Kokonaisvaltaisen hoidon merkitys yksilölle

Kokonaisvaltaisen hoidon merkitys yksilölle

Nykyaikana ihmisen hoito kokonaisuutena ontuu pahasti. Kun erikoistutaan yhä vain kapeammalle sektorille eri osaamisaloilla, jää silloin aivan liian helposti huomiotta elämän eri osa-alueiden vaikutus kokonaisuuteen, joka ihminen on. Tämä kokonaisuus toimii molempiin suuntiin, jolloin emme ole pelkästään kokemuksiemme summa vaan eri osakokonaisuuksista koostuva tietoisuutemme toimii myös linssinä, jonka lävitse havainnoimme elämää ja tämä antaa tietyn värin ja muodon hahmottamallemme maailmalle.

Dissosiaatio ei itselleni ole kovin tuttu, vaikka aiheeseen perehtyessäni havaitsen yhä vain enemmän yhtäläisyyksiä määritelmän täyttävän oirekirjon ja oman käyttäytymismallien, sekä tapani hahmottaa maailmaa, välillä. Elin lasisen lapsuuden ja joskus muinoin olin itsekseni ylpeä kyvystäni pystyä erottamaan muutaman oluen tarkkuudella, kuinka monta isä oli niitä juonut. Samoin pystyin hänen käytöksestään tulkitsemaan, oliko hän juonut olutta, vodkaa, viiniä, konjakkia, pirtua vaiko sekaisin mitä lie alkoholipitoisia juomia.

Olen monasti miettinyt, että pyrkikö isä tietoisesti tietylle tietoisuuden tasolle, jonka pystyi saavuttamaan eri määrillä ja/tai eri juomilla? Vai oliko enemmänkin kyseessä minun tietoisuuden tasoni siirtyminen isän humalatilaa vastaavalle tasolle, jolloin kykenin olemaan eräällä tavalla samalla aaltopituudella hänen kanssaan ja osasin ennakoida tilanteita, jolloin vältyin draamalta? Itse olen aina ajattellut kykyni tuoneen minulle eräänlaisen rooliasun improvisaationäytelmään, sillä muistan aina mukautuneeni nopeastikin vaihtuviin tilanteisiin ja hoidin näyttelemisen ammattilaisen tyyneydellä, enkä koskaan mennyt lukkoon saati tuntenut hätää tai paniikkia.

Ne oireet tulivat aina vasta jälkeenpäin kun isä oli sammunut ja pystyin ripustamaan rooliasuni takaisin naulakkoon. Silloin ryhdyin analysoimaan tilannetta ja vähitellen yritin palauttaa tietoisuuteni siihen hetkeen ja sallin tuntea kuin ikäiseni kuuluikin tuntea tuollaisissa tilanteissa, eli romahdin totaalisesti. Itseäni suojatakseni jouduin usein siirtämään tunteet syrjään. Tuskallisen tietoisena siitä, kuinka monta vuotta, kuukautta, viikkoa ja päivää minun oli vielä kestettävä siinä taloudessa asumista, tunsin avuttomuutta. Miksei kukaan huomannut minun voivan pahoin? Olinko niin hyvä näyttelijä, että minun ajateltiin kuuluvan niihin onnekkaisiin lapsiin, joiden vanhemmat välittivät ja rakastivat lapsiaan ehdoitta?

Kehitin huumorista itselleni defenssin, jonka taakse pystyin suojautumaan. Monesti olenkin vitsaillut lähettäneeni tietoisuuteni todistajansuojeluohjelmaan jonnekin kaukaiseen paikkaan, jonka sijaintia edes kroppaani ohjaavat alirutiinit eivät tienneet. Tätä kirjoittaessani en enää ole varma, onko persoonani palannut sieltä koskaan tai sainko koskaan lähetettyä itseäni suojaan vai haalistuiko persoonani hiljalleen, lakaten kokonaan olemasta noiden vuosien aikana kun odotin poispääsyä?

Tästä palaan vielä tuohon hoidon merkitykseen, sillä tarttumalla selkeisiin pääoireisiin, voi hoitava taho helposti jättää huomiotta hiljaisemmat ja taustalla vaikuttavat oireet ja täten diagnosoida tilanteen täysin väärin. Sillä keskittymällä vain tiettyihin pääoireisiin, jotka hoitavan tahon on helppo lokeroida jonkin sairauden alle, voi tällöin helposti ylenkatsoa sitä kokonaisuutta, joka hoidettava yksilö moninaisine oireineen on. Tämä voi pahimmillaan pysäyttää tai jopa kääntää paranemisen suunnan. Kun jätetään nämä vähäpätöisiltä vaikuttavat oireet huomiotta, jotta tehokkuuden nimissä voidaan hoito aloittaa mahdollisimman nopeasti, on melko suuri riski sille, että yksilön hoito onkin aivan vääränlaista ja hoito tekeekin enemmän pahaa kuin hyvää.

Kun yksilö kokee, ettei häntä kuunnella (ja uskota) ja huomioida kokonaisuutena, hän mitä todennäköisimmin vastustaa hoitavaa tahoa niin kauan, kunnes voimat loppuvat ja hän sulkeutuu täysin vaipuen avun ulottumattomiin. Tällöin kokemus traumatilanteen aiheuttamasta voimattomuudesta toistuu ja vanhan trauman päälle rakentuu uusi ja erittäin vaarallinen trauma, sillä se kohdistuu hoitavaan tahoon, jonka yksilö kokee yhtä epäluotettavana ja uhkaavana kuin alkuperäisen trauman aiheuttaneen tahon. Pohjimmiltaan hoitokontaktissa on siten kyse luottamussuhteen rakentamisesta ja yksilön tarpeesta tulla kuulluksi ja nähdyksi, toisin sanoen tunnustetuksi olemassa olevana jonkin yhteisön toimesta.

TT

Olen 40v insinööri. Ongelmat työelämässä jaksamisen kanssa ajoivat lääkäriin. Silloin oivalsin, ettei lapsuuteni alkoholisti-isän varjossa ollut ns. normaali vaan traumaattinen. Minut diagnosoitiin masentuneeksi ja vuosia voin huonosti. Viimein 37v diagnosoitu AD/HD ja Asperger ovat ohjanneet oikeaan suuntaan hoidon kanssa. Omatoiminen aiheiden opiskelu on auttanut ymmärtämään, etten näe maailmaa samanlaisena kuin useimmat kanssaihmiset. Polku ehjemmäksi on juurakkoinen, mutta askel kerrallaan se on kuljettavissa.

‘Upea tilaisuus’ sanoi minussa ne puolet, jotka olivat valmiita uteliaisuuteen ja kohtaamaan ihmisiä

‘Upea tilaisuus’ sanoi minussa ne puolet, jotka olivat valmiita uteliaisuuteen ja kohtaamaan ihmisiä

DISSOLEIRI PALAUTE OSA 3

Minulle dissosiaatio oli vain sana oppikirjoissa. Trauma oli tutumpi asia. Ymmärsin, että olen kokenut traumaattisen lapsuuden ja nuoruuden, mutta kuvittelin, että olen käynyt kaikki tapahtuneet läpi. Tänään ymmärrän, mitä tarkoittaa uinuminen. Kun trauma ja dissosiaatio uinuu minussa. Olin muutaman rinnakkaisen roolini vanki useita vuosia, Selviytyjä – tyttö joka menee läpi mistä vaan sekä Auttaja – kun joku huutaa apua, minä riennän. 

Uinuminen päättyi yhtäkkiä kaksi vuotta sitten. Tapahtui tilanne, jossa olin sairaalassa puhumattomana ja liikkumattomana – fyysisesti lamaantuneena. Silloin vartaloni heräsi, minussa olevat muistot heräsivät. Tuntuivat soluissa, puristivat lihaksia ja särkivät verisuonissa. Tulivat tykö sellaisena epämääräisenä tunnemöykkynä, jolla ei ollut sanoja. Yksikään tunnesana ei löytänyt sitä kauhua, jota tunsin, vaan oli sanomaton tila.

Pääsin psykiatrille, joka ymmärsi tilani. Lapsuuden ja nuoruuden muistot alkoivat tunkea mieleen. Ne eivät tulleet kauniisti järjestyksessä vaan tuhoavana voimana, joka oli taas sanatonta. Kuinka kerron sen, josta en saa kiinni? Kahden vuoden kokemuksella ymmärrän nyt mitä on dissosiaatio minussa. En ole elänyt turvallisessa maailmassa, olen kokenut väkivaltaa ja seksuaalista hyväksikäyttöä. Minun maailma on ollut hyvin sairas. Siltä sairaalta maailmalta nämä roolit ovat minua suojelleet. 

Olen aina lukenut paljon, niin nytkin. Löysin kirjan ‘Viisi naista, sata elämää’ ja löysin joitakin kohtia itsestäni. Etsin lisää tietoa ja pääsin ryhmään, joka suunnitteli tapaamista livenä. ‘Upea tilaisuus’ sanoi minussa ne puolet, jotka olivat valmiita uteliaisuuteen ja kohtaamaan ihmisiä. Joku osa minussa oli täysin erimieltä, ei kannata mennä sekopäitä kuuntelemaan, voit leimaanua itsekin. Onneksi utelias minä vei voiton.

Menin tapaamaan ihmisiä, joista ketään en tuntenut. Ymmärsin vain, että jokaisen taustassa on vaikeita asioita, jokainen on joutunut käymään syvällä. Se jo itsessään toi luottamusta, koska kukaan, joka on käynyt pohjilla ja syvissä vesissä ja noussut sieltä ylös, ei soisi toiselle mitään pahaa. 

Ensimmäisen toverin kun kohtasin, halasimme, ihan kun olisimme tunteneet aina. Seuraavankin kanssa halasin ja toinen halusi vain kätellä. Se oli meille kaikille helppoa, sinä sanot haluatko halata, kätellä tai vain tervehtiä, kukaan ei ole toiselle tilivelvollinen. Kaikki toimi juuri niin. Kun halusin jutella, aina oli joku jolla oli sama toive. Toisinaan istuin yksin, koska monien ihmisten tapaaminen oli haastavaa. Oli upeata kohdata toinen samanlainen ihminen, jolla on samanlaisia kokemuksia. Oli uskomatonta puhua omasta traumataustasta yhdessä toisen kanssa, rehellisesti, juuri niillä sanoilla, joita haluaa käyttää. Ei tarvinnut kaunistella tai revitellä, olla vain juuri sellainen kuin on. Useissa keskusteluissa päätimme yhdessä, että puhutaan vaikeista asioista ja päätimme heti lopettaa, jos toinen niin halusi. Jokainen keskustelu päättyi syvältä sisältä tulevaan halaukseen. 

Tuo viikonloppu toi minulle sellaisen perheen, jota minulla ei ole koskaan ollut. Minulla on nyt ihania siskoja ja veljiä, jotka kohtaavat minut tällaisena, omanlaisena ihmisenä. En ole siellä kummajainen, olen juuri tällainen oma ihminen. Minulla on nyt paikka, jonne voin laittaa kysymyksiä, joita en koskaan olisi kysynyt. Minulla on puhelimessa dissotyyppejä, joille voin soittaa sekä hyvissä että huonoissa asioissa. 

Jos minulta kysytään, mikä viikonloppu elämässäsi on merkinnyt enemmän kuin muut, nyt on helppo vastata: Dissojengiviikonloppu! Koska se oli ensimmäinen paikka missä olin minä, kokonaisena minuna. Kohtasin ymmärrystä ja vertaisuutta. Kohtasin rakkautta. 

Kaaduttuaan ihmisyytensä kynnyksellä,
hänestä tulee hauraan rikkinäisen rehellinen.
Häkellyttävän repaleinen.
Hän kaatuu lujaa,
hapuilee,
hakee.
Yrittää löytää edes varjonsa.
Silmät sumentuneina etsii kaltaistensa jalanjälkiä,
olisiko joku mennyt tästä ennenkin?

MINNA


Disso- ja traumaleiri© on Dissoyhteisön oma konsepti ja järjestämme leirejä lisää, mahdollisesti jo ensi talvena, mutta viimeistään ensi kesänä.

Tämä ensimmäinen leirimme järjestetettiin 26-29.7.2018 Sievissä. Leirillä oli 16 osallistujaa, joista kaksi miestä (erityiskiitos teille rohkeudesta tulla). Leiri järjestetään täysin vertaisten voimin ja leirillä ei ole mukana ammattiauttajia. Leiriä edelsi kahden kuukauden “esileiri”, mikä toteutettiin suljetussa Facebook ryhmässä leiristä kiinnostuneiden kesken. Ryhmässä esittäydyttiin, keskusteltiin toiveista ja tarpeista, luotiin ohjelmaa suurpiirteisesti, otettiin vastuita kuten ruokien suunnittelu, järjesteltiin kyytejä jne. Leirin “jälkileiri” tapahtuu parhaillaan suljetussa ryhmässämme vertaistukena sekä tapaamisina eri puolilla Suomea!

Leiri oli alunperin nimetty dissoleiriksi, mutta koska mukaan tuli myös traumatisoituneita, joilla ei ole disso-oirehdintaa, niin jatkossa leirin nimi tulee olemaan Disso- ja traumaleiri©.

SEIJA VIRVA HIRSTIÖ, leirin host ja synnyttäjä

Kuvan taustan maalaus by Shahzaib Khan on Unsplash

Hajoaako oma maailmankuva, kun on ollut henkisesti eristäytynyt ja yhtäkkiä saakin syvän yhteyden muihin?

Hajoaako oma maailmankuva, kun on ollut henkisesti eristäytynyt ja yhtäkkiä saakin syvän yhteyden muihin?

DISSOLEIRI PALAUTE OSA 2

-Eihän siitä mitään tule

-Ihan liian riskaapelia, dissot siellä keskenään

-Kaikki peruu kuitenkin ennen leiriä

-Kuka ottaa vastuun?

Tälläisiä kommentteja me pioneerileiriläiset olimme kuulleet ennen leiriä. Eivät noiden sanojat olisi voineet olla enempää väärässä.

Dissosiaatio eristää ihmisen, kasvattaa korkean muurin tai näkymättön hunnun itsen ja muun maailman välille. Niin ei tarvitsisi olla, mutta niin vain usein on. Ennen kun edes sain sanan sille mitä minussa tapahtuu, koin olevani poikkeava. Hävettävä. Kuvottava. Väärä. En edes ihminen. Olen tehnyt vuosikausien työn päästäkseni eteenpäin. Muuri minun ja muiden väliltä on sortunut. Koen jo olevani ihminen.

Silti, niin usein koen tarvetta peittää, hävetä, selittää tätä traumojen aiheuttamaa vaivaani. Peittää ne osat minusta, jotka kaikista eniten tarvitsivat nähdyksi tulemista. Hävetä sitä, mikä ei ole minun vikani. Selittää näitä arpiani, jotka kaipaavat ymmärrystä. Dissosiaatio on tuntunut sille viimeiselle hunnulle, joka erottaa minut muista. Monet dissosiaation kiemurat ovat sellaisia, että ei niitä hyvällä tahdollakaan voi aidosti ymmärtää. Ei kukaan muu kuin tämän itse kokenut.

Leirillä ei tarvinnut peittää. Leirillä ei tarvinnut hävetä. Leirillä ei tarvinnut selittää. Sai keskittyä olemiseen. Sai keskittyä yhteyden kokemiseen. Ennen leiriä en ollut tavannut näistä leiriläisistä yhtäkään, mutta heti ensi hetkestä lähtien välillämme virtasi jotain. Tuntui kuin olisin tuntenut heidät aina. Ensimmäistä kertaa elämässäni koin niin syvää yhteyttä, niin syvää myötätuntoa, niin suurta rakkautta näitä ihmisiä ja samalla koko maailmaa kohtaan.

Tiedän, ettei kokemukseni ollut ainoa laatuaan. Niin moni meistä oli ennen leiriä kokenut olevansa liian erilainen, liian hävettävä, liian outo, liian traumatisoitunut, liian jotain…Leirillä kukaan ei ollut liikaa. Leirillä saimme olla sitä mitä olemme. Me olemme selviytyjiä. Me olemme vahvoja. Me olemme viisaita. Me olemme ihmisiä. Me olemme rakkautta.

Entä se käytäntö? Eihän dissot osaa huolehtia itsestään. Yksi meistä organisoi, toinen otti päävastuun keittiöstä, kolmas järjesti tanssityöpajaa, neljäs kyyditti ihmisiä, viides lämmitti saunaa, kuudes ohjasi sanataidetta… Kaikki hoitui varsin mutkattomasti. Me dissoilijat olemme selvinneet hurjemmastakin. Säätkin olivat meidän puolellamme. Ja Sievin seurakunta, joka antoi tilat veloituksetta käyttöömme.

Leiri oli minulle sanoinkuvaamattoman tärkeä. Niin tärkeä, että sen tärkeys, sen vaikutukset elämääni paljastuvat pikkuhiljaa viikkojen, kuukausien ja vuosien saatossa. Itken kun kirjoitan tätä. Tunnen löytäneeni perheen. Tunnen saapuneeni kotiin.

“PIHKA”


Disso- ja traumaleiri© on Dissoyhteisön oma konsepti ja järjestämme leirejä lisää, mahdollisesti jo ensi talvena, mutta viimeistään ensi kesänä.

Tämä ensimmäinen leirimme järjestetettiin 26-29.7.2018 Sievissä. Leirillä oli 16 osallistujaa, joista kaksi miestä (erityiskiitos teille rohkeudesta tulla). Leiri järjestetään täysin vertaisten voimin ja leirillä ei ole mukana ammattiauttajia. Leiriä edelsi kahden kuukauden “esileiri”, mikä toteutettiin suljetussa Facebook ryhmässä leiristä kiinnostuneiden kesken. Ryhmässä esittäydyttiin, keskusteltiin toiveista ja tarpeista, luotiin ohjelmaa suurpiirteisesti, otettiin vastuita kuten ruokien suunnittelu, järjesteltiin kyytejä jne. Leirin “jälkileiri” tapahtuu parhaillaan suljetussa ryhmässämme vertaistukena sekä tapaamisina eri puolilla Suomea!

Leiri oli alunperin nimetty dissoleiriksi, mutta koska mukaan tuli myös traumatisoituneita, joilla ei ole disso-oirehdintaa, niin jatkossa leirin nimi tulee olemaan Disso- ja traumaleiri©.
SEIJA VIRVA HIRSTIÖ, leirin host

Pin It on Pinterest