolloin havahduin miettimään, että olivatko tekemäni päätökset lopulta omiani vai olinko tehnyt ne vanhempien ohjauksen alaisena? Huolimatta siitä, vaikka kuinka haluaisi ajatella mietteiden ja arvojen olevan omaa perua, on vanhempien näkemyksillä kauaskantoiset vaikutukset.

Jo varhaislapsuuden kohtelu vanhempien taholta vaikuttaa temperamentin kehittymiseen. Temperamentti toimii eräänlaisena suodattimena, jonka lävitse vastaanottaa ja tuottaa viestejä. Eli varhaislapsuudessa vanhempien teoilla ja sanoilla antamat eväät vaikuttavat siihen, tuleeko sinusta rohkean luottavainen vai varovaisen arka. 

Oman tien löytäminen voi silloin olla haastavaa, jos polku on puolestasi valittu. Tarkoitan siis lasisen lapsuuden kasvatteja, joilla vaikututusmahdollisuudet elämäänsä jäävät hyvin rajatuiksi. Kasvaminen ikäluokkansa mukana ns. normaalitahdissa ja tehdä niitä ns. normaaleja asioita, joita tietyn ikäisenä kuuluu tehdä, jäävät usein tekemättä&kokematta.

Ikätoverit ympärillä usein murehtivat niitä arkisia asioita, kuten että saavat hyviä arvosanoja koulusta, jotta saisivat palkkioksi uurastuksestaan sen radio-ohjattavan auton tms. Lasisen lapsuuden eläneet murehtivat tuolloin, että kuinka pahaan kuntoon se vanhempi itsensä juo viikonloppuna? 

Satuttaako vanhempi itsensä niin, että päätyy ojanpohjalle tai ensiapuun, jolloin sosiaalitoimi astuu mukaan kuvioihin? Vai juoko vain maltillisesti, että tämän saa talutettua baarista kotiin?

Yöllä vajaakuntoista kotiin taluttaessa saa jälleen kuulla sen saman litanian lupauksia, ettei koskaan enää uudestaan, vain saadaksemme huomata seuraavan päivän valjetessa, että lupaukset on tehty rikottavaksi. Ne hiipuvat unholaan, aivan kuten öinen tähtien loisto päivänvalon tieltä.

Väsyneenä yön seikkailuista, käsitys normaalista arjesta vinoutuu. Itse sitä pitää täysin normaalina, vaikkei vertailuperustetta ole. Sillä sinua on kielletty kertomasta näistä asioista kenellekään, tai joudut pois kotoa ja elääksesi sinun on syötävä käpyjä. 

Eräässä laulussa sanotaan; 

”Mä hiekkaan rakensin,
kun vielä tiennyt en.
Ei aina käy,
kuin elämältä odottaa.
Ei kestä linnat nuo,
jos pettää alta maa.”

(Eilen kun; Tapio Heinonen)
kuvaa mielestäni osuvasti sitä, miten lapsen psyyke voi rakentua hauraaksi, mikäli vanhemmat eivät jo varhain rakenna vankkaa perustaa yksilön kehittymiselle.

Lasisen lapsuuden eläneet harvemmin ovat saaneet positiivisen vahvistuksen kautta kovin vahvaa itsetuntoa rakennettua sille perustalle, jonka vanhemmat ovat luoneet. Tai siis ovat jättäneet luomatta.

Minulla ei koskaan ollut kotiintuloaikoja. Aina sanottiin, että kun tulet, tule hiljaa etten herätä ketään. Enkä koskaan herättänyt. Vilkkauteni näkyi siinä, etten viihtynyt kotona. Tein läksyt kiireesti koulun jälkeen, enkä usein malttanut jäädä edes syömään. Palasin yleensä vasta myöhään ja söin mitä jääkaapista löytyi.

Eräällä tavalla kai voisi ajatella, että minuun luotettiin kun rajoja ei ollut. Toiselta kantilta katsottuna voisi ajatella, että olin heitteillä. Itse en oikein osaa sanoa tai lokeroida tuota minnekään. Olen vasta hiljattain alkanut pohtimaan asioita, enkä oikeastaan tiedä, voinko enää luottaa muistikuviini, jotka ovat hyvin hatarat.

Muistan ajalta ennen 15 ikävuotta vain kourallisen valokuvamaisia hetkiä. Näistäkään en ole varma, ovatko ne muistoja hetkistä vai valokuvista? Toisaalta kai yhdentekevää, sillä oikeasta tilanteesta ne valokuvat on otettu.

Oman identiteetin rakentaminen on ollut hyvin vaikeata, sillä vailla rajoja ja suuntaa, sitä tuntee itsensä olevan kuin lastu laineilla. On hyvin hämmentävää ryhtyä miettimään 30:n ikävuoden jälkeen, että mistä oikeastaan pitää?

Siihen ikään asti, vanhempien kasvatustyylistä mieleen on jäänyt, että kun kiinnostui asioista, mistä he välittivät, sai hetkittäin huomiota. Kun toimi, kuten he kehottivat, välttyi hankaluuksilta. 

Kun kasvaa ympäristössä, jonka voi tiivistää sanomaan:”On ihan sama miltä sinusta tuntuu, nyt tehdään kuten minä sanon!”, on edessä merkittäviä haasteita kun tuosta viimein pääsee irtaantumaan ja pääsee tutustumaan itseensä.

Kun joutuu kyseenalaistamaan kaiken oppimansa ja tapansa nähdä asioita ja ajattelunsa, voi ikäänkuin kuvitella pyyhkivänsä pöydän puhtaaksi ja alkavansa alusta. 

Tämä urakka tuskin pääsee koskaan loppuun, sillä tietyt asiat ovat jääneet toteutumatta kriittisissä ikävaiheissa ja niiden tekeminen jälkikäteen, vain voimistaa sitä tunnetta, että et kulje samassa tahdissa oman ikäluokkasi ja luonnollisen kehityskaaren kanssa.

Ei myöskään ole mitään mieltä ryhtyä elämään uutta nuoruutta nyt nelikymppisenä, sillä se tekee vain säröjä itsetuntemukseen kun oivaltaa, ettei enää olekaan nuori vaan keski-ikäinen. 

Mennyttä ei voi korjata, tulevasta tietää vain sen verran, ettei se sen helpompaa ole kuin mennytkään. Vastoinkäymiset ovat verottaneet ja tulevat verottamaan rajallisia voimavaroja ja vanhetessaan, resilienssi ei enää ole niin hyvä kuin toivoisi, joten on vain yritettävä tavoittaa tämä hetki, sillä oikeastaan muuta ei ole jäljellä. 

TT

Olen 40v insinööri. Ongelmat työelämässä jaksamisen kanssa ajoivat lääkäriin. Silloin oivalsin, ettei lapsuuteni alkoholisti-isän varjossa ollut ns. normaali vaan traumaattinen. Minut diagnosoitiin masentuneeksi ja vuosia voin huonosti. Viimein 37v diagnosoitu AD/HD ja Asperger ovat ohjanneet oikeaan suuntaan hoidon kanssa. Omatoiminen aiheiden opiskelu on auttanut ymmärtämään, etten näe maailmaa samanlaisena kuin useimmat kanssaihmiset. Polku ehjemmäksi on juurakkoinen, mutta askel kerrallaan se on kuljettavissa.

Photo by Alex Iby on Unsplash

Arvet liian monessa

Arvet liian monessa

Kuten otsikosta voi ainakin 7. toukokuuta television ääressä olleet päätellä, kirjoitan upean Arvet minussa- dokumentin (YLE 1 esitti 7.4, Areenasta löytyy) herättämistä tunteista ja ajatuksista. Jos joku ei dokkaria vielä syystä tai toisesta ole katsonut, suosittelen vahvasti, vaikka onkin rehellisyydessään rankkaa katseltavaa. Toivon, että jokainen lapsuudessaan seksuaalista hyväksikäyttöä kokenut voisi sen sopivassa toipumisen vaiheessa katsoa. Puhumattakaan lasten vanhemmista, erityisesti niistä, joita aihe oman lapsen kautta koskettaa.

Aivan erityisesti näiden rohkeiden naisten haastattelut kirkastivat minulle sen, kuinka epäreilussa tilanteessa lapsi on, kun joutuu hyväksikäytön uhriksi. Minä itse mukaan lukien, vaikka en sitä omalle kohdalle aiemmin ollutkaan osannut sisäistää. Hyväksikäyttöä on niin monen muotoista ja silti jokin perustavanlaatuinen kokemus on kaikilla uhreilla hyvin samankaltainen. Mielestäni se kertoo siitä, kuinka seksuaalinen hyväksikäyttö haavoittaa ihmisessä jotain niin syvällä olevaa perusosaa, että hyväksikäytön mekanismien eroavaisuuksista huolimatta siitä seuraa kohtalaisen samanlaisia tunteita ja oireita. On aivan eri asia kohdata seksuaaliväkivallan kokemus aikuisena, kuin kohdata se lapsena, jolla ei ole keinoja ymmärtää kokemaansa tai suojata itseään. Itsensä sijaan lapsi suojaa vanhempaa, jonka pitäisi olla se, joka suojaa lasta, kun lapsi ei osaa suojella itseään.
Dokumenttia katsellessa minua hätkähdytti haastateltavien lapsuudenkuvat, kuinka hymyilevien ja suhteellisen iloisten lasten kasvoista tuli tyhjät ja vakavat. Niin kuin eräs haastatelluistakin kuvasi, että jotakin oli sisältä kuollut. Tyttöjen kasvoista näkyi, että luottamus elämän hyvyyteen oli kuollut. Se on mielestäni ominaisuus, joka hyvin kiinteästi lapsuuteen liittyy, kun ei kuuluisi tietää pahuudesta mitään. Vastaava muutos oli tapahtunut minussakin. Hyväksikäytön alun jälkeen otetuissa valokuvissa suu saattoi hymyillä, mutta silmissä oli tyhjä tai ahdistunut katse. En ymmärrä, miten kukaan on voinut niitä kuvia säilyttää albumissa vuosikausia, kun näytän niissä pelottavalta.

Pitkään olin ollut siinä uskossa, että olin surrut jo hyväksikäytön kokemukseni. Mutta silti, kun suljin telkkarin dokumentin jälkeen, itkin. Itkin sellaista itkua, jota en ollut koskaan itkenyt. Kiljuin kipuani todennäköisesti naapurin kuultavaksi asti. Surin epäreiluutta, jonka olin kohdannut. Niitä aivan mahdottomia olosuhteita, joissa olin joutunut lähes vuosikymmenen olemaan. Tunsin todella kovaa vihaa äitiäni kohtaan, joka kaiken sen tuskan keskellä vaati koulussa täydellisiä suorituksia. Ja minä henki hieverissä suoritin, aivan kuin se olisi ollut kaikkein olennaisin asia tässä elämässä. Kaiken sen yksin jättämisen ja piiskaamisen sijaan olisin kaivannut syliä ja hoivaa. Sitä, mistä olin aina jäänyt paitsi. Myötätuntoa sellaisen hirveyden jäljiltä, jota ei voi ymmärtää kukaan muu kuin saman kokenut.

Voi olla toipumiseni kannalta suuri onni, että nämä rohkeat naiset astuivat esiin omilla kasvoillaan rankan asian tiimoilta juuri nyt. Se tuo varmasti toivoa kaikille ja apua toipumisen eri vaiheisiin. Minä sain heiltä kyvyn ja luvan surra omaa kohtaloani. Mutta myös lohtua, koska en ole yksin ja ainoa, joka suree.
Jos tämä teksti tavoittaa jonkun dokumentin tekoon osallistuneen, haluan kiittää. Kiittää, kun kerroit. Kiittää, että toit kokemuksellasi toivoa. Jotta minäkin vielä jonain päivänä hengitän.

-Laura-

Itseriittoisuuden ja riippuvuuden keinulauta

Itseriittoisuuden ja riippuvuuden keinulauta

Kun mietin elämääni taaksepäin, olen aina kipuillut itseriittoisuuden ja riippuvaisuuden ristiaallokossa. Minussa tuntuu olevan vain On- ja Off- napit tarvitsevuuden osalta, sellaiset sairaalloiset ääripäät, joiden kanssa ei voinut onnellisena elää.
Elämäni ensimmäiset kaksitoista vuotta olin kykenemätön turvautumaan keneenkään. En ollut saanut minkäänlaista syytä uskoa, että minun tunteitani ja tarpeitani varten olisi tässä maailmassa ketään. Kun tarpeeksi monta kertaa jää liian vaikeiden asioiden kanssa yksin, oppii turvautumaan ainoastaan omaan apuun. Ei silloin oikeastaan edes tule ajatelleeksi, että joku saattaisi auttaa.

Tämän itseriittoisuuden kanssa pärjäsin siihen saakka, kunnes elämässäni tapahtui jotain niin sietämätöntä, että sitä piti paeta keinolla millä hyvänsä. Sydämeeni jäi äidin mentävä reikä, joka oli kuin musta-aukko, kun se laajetessaan täytti minut tyhjyydellä. Yritin vaientaa tuskani kenen tahansa naisen rakkaudella, joka sattui kohdalle osumaan. Siinä kohtaa keinulauta kippasi sairaalloiseen riippuvuuteen – ja siellä edelleen ollaan, kun toiset kaksitoista vuotta on kulunut.
Omaa toimintaani miettiessä tulee mieleen dokumentti, jossa kerrottiin apinalapsen kiintyvän ennemmin pehmeään ja lämpimään emohahmoon kuin ruokaa tarjoavaan metalliemoon. Leimauduin yksi kerrallaan naisiin, jotka edes hetken jaksoivat kuulla pahan oloni ja lohduttaa. Onnistuin kuitenkin valitsemaan lähes poikkeuksetta sellaisen kylmän metalliemon, jolla vain sattui olemaan tyyny hetkellisesti sylissä. Usein niistä ihmissuhteista sai lähteä sielu rytyssä, mutta ainakin sydämeni oli edes hetken saanut täytettä.

Nyt kun viime vuosina olen saanut olla leimautuneena yhteen ja samaan naiseen, olen ehtinyt pohtia riippuvuuteni syvimpiä ytimiä hyvin tarkkaan. Olen tullut siihen tulokseen, että olen riippuvainen naisista siksi, että siinä riippuvuudessa on enemmän tunteiden vaihteluja kuin vaikka alkoholiriippuvuudessa. Toinen ihminen on aina tietyllä tapaa mysteeri eikä toisen ajatuksia ja tekoja voi täysin ennustaa etukäteen. Suhteen huiput ovat korkeampia, kun välillä kontataan epävarmuuden ja pelon syvissä aallonpohjissa. Riippuvuus ihmisestä on aika masokistista, kun olisi kova halu voida hallita toista, vaikka tietää, ettei koskaan voi onnistua siinä. Toista ei pysty koskaan kesyttämään niin turvalliseksi, ettei enää ikinä tarvitsisi pelätä. Ja jos pelko ja epävarmuus on se lapsuudesta tuttu ja turvallinen kasvualusta, niin läheisriippuvuudessa on kuin kotonaan. Vaikka se samainen koti onkin niin epämiellyttävä paikka.

Riippuvuudellani olen väistellyt omaa tyhjyyttäni ja koettanut hoidattaa toisella omaa turvattomuuden tunnettani. Hiljattain kuitenkin tajusin, että vaikka toinen ihminen tekisi mitä ja olisi juuri kuin haluaisin hänen olevan, olisin silti turvaton. Minun turvattomuuteni on ongelma minussa eikä minun ulkopuolellani olevissa ihmisissä. Aiemmassa elämänvaiheessa syy oli kylläkin minun ulkopuolellani, mutta ei enää, kun ihmiset ovat vaihtuneet. En pelkää, etten osaisi pitää itseäni hengissä ilman tätä naista elämässäni. Pelkään sitä tyhjää, joka hänen lähdöstään seuraisi. Hetkeä, jossa hänen katsomisensa sijasta joutuisin katsomaan itseäni. Riippuvuuteen on ollut helppo upota, jotta ei tarvitsisi kohdata omaa tuskaa siitä, että äiti jätti. On helpompi vain roikkua toisessa naisessa ja koettaa uskotella itselleen, ettei äidittömyydellä ollut merkitystä. Vaikka silti se kaikki kaihersi sydämessäni niin paljon, että tuntui kuin siihen suruun kuolisi, jos sen uskaltaisi kokea. Surun kohtaaminen pelottaa, koska minun täytyy uskaltaa astua tuskani tunneliin aivan yksin. Ja se tunneli on niin sysimusta, ettei voi millään nähdä, minne se päättyy. Eikä voi myöskään nähdä sitä, odottaako tukipilarini tunnelin toisessa päässä minua vai kadotanko hänet matkalla. Tunneliin astumisessa eniten pelottaa, että jääkö siellä tutuksi tuleva yksinäisyyden ja tyhjyyden kokemus krooniseksi. Sellaisen tuskan kanssa ei voi elää, vaikka ei riippuvuudenkaan kanssa helppoa ole. Mutta toistaiseksi riippuvuus ei ainakaan ole ollut kuolemaksi, vaikka en eläkään itsenäistä elämää. Olen kuin ylikasvanut sikiö, joka on napanuoralla kiinni tekoemossa. Kyllähän se hävettää, ei siitä ole kahta sanaa. Mutta melkein mikä tahansa tässä maailmassa voittaa sen tuskan, jonka suojaksi riippuvuuden rakensin.

Ei auta muu kuin toivoa itselleni voimia ja rohkeutta astua pimeään tunneliin. Täysin en tiedä, mitä siellä odottaa, mutta ainakin pelkoa ja kipua. Kaikkein eniten kuitenkin toivon, että tunnelin päässä odottaa terveet ja normaalit ihmissuhteet. Ja että saisin oppia tietämään, mitä on elämä ilman kohtuutonta painolastia.

-Laura-

Pin It on Pinterest