Lapsena särkynyt – Joskus on matkattava taaksepäin, päästäkseen eteenpäin.

Lapsena särkynyt – Joskus on matkattava taaksepäin, päästäkseen eteenpäin.

Muistan hämärästi itseni lapsena hyvin ujoksi ja erityisen herkäksi. Olin tunteikas, epätavallisen tunteikas. Aistin jännittyneen ilmapiirin kotona, sekä vanhempieni mielialat. Kaltoinkohtelu ja vallankäyttö oli luonut minusta ”kiltin” ja tottelevaisen tyttären vanhemmilleni, toisin sanoen helpon alistettavan. Tämän herkän ja haaveilevan lapsen huulilla käväisi välillä hymyn häivä, kun ajattelin kauniita ajatuksia, jotka veivät minut kauaksi todellisuudesta, totuudesta. Rakastin kauniita asioita, mielikuvia, niitä pieniä aarteita, joita kannoin sydämessäni.

Kaikki muuttui, kun vallankäytön muodoista kauheimman, seksuaalisen hyväksikäytön kokeminen sai minut särkymään, kahdeksan vuotiaana. Hyväksikäyttäjä oli oma isäni. Silloin maailmani romahti. Kadotin sen kaikkein kauneimman, itseni. Minua ei enää ollut. Oli pienen lapsen ulkokuori, kasvoilla hymytön, pelkoa huokuva katse, sisällä pelkkä tyhjyys.

Kaikki nämä vuodet olen paennut tuntemaani kipua suorittamalla. Mitä enemmän tein ja saavutin, sitä paremmin pystyin pitämään lukittuna sisimpäni. En uskaltanut ajatella, kuka olen. Kehoni yritti viestittää minulle sairauden viittaan pukeutuneena, hiljennä tai uuvut. En uskaltanut hiljentää. Uupuiko kehoni ennen mieltäni? Kaikki se tunteiden tuntematta jättäminen, pelon ja tuskan väistäminen ja itselleni luomien roolien kautta eläminen sai minut vihamaan itseäni, elämääni. Viimein tuntui siltä, että olen menettämässä hallinnan sekä elämää ja itseäni kohtaan. Kaaduin, enkä päässyt enää ylös.

Traumat puskivat kehostani ulos sellaisella voimalla, ettei sitä pystynyt enää vastustamaan. Kehoni oli sairastunut, tunsin kipua ja pahaa oloa. Vuosien ajan elimistöni on ollut tulehdustilassa, valtavan stressihormonikuorman armoilla. Immuunijärjestelmäni meni sekaisin ja heikkeni niin, että sairastuin kahteen autoimmuunisairauteen.

Niin pahalta, kuin muistojen ääneen huutaminen tuntuukin, minun täytyy se saada huutaa. Minun on saatava kertoa, miltä siitä pienestä tytöstä tuntui. Ne tunteet jotka tunsin, olivat todellisia. Kun viimein uskallan tuntea ja nimetä ne tunteet, minulla on mahdollisuus toipua. Vaikka totuus ei ole aina kaunis, tie toipumiseen, eheytymiseen alkaa totuudesta. Onnekseni löysin psykoterapian.

Raskainta on ollut myöntää itselleen voimavarojensa rajallisuus. Totuuden salaaminen on vienyt hirveästi energiaa. Uuvun helposti ja tarvitsen pidemmän ajan siitä toipumiseen. Epäonnistumisen pelko on muovannut minusta ihmisen, joka varoo esittäessään omia ideoitaan, toiveitaan tai ajatuksiaan, sillä torjutuksi tulemisen tunne on vahingoittava. Tämä on vaikuttanut siihen, etten ole pystynyt saavuttamaan kaikkia tavoittelemiani päämääriä elämässäni.

Toipumiseni on vasta alussa, mutta olen toiveikas. Olen halukas tutustumaan tuohon uuteen tuttavuuteen, itseeni. Millainen minä olen? Terapeuttini kulkiessa vierelläni olen opetellut antamaan sille pienelle lapselle sisälläni anteeksi hänen kokemansa tunteet ja pelon. Olen opetellut tuntemaan näitä tunteita ja nimeämään tuntemuksiani sekä kehossa, että mielessä. Luulen, että sisimpäni on täyttymässä jollain uudella, minuudella.

En osaa, ainakaan vielä, tuntea vihaa vanhempiani kohtaan, mutta en voi antaa heille koskaan anteeksi sitä, mitä he minulle tekivät. Haluan heidän tietävän, miltä minusta tuntuu. Mitä etäämmällä he elämässäni ovat, sitä paremmin minä itse voin.

Vieraskirjoitus
Reija Leistén

 

Taakkasiirtymä perheessä / osa 2

Taakkasiirtymä perheessä / osa 2

Edellisessä kirjoituksessa pohjustin ajatusta taakkasiirtymästä, traumoja aiheuttaneen lasisen lapsuuden kautta. Tässä syvennyn pohtimaan traumatisoituneen vanhemman kasvatusoppeja, joissa kysyn; voiko rikki oleva ihminen tarjota traumoista vapaata lapsuutta omalle jälkikasvulleen? 

Isovanhempamme eivät ehtineet huomioimaan lapsiaan, sillä heillä oli kädet täynnä töitä yhteiskunnan taholta tulleesta velvoitteesta uudelleenrakentaa sodan runtelema Suomi ja olla vaiti sodasta ja sen kauheuksista.

Ilman omia vanhempiaan vanhempamme kasvoivat aikalailla omillaan. Heille ei tarjottu turvaa ja rajoja, puhumattakaan tunteiden sanoittamisesta. Tunteiden ilmaisu rajoittui murahdukseen; että jokaisen täytyy tehdä töitä ja hoitaa velvollisuutensa. Huumoria versottiin korkeintaan lausahtamalla, ettei idästä tule muuta hyvää kuin aurinko.

Vanhempiemme on täytynyt itse rakentaa elämä itselleen, vailla suuntaviittoja. Ikävä kyllä, meidän sukupolvi sitten sai kantaakseen näiden kahden edellisen traumat. Vanhemmuuden kattaessa lähinnä vaatetuksen ja ruokkimisen eli ne välttämättömät perustarpeet, samoin puhumattomuus eivät taatusti riitä millekään sukupolvelle luomaan tasapainoista pohjaa psyykkiselle kehitykselle. 

Isovanhempiemme ja vanhempiemme ikäpolvi hoiti usein traumojaan päihteillä, sillä olihan se hiljaisesti hyväksytty keino purkaa paineita, joita taatusti siihen maailmanaikaan riitti. Meillä on onneksi jossain määrin tarjolla mielenterveyteen liittyvää hoitoa, ei paljon, mutta jonkin verran. On siten meidän käsissämme katkaista sukupolvelta toiselle siirtyvä trauman taakka ja päihteiden käyttö sen yleisimpänä hoitomuotona.

Emme ole koskaan tulleet kuulluiksi. Asioista ei saanut olla eri mieltä vanhempien kanssa tai joutui omaan huoneeseen miettimään sanomisiaan, usein häpeän saattelemana. Se jos mikä on luonut hämmennystä, sillä olemmehan vain halunneet tulla kuulluiksi, tulla tunnustetuiksi olemassa oleviksi ja siten kokea olevamme merkityksellisiä, edes jollekulle. 

Tämä kasvatusmalli vain on kerta toisensa jälkeen luonut padottua kiukkua, sitä voimakasta tunnetta, ettei sinulla ole vaikutusmahdollisuuksia elämääsi. Pohjimmiltaan vanhempamme eivät ole voineet suoda huomiota meille, sillä katkeruus omasta lapsuudesta on varmasti jäytänyt heitä kovasti ja saattoivat kenties ajatella, että koska ovat itse pärjänneet ilman sananvaltaa, on tulevien sukupolvienkin pärjättävä?

Voit huutaa ja riehua kuinka paljon tahansa, mutta lopulta päädyt vain huoneeseesi miettimään asioita, joita sinulle ei koskaan avata tai käydä läpi. Niin monet asiat jäävät selvittämättä, sillä miten pieni ihminen voi sanoittaa tunteitaan ilman aikuisen apua? Voit vain tuijottaa eristyskoppisi seiniä ja huutaa niille kaiken vihasi ulos, mutta mitään ei tapahdu. Päädyt aina vain takaisin sinne koppiin, missä seinät ovat seuranasi, aivan yhtä vaiti kuin vanhempasi.

Vaikka kuinka useasti ja kovin yritin itsekseni asioita miettiä, en koskaan kokenut päässeeni niissä eteenpäin. Toisin kuin vanhempani antoivat ymmärtää, koin tunteeni oikeutetuiksi saamastani kohtelusta. Koin usein voimakasta epäoikeudenmukaisuutta siitä, että minulle saneltiin, kuinka minun tulisi toimia ja tuntea. Koskaan en selityksiä mihinkään saanut. Osoitus vanhempien määräysvallasta tuotiin usein ilmi sanomalla: ”Olen vanhempi ja tiedän paremmin!”. 

Nyt aikuisena kun edelleen olen asioita pohtinut, olen huomannut, etteivät vanhempani ole oikeastaan tienneet asioista yhtään mitään. Kasvatuksen he sanelivat omien vanhempiensa äänellä, kyseenalaistamatta ollenkaan niitä oppeja, saati miettimättä lainkaan sitä, miten paha olo heillä oli ollut kun heidät kasvatettiin noilla menetelmillä. 

Peläten kohdata omat tunteensa ja ajattelematta ollenkaan niitä, siirsivät he samat opit eteenpäin. Näin, vaikkeivat he olleet koskaan kokeneet idän tuomaa uhkaa sodasta ja sen traumoja, toisin kuin omat vanhempansa, he silti siirsivät sen kaiken painolastin eteenpäin. Ymmärtämättä ollenkaan, että pieni ihminen kaipaisi läsnäoloa ja vastauksia kysymyksiinsä, ei tyhjänpäiväistä sanelua, he vain toistivat kaiken, minkä olivat vanhemmiltaan oppineet. Näinhän heidätkin kasvatettiin ja omasta mielestään ihan terveitä ja normaaleja heistä tuli.

Toisaalta ajatellen, tämän pitäisi tuoda heille jonkinlaista synninpäästöä, etteivät ole tienneet mihin ryhtyivät kun kyseenalaistamatta noudattivat vain sanattoman viestinnän kautta saapuneita oletuksia siitä, miten elämä kuuluu elää. Siinä sivussa eivät vain osanneet kohdata omaa pahaa oloaan ja kuvittelivat oman olonsa helpottavan kun jakavat/siirtävät sen traumojen taakan lapsiensa kannettavaksi. 

Ikävä kyllä, heidän lapsillaan (minun ikäpolvella) oli vielä vähemmin käsitystä siitä, miksi idästä ei tule muuta hyvää kuin aurinko, mutta silti tätä traumaa siirrettiin eteenpäin kun ei suostuttu kohtaamaan omia tunteitaan. Kuinka monen sukupolven elämä on vielä traumatisoitava kun yksikään sukupolvi ei pysähdy kysymään miksi, ja heidän vanhempi sukupolvi ei suostu kertomaan vastausta siihen?

 

TT
Olen 40v insinööri. Ongelmat työelämässä jaksamisen kanssa ajoivat lääkäriin. Silloin oivalsin, ettei lapsuuteni alkoholisti-isän varjossa ollut ns. normaali vaan traumaattinen. Minut diagnosoitiin masentuneeksi ja vuosia voin huonosti. Viimein 37v diagnosoitu AD/HD ja Asperger ovat ohjanneet oikeaan suuntaan hoidon kanssa. Omatoiminen aiheiden opiskelu on auttanut ymmärtämään, etten näe maailmaa samanlaisena kuin useimmat kanssaihmiset. Polku ehjemmäksi on juurakkoinen, mutta askel kerrallaan se on kuljettavissa.

Taakkasiirtymä perheessä / osa 1

Taakkasiirtymä perheessä / osa 1

Oman identiteetin löytäminen voi olla haastavaa traumaattisen lapsuuden eläneelle. Isovanhempiesi traumat ovat voineet siirtyä vanhempiesi kautta sinun kannettavaksesi. Perintönä siirretty trauma on siitä pirullinen kun et ole konkreettisesti sitä kokenut, et sitä osaa nimetä, etkä täten helposti poistaakaan.

Da Capo-alusta uudelleen kirja, kertoo ihmisen eri kehitysvaiheista kliinisen psykologian näkökulmasta. 30 ikävuoden tietämillä ihminen havahtuu tarkastelemaan aikuisuuttaan ja elämässä koettuja asioita. Silloin myös alkaa pureskelemaan mennyttä aivan toisella intensiteetillä kuin varhaisemman aikuisuuden aikana, jolloin mukana oli vielä hitunen teini-angstia.

Itse aloin pohtimaan elämääni juuri 30:n ikävuoden tietämillä. Tuolloin havahduin miettimään, että olivatko tekemäni päätökset lopulta omiani vai olinko tehnyt ne vanhempien ohjauksen alaisena? Huolimatta siitä, vaikka kuinka haluaisi ajatella mietteiden ja arvojen olevan omaa perua, on vanhempien näkemyksillä kauaskantoiset vaikutukset.

Jo varhaislapsuuden kohtelu vanhempien taholta vaikuttaa temperamentin kehittymiseen. Temperamentti toimii eräänlaisena suodattimena, jonka lävitse vastaanottaa ja tuottaa viestejä. Eli varhaislapsuudessa vanhempien teoilla ja sanoilla antamat eväät vaikuttavat siihen, tuleeko sinusta rohkean luottavainen vai varovaisen arka. 

Oman tien löytäminen voi silloin olla haastavaa, jos polku on puolestasi valittu. Tarkoitan siis lasisen lapsuuden kasvatteja, joilla vaikututusmahdollisuudet elämäänsä jäävät hyvin rajatuiksi. Kasvaminen ikäluokkansa mukana ns. normaalitahdissa ja tehdä niitä ns. normaaleja asioita, joita tietyn ikäisenä kuuluu tehdä, jäävät usein tekemättä&kokematta.

Ikätoverit ympärillä usein murehtivat niitä arkisia asioita, kuten että saavat hyviä arvosanoja koulusta, jotta saisivat palkkioksi uurastuksestaan sen radio-ohjattavan auton tms. Lasisen lapsuuden eläneet murehtivat tuolloin, että kuinka pahaan kuntoon se vanhempi itsensä juo viikonloppuna? 

Satuttaako vanhempi itsensä niin, että päätyy ojanpohjalle tai ensiapuun, jolloin sosiaalitoimi astuu mukaan kuvioihin? Vai juoko vain maltillisesti, että tämän saa talutettua baarista kotiin?

Yöllä vajaakuntoista kotiin taluttaessa saa jälleen kuulla sen saman litanian lupauksia, ettei koskaan enää uudestaan, vain saadaksemme huomata seuraavan päivän valjetessa, että lupaukset on tehty rikottavaksi. Ne hiipuvat unholaan, aivan kuten öinen tähtien loisto päivänvalon tieltä.

Väsyneenä yön seikkailuista, käsitys normaalista arjesta vinoutuu. Itse sitä pitää täysin normaalina, vaikkei vertailuperustetta ole. Sillä sinua on kielletty kertomasta näistä asioista kenellekään, tai joudut pois kotoa ja elääksesi sinun on syötävä käpyjä. 

Eräässä laulussa sanotaan; 

”Mä hiekkaan rakensin,
kun vielä tiennyt en.
Ei aina käy,
kuin elämältä odottaa.
Ei kestä linnat nuo,
jos pettää alta maa.”

(Eilen kun; Tapio Heinonen)
kuvaa mielestäni osuvasti sitä, miten lapsen psyyke voi rakentua hauraaksi, mikäli vanhemmat eivät jo varhain rakenna vankkaa perustaa yksilön kehittymiselle.

Lasisen lapsuuden eläneet harvemmin ovat saaneet positiivisen vahvistuksen kautta kovin vahvaa itsetuntoa rakennettua sille perustalle, jonka vanhemmat ovat luoneet. Tai siis ovat jättäneet luomatta.

Minulla ei koskaan ollut kotiintuloaikoja. Aina sanottiin, että kun tulet, tule hiljaa etten herätä ketään. Enkä koskaan herättänyt. Vilkkauteni näkyi siinä, etten viihtynyt kotona. Tein läksyt kiireesti koulun jälkeen, enkä usein malttanut jäädä edes syömään. Palasin yleensä vasta myöhään ja söin mitä jääkaapista löytyi.

Eräällä tavalla kai voisi ajatella, että minuun luotettiin kun rajoja ei ollut. Toiselta kantilta katsottuna voisi ajatella, että olin heitteillä. Itse en oikein osaa sanoa tai lokeroida tuota minnekään. Olen vasta hiljattain alkanut pohtimaan asioita, enkä oikeastaan tiedä, voinko enää luottaa muistikuviini, jotka ovat hyvin hatarat.

Muistan ajalta ennen 15 ikävuotta vain kourallisen valokuvamaisia hetkiä. Näistäkään en ole varma, ovatko ne muistoja hetkistä vai valokuvista? Toisaalta kai yhdentekevää, sillä oikeasta tilanteesta ne valokuvat on otettu.

Oman identiteetin rakentaminen on ollut hyvin vaikeata, sillä vailla rajoja ja suuntaa, sitä tuntee itsensä olevan kuin lastu laineilla. On hyvin hämmentävää ryhtyä miettimään 30:n ikävuoden jälkeen, että mistä oikeastaan pitää?

Siihen ikään asti, vanhempien kasvatustyylistä mieleen on jäänyt, että kun kiinnostui asioista, mistä he välittivät, sai hetkittäin huomiota. Kun toimi, kuten he kehottivat, välttyi hankaluuksilta. 

Kun kasvaa ympäristössä, jonka voi tiivistää sanomaan:”On ihan sama miltä sinusta tuntuu, nyt tehdään kuten minä sanon!”, on edessä merkittäviä haasteita kun tuosta viimein pääsee irtaantumaan ja pääsee tutustumaan itseensä.

Kun joutuu kyseenalaistamaan kaiken oppimansa ja tapansa nähdä asioita ja ajattelunsa, voi ikäänkuin kuvitella pyyhkivänsä pöydän puhtaaksi ja alkavansa alusta. 

Tämä urakka tuskin pääsee koskaan loppuun, sillä tietyt asiat ovat jääneet toteutumatta kriittisissä ikävaiheissa ja niiden tekeminen jälkikäteen, vain voimistaa sitä tunnetta, että et kulje samassa tahdissa oman ikäluokkasi ja luonnollisen kehityskaaren kanssa.

Ei myöskään ole mitään mieltä ryhtyä elämään uutta nuoruutta nyt nelikymppisenä, sillä se tekee vain säröjä itsetuntemukseen kun oivaltaa, ettei enää olekaan nuori vaan keski-ikäinen. 

Mennyttä ei voi korjata, tulevasta tietää vain sen verran, ettei se sen helpompaa ole kuin mennytkään. Vastoinkäymiset ovat verottaneet ja tulevat verottamaan rajallisia voimavaroja ja vanhetessaan, resilienssi ei enää ole niin hyvä kuin toivoisi, joten on vain yritettävä tavoittaa tämä hetki, sillä oikeastaan muuta ei ole jäljellä. 

TT

Olen 40v insinööri. Ongelmat työelämässä jaksamisen kanssa ajoivat lääkäriin. Silloin oivalsin, ettei lapsuuteni alkoholisti-isän varjossa ollut ns. normaali vaan traumaattinen. Minut diagnosoitiin masentuneeksi ja vuosia voin huonosti. Viimein 37v diagnosoitu AD/HD ja Asperger ovat ohjanneet oikeaan suuntaan hoidon kanssa. Omatoiminen aiheiden opiskelu on auttanut ymmärtämään, etten näe maailmaa samanlaisena kuin useimmat kanssaihmiset. Polku ehjemmäksi on juurakkoinen, mutta askel kerrallaan se on kuljettavissa.

Photo by Alex Iby on Unsplash

Kokonaisvaltaisen hoidon merkitys yksilölle

Kokonaisvaltaisen hoidon merkitys yksilölle

Nykyaikana ihmisen hoito kokonaisuutena ontuu pahasti. Kun erikoistutaan yhä vain kapeammalle sektorille eri osaamisaloilla, jää silloin aivan liian helposti huomiotta elämän eri osa-alueiden vaikutus kokonaisuuteen, joka ihminen on. Tämä kokonaisuus toimii molempiin suuntiin, jolloin emme ole pelkästään kokemuksiemme summa vaan eri osakokonaisuuksista koostuva tietoisuutemme toimii myös linssinä, jonka lävitse havainnoimme elämää ja tämä antaa tietyn värin ja muodon hahmottamallemme maailmalle.

Dissosiaatio ei itselleni ole kovin tuttu, vaikka aiheeseen perehtyessäni havaitsen yhä vain enemmän yhtäläisyyksiä määritelmän täyttävän oirekirjon ja oman käyttäytymismallien, sekä tapani hahmottaa maailmaa, välillä. Elin lasisen lapsuuden ja joskus muinoin olin itsekseni ylpeä kyvystäni pystyä erottamaan muutaman oluen tarkkuudella, kuinka monta isä oli niitä juonut. Samoin pystyin hänen käytöksestään tulkitsemaan, oliko hän juonut olutta, vodkaa, viiniä, konjakkia, pirtua vaiko sekaisin mitä lie alkoholipitoisia juomia.

Olen monasti miettinyt, että pyrkikö isä tietoisesti tietylle tietoisuuden tasolle, jonka pystyi saavuttamaan eri määrillä ja/tai eri juomilla? Vai oliko enemmänkin kyseessä minun tietoisuuden tasoni siirtyminen isän humalatilaa vastaavalle tasolle, jolloin kykenin olemaan eräällä tavalla samalla aaltopituudella hänen kanssaan ja osasin ennakoida tilanteita, jolloin vältyin draamalta? Itse olen aina ajattellut kykyni tuoneen minulle eräänlaisen rooliasun improvisaationäytelmään, sillä muistan aina mukautuneeni nopeastikin vaihtuviin tilanteisiin ja hoidin näyttelemisen ammattilaisen tyyneydellä, enkä koskaan mennyt lukkoon saati tuntenut hätää tai paniikkia.

Ne oireet tulivat aina vasta jälkeenpäin kun isä oli sammunut ja pystyin ripustamaan rooliasuni takaisin naulakkoon. Silloin ryhdyin analysoimaan tilannetta ja vähitellen yritin palauttaa tietoisuuteni siihen hetkeen ja sallin tuntea kuin ikäiseni kuuluikin tuntea tuollaisissa tilanteissa, eli romahdin totaalisesti. Itseäni suojatakseni jouduin usein siirtämään tunteet syrjään. Tuskallisen tietoisena siitä, kuinka monta vuotta, kuukautta, viikkoa ja päivää minun oli vielä kestettävä siinä taloudessa asumista, tunsin avuttomuutta. Miksei kukaan huomannut minun voivan pahoin? Olinko niin hyvä näyttelijä, että minun ajateltiin kuuluvan niihin onnekkaisiin lapsiin, joiden vanhemmat välittivät ja rakastivat lapsiaan ehdoitta?

Kehitin huumorista itselleni defenssin, jonka taakse pystyin suojautumaan. Monesti olenkin vitsaillut lähettäneeni tietoisuuteni todistajansuojeluohjelmaan jonnekin kaukaiseen paikkaan, jonka sijaintia edes kroppaani ohjaavat alirutiinit eivät tienneet. Tätä kirjoittaessani en enää ole varma, onko persoonani palannut sieltä koskaan tai sainko koskaan lähetettyä itseäni suojaan vai haalistuiko persoonani hiljalleen, lakaten kokonaan olemasta noiden vuosien aikana kun odotin poispääsyä?

Tästä palaan vielä tuohon hoidon merkitykseen, sillä tarttumalla selkeisiin pääoireisiin, voi hoitava taho helposti jättää huomiotta hiljaisemmat ja taustalla vaikuttavat oireet ja täten diagnosoida tilanteen täysin väärin. Sillä keskittymällä vain tiettyihin pääoireisiin, jotka hoitavan tahon on helppo lokeroida jonkin sairauden alle, voi tällöin helposti ylenkatsoa sitä kokonaisuutta, joka hoidettava yksilö moninaisine oireineen on. Tämä voi pahimmillaan pysäyttää tai jopa kääntää paranemisen suunnan. Kun jätetään nämä vähäpätöisiltä vaikuttavat oireet huomiotta, jotta tehokkuuden nimissä voidaan hoito aloittaa mahdollisimman nopeasti, on melko suuri riski sille, että yksilön hoito onkin aivan vääränlaista ja hoito tekeekin enemmän pahaa kuin hyvää.

Kun yksilö kokee, ettei häntä kuunnella (ja uskota) ja huomioida kokonaisuutena, hän mitä todennäköisimmin vastustaa hoitavaa tahoa niin kauan, kunnes voimat loppuvat ja hän sulkeutuu täysin vaipuen avun ulottumattomiin. Tällöin kokemus traumatilanteen aiheuttamasta voimattomuudesta toistuu ja vanhan trauman päälle rakentuu uusi ja erittäin vaarallinen trauma, sillä se kohdistuu hoitavaan tahoon, jonka yksilö kokee yhtä epäluotettavana ja uhkaavana kuin alkuperäisen trauman aiheuttaneen tahon. Pohjimmiltaan hoitokontaktissa on siten kyse luottamussuhteen rakentamisesta ja yksilön tarpeesta tulla kuulluksi ja nähdyksi, toisin sanoen tunnustetuksi olemassa olevana jonkin yhteisön toimesta.

TT

Olen 40v insinööri. Ongelmat työelämässä jaksamisen kanssa ajoivat lääkäriin. Silloin oivalsin, ettei lapsuuteni alkoholisti-isän varjossa ollut ns. normaali vaan traumaattinen. Minut diagnosoitiin masentuneeksi ja vuosia voin huonosti. Viimein 37v diagnosoitu AD/HD ja Asperger ovat ohjanneet oikeaan suuntaan hoidon kanssa. Omatoiminen aiheiden opiskelu on auttanut ymmärtämään, etten näe maailmaa samanlaisena kuin useimmat kanssaihmiset. Polku ehjemmäksi on juurakkoinen, mutta askel kerrallaan se on kuljettavissa.

‘Upea tilaisuus’ sanoi minussa ne puolet, jotka olivat valmiita uteliaisuuteen ja kohtaamaan ihmisiä

‘Upea tilaisuus’ sanoi minussa ne puolet, jotka olivat valmiita uteliaisuuteen ja kohtaamaan ihmisiä

DISSOLEIRI PALAUTE OSA 3

Minulle dissosiaatio oli vain sana oppikirjoissa. Trauma oli tutumpi asia. Ymmärsin, että olen kokenut traumaattisen lapsuuden ja nuoruuden, mutta kuvittelin, että olen käynyt kaikki tapahtuneet läpi. Tänään ymmärrän, mitä tarkoittaa uinuminen. Kun trauma ja dissosiaatio uinuu minussa. Olin muutaman rinnakkaisen roolini vanki useita vuosia, Selviytyjä – tyttö joka menee läpi mistä vaan sekä Auttaja – kun joku huutaa apua, minä riennän. 

Uinuminen päättyi yhtäkkiä kaksi vuotta sitten. Tapahtui tilanne, jossa olin sairaalassa puhumattomana ja liikkumattomana – fyysisesti lamaantuneena. Silloin vartaloni heräsi, minussa olevat muistot heräsivät. Tuntuivat soluissa, puristivat lihaksia ja särkivät verisuonissa. Tulivat tykö sellaisena epämääräisenä tunnemöykkynä, jolla ei ollut sanoja. Yksikään tunnesana ei löytänyt sitä kauhua, jota tunsin, vaan oli sanomaton tila.

Pääsin psykiatrille, joka ymmärsi tilani. Lapsuuden ja nuoruuden muistot alkoivat tunkea mieleen. Ne eivät tulleet kauniisti järjestyksessä vaan tuhoavana voimana, joka oli taas sanatonta. Kuinka kerron sen, josta en saa kiinni? Kahden vuoden kokemuksella ymmärrän nyt mitä on dissosiaatio minussa. En ole elänyt turvallisessa maailmassa, olen kokenut väkivaltaa ja seksuaalista hyväksikäyttöä. Minun maailma on ollut hyvin sairas. Siltä sairaalta maailmalta nämä roolit ovat minua suojelleet. 

Olen aina lukenut paljon, niin nytkin. Löysin kirjan ‘Viisi naista, sata elämää’ ja löysin joitakin kohtia itsestäni. Etsin lisää tietoa ja pääsin ryhmään, joka suunnitteli tapaamista livenä. ‘Upea tilaisuus’ sanoi minussa ne puolet, jotka olivat valmiita uteliaisuuteen ja kohtaamaan ihmisiä. Joku osa minussa oli täysin erimieltä, ei kannata mennä sekopäitä kuuntelemaan, voit leimaanua itsekin. Onneksi utelias minä vei voiton.

Menin tapaamaan ihmisiä, joista ketään en tuntenut. Ymmärsin vain, että jokaisen taustassa on vaikeita asioita, jokainen on joutunut käymään syvällä. Se jo itsessään toi luottamusta, koska kukaan, joka on käynyt pohjilla ja syvissä vesissä ja noussut sieltä ylös, ei soisi toiselle mitään pahaa. 

Ensimmäisen toverin kun kohtasin, halasimme, ihan kun olisimme tunteneet aina. Seuraavankin kanssa halasin ja toinen halusi vain kätellä. Se oli meille kaikille helppoa, sinä sanot haluatko halata, kätellä tai vain tervehtiä, kukaan ei ole toiselle tilivelvollinen. Kaikki toimi juuri niin. Kun halusin jutella, aina oli joku jolla oli sama toive. Toisinaan istuin yksin, koska monien ihmisten tapaaminen oli haastavaa. Oli upeata kohdata toinen samanlainen ihminen, jolla on samanlaisia kokemuksia. Oli uskomatonta puhua omasta traumataustasta yhdessä toisen kanssa, rehellisesti, juuri niillä sanoilla, joita haluaa käyttää. Ei tarvinnut kaunistella tai revitellä, olla vain juuri sellainen kuin on. Useissa keskusteluissa päätimme yhdessä, että puhutaan vaikeista asioista ja päätimme heti lopettaa, jos toinen niin halusi. Jokainen keskustelu päättyi syvältä sisältä tulevaan halaukseen. 

Tuo viikonloppu toi minulle sellaisen perheen, jota minulla ei ole koskaan ollut. Minulla on nyt ihania siskoja ja veljiä, jotka kohtaavat minut tällaisena, omanlaisena ihmisenä. En ole siellä kummajainen, olen juuri tällainen oma ihminen. Minulla on nyt paikka, jonne voin laittaa kysymyksiä, joita en koskaan olisi kysynyt. Minulla on puhelimessa dissotyyppejä, joille voin soittaa sekä hyvissä että huonoissa asioissa. 

Jos minulta kysytään, mikä viikonloppu elämässäsi on merkinnyt enemmän kuin muut, nyt on helppo vastata: Dissojengiviikonloppu! Koska se oli ensimmäinen paikka missä olin minä, kokonaisena minuna. Kohtasin ymmärrystä ja vertaisuutta. Kohtasin rakkautta. 

Kaaduttuaan ihmisyytensä kynnyksellä,
hänestä tulee hauraan rikkinäisen rehellinen.
Häkellyttävän repaleinen.
Hän kaatuu lujaa,
hapuilee,
hakee.
Yrittää löytää edes varjonsa.
Silmät sumentuneina etsii kaltaistensa jalanjälkiä,
olisiko joku mennyt tästä ennenkin?

MINNA


Disso- ja traumaleiri© on Dissoyhteisön oma konsepti ja järjestämme leirejä lisää, mahdollisesti jo ensi talvena, mutta viimeistään ensi kesänä.

Tämä ensimmäinen leirimme järjestetettiin 26-29.7.2018 Sievissä. Leirillä oli 16 osallistujaa, joista kaksi miestä (erityiskiitos teille rohkeudesta tulla). Leiri järjestetään täysin vertaisten voimin ja leirillä ei ole mukana ammattiauttajia. Leiriä edelsi kahden kuukauden “esileiri”, mikä toteutettiin suljetussa Facebook ryhmässä leiristä kiinnostuneiden kesken. Ryhmässä esittäydyttiin, keskusteltiin toiveista ja tarpeista, luotiin ohjelmaa suurpiirteisesti, otettiin vastuita kuten ruokien suunnittelu, järjesteltiin kyytejä jne. Leirin “jälkileiri” tapahtuu parhaillaan suljetussa ryhmässämme vertaistukena sekä tapaamisina eri puolilla Suomea!

Leiri oli alunperin nimetty dissoleiriksi, mutta koska mukaan tuli myös traumatisoituneita, joilla ei ole disso-oirehdintaa, niin jatkossa leirin nimi tulee olemaan Disso- ja traumaleiri©.

SEIJA VIRVA HIRSTIÖ, leirin host ja synnyttäjä

Kuvan taustan maalaus by Shahzaib Khan on Unsplash

Hajoaako oma maailmankuva, kun on ollut henkisesti eristäytynyt ja yhtäkkiä saakin syvän yhteyden muihin?

Hajoaako oma maailmankuva, kun on ollut henkisesti eristäytynyt ja yhtäkkiä saakin syvän yhteyden muihin?

DISSOLEIRI PALAUTE OSA 2

-Eihän siitä mitään tule

-Ihan liian riskaapelia, dissot siellä keskenään

-Kaikki peruu kuitenkin ennen leiriä

-Kuka ottaa vastuun?

Tälläisiä kommentteja me pioneerileiriläiset olimme kuulleet ennen leiriä. Eivät noiden sanojat olisi voineet olla enempää väärässä.

Dissosiaatio eristää ihmisen, kasvattaa korkean muurin tai näkymättön hunnun itsen ja muun maailman välille. Niin ei tarvitsisi olla, mutta niin vain usein on. Ennen kun edes sain sanan sille mitä minussa tapahtuu, koin olevani poikkeava. Hävettävä. Kuvottava. Väärä. En edes ihminen. Olen tehnyt vuosikausien työn päästäkseni eteenpäin. Muuri minun ja muiden väliltä on sortunut. Koen jo olevani ihminen.

Silti, niin usein koen tarvetta peittää, hävetä, selittää tätä traumojen aiheuttamaa vaivaani. Peittää ne osat minusta, jotka kaikista eniten tarvitsivat nähdyksi tulemista. Hävetä sitä, mikä ei ole minun vikani. Selittää näitä arpiani, jotka kaipaavat ymmärrystä. Dissosiaatio on tuntunut sille viimeiselle hunnulle, joka erottaa minut muista. Monet dissosiaation kiemurat ovat sellaisia, että ei niitä hyvällä tahdollakaan voi aidosti ymmärtää. Ei kukaan muu kuin tämän itse kokenut.

Leirillä ei tarvinnut peittää. Leirillä ei tarvinnut hävetä. Leirillä ei tarvinnut selittää. Sai keskittyä olemiseen. Sai keskittyä yhteyden kokemiseen. Ennen leiriä en ollut tavannut näistä leiriläisistä yhtäkään, mutta heti ensi hetkestä lähtien välillämme virtasi jotain. Tuntui kuin olisin tuntenut heidät aina. Ensimmäistä kertaa elämässäni koin niin syvää yhteyttä, niin syvää myötätuntoa, niin suurta rakkautta näitä ihmisiä ja samalla koko maailmaa kohtaan.

Tiedän, ettei kokemukseni ollut ainoa laatuaan. Niin moni meistä oli ennen leiriä kokenut olevansa liian erilainen, liian hävettävä, liian outo, liian traumatisoitunut, liian jotain…Leirillä kukaan ei ollut liikaa. Leirillä saimme olla sitä mitä olemme. Me olemme selviytyjiä. Me olemme vahvoja. Me olemme viisaita. Me olemme ihmisiä. Me olemme rakkautta.

Entä se käytäntö? Eihän dissot osaa huolehtia itsestään. Yksi meistä organisoi, toinen otti päävastuun keittiöstä, kolmas järjesti tanssityöpajaa, neljäs kyyditti ihmisiä, viides lämmitti saunaa, kuudes ohjasi sanataidetta… Kaikki hoitui varsin mutkattomasti. Me dissoilijat olemme selvinneet hurjemmastakin. Säätkin olivat meidän puolellamme. Ja Sievin seurakunta, joka antoi tilat veloituksetta käyttöömme.

Leiri oli minulle sanoinkuvaamattoman tärkeä. Niin tärkeä, että sen tärkeys, sen vaikutukset elämääni paljastuvat pikkuhiljaa viikkojen, kuukausien ja vuosien saatossa. Itken kun kirjoitan tätä. Tunnen löytäneeni perheen. Tunnen saapuneeni kotiin.

“LEIJA”


Disso- ja traumaleiri© on Dissoyhteisön oma konsepti ja järjestämme leirejä lisää, mahdollisesti jo ensi talvena, mutta viimeistään ensi kesänä.

Tämä ensimmäinen leirimme järjestetettiin 26-29.7.2018 Sievissä. Leirillä oli 16 osallistujaa, joista kaksi miestä (erityiskiitos teille rohkeudesta tulla). Leiri järjestetään täysin vertaisten voimin ja leirillä ei ole mukana ammattiauttajia. Leiriä edelsi kahden kuukauden “esileiri”, mikä toteutettiin suljetussa Facebook ryhmässä leiristä kiinnostuneiden kesken. Ryhmässä esittäydyttiin, keskusteltiin toiveista ja tarpeista, luotiin ohjelmaa suurpiirteisesti, otettiin vastuita kuten ruokien suunnittelu, järjesteltiin kyytejä jne. Leirin “jälkileiri” tapahtuu parhaillaan suljetussa ryhmässämme vertaistukena sekä tapaamisina eri puolilla Suomea!

Leiri oli alunperin nimetty dissoleiriksi, mutta koska mukaan tuli myös traumatisoituneita, joilla ei ole disso-oirehdintaa, niin jatkossa leirin nimi tulee olemaan Disso- ja traumaleiri©.
SEIJA VIRVA HIRSTIÖ, leirin host

Pin It on Pinterest