Ethän koske minuun – kokemuksia psykiatriselta ja sisäisiä toiveita luottamuksen rakentumisesta

Ethän koske minuun – kokemuksia psykiatriselta ja sisäisiä toiveita luottamuksen rakentumisesta

Lepään sohvalla ja katson lempiohjelmaani, kunnes kuulen hälytysajoneuvon äänen ja näen vilkkuvat valot kerrostalon seinässä. Hetkessä olen täysin hereillä ja monella eri tasolla. Sydän hakkaa ja keho valmistautuu puolustautumaan. On oltava valmis, jos kotiini hyökätään. Jos ne tulevat minua syyllistämään ja tuomitsemaan. Tämä ääni, nämä valot kertovat hädästä, jota minulle ei sallita.

Viesti puhelimessa. “Missä olet?” Perheenjäsen on kuullut samat äänet, jotka kaikuvat pitkin kaupunkia. Niin kuin monet kerrat aiemminkin, hän pelkää puolestani. “Kaikki hyvin?” Ja rauhoittelen tilannetta samalla tutulla lauseella; kaikki ok. Kumpikin meistä pelkäsi henkeni puolesta, mutta hyvin eri tavalla. Minä pelkään tullaanko minua satuttamaan ja perheenjäsen pelkää olenko satuttanut itseäni. Kummatkin triggeröityvät omista syistä samaan ääneen, ja reagoivat välittömästi.

En voi enää istua, levätä taikka katsoa televisiota. Tarvitsen tekemistä. Olo on levoton. En kerkeä nyt edes yrittämään hengitysharjoituksia. Ne harjoitukset piti aloittaa muulloin kuin akuutti tilanteessa. Turhaudun ja alan vaatimaan itseltäni kehittävää tekemistä. Mutta minä tiedostan tämän välttämiskäyttäytymisen. Vaikka sen tarkoitus on suojella minua, en enää fyysisesti jaksa toteuttaa sitä. Koko kodin siivoaminen ei tunnu nyt palvelevan minua. Tavaroiden konkreettinen järjestely on ominainen rauhoittelu keino minulle, mutta jos liitän sitä yhä uudelleen ahdistuksen hallintametodeihin alkaa entuudestaan hyvä asia muuttumaan ahdistavaksi.

Ylivireys alkaa tuntua jo tuskaiselta, lähes hallitsemattomalta. Samassa syttyy ajatus avun pyytämisestä, jolloin koko keho alkaa tärisemään. Ensimmäinen varoitus romahduksesta tuntuu jo, mutta sivuutan sen. Olen sekavassa tilassa, mutta soitan apua ja huomaan kuinka järkevästi puhun. Puhe jatkuu ja hämmästelen samalla kuinka onkaan mahdollista kommunikoida näin selkeästi täydessä paniikissa. Tunne hädästä ei kuitenkaan puhelun toiseen päähän välity, joten minut tulkitaan pärjäävän kotonakin. Olen voimaton sanomaan tähän päätökseen enää yhtään mitään. Mieleeni juurtuu jälleen yksi huono kokemus avun pyytämisestä. En vain osaa pyytää apua niin että minut oikeasti kuultaisiin.

Yritän levätä, mutta siitä ei tule mitään. Olen jumittunut tähän tilaan, jossa syyllisyys vyöryy päälleni. Olen tyhmä, kun edes soitin apua. Minun sairauteni eräpäivä on jo ajat sitten kulunut umpeen. Nyt on pärjättävä yksin. Ja minusta tuntuu että en enää jaksa pärjätä yksin. Itsetuhoinen puoleni tarjoaa lohtua. Suunnitelma on jo valmis. Onko nyt tullut hetki, jolloin on päästettävä tämä keho ja mieli lepoon. Tämän puolen rauhallisuus toisinaan pelottaa. Nousen ylös ja koko kehostani valahtaa voimat pois. Samassa hetkessä tunnen tuon pelon ja hädän itsessäni ja säikähdän mihin olinkaan lähdössä. Nyt soittaessani apua hätä äänessäni kuului.

Apua on tulossa, ja minä valmistaudun puolustautumaan. Mielessä pyörii muistikuvat aiemmista kohtaamisista. Yksi yö osastolla. Hereillä. En voinut nukahtaa, en edes levätä. Istuin tuolilla. Mietin kuinka hereillä olenkaan. En ole turvassa täällä. Siksi en voi nukkua. On päästävä kotiin.

– – –

Minä välttelen viimeiseen asti niitä muistikuvia, jolloin minuun käytiin fyysisesti käsiksi tai kaltoinkohdeltiin henkisesti. En jaksa enää elää noita painajaismaisia hetkiä uudelleen, sillä se vain kuluttaa minua. Mitä järkeä tässä on kiduttaa itseään menneillä tapahtumilla.

Mutta niitä ei koskaan käyty läpi. Niitä tilanteita ei koskaan selitetty minulle.
Tehtävä ohi, henki säilyi ja henkilö lopulta säilöön eli psykiatriselle osastolle. Eikä siellä osastolla mitään käyty läpi. Siellähän sain vain lisää iskuja. Ja mikä kylmintä, he luulevat ja uskovat auttavansa minua toimenpiteillä, jotka hajottavat koko luottamussuhteen.
Minulle on jäänyt toistaiseksi mysteeriksi koko osasto hoidon tarkoitus tai tavoite.

Vuosien myötä viha kasvoi kasvamistaan ja samalla minä uuvuin entistä enemmän. Luottoa ei ollut enää missään muodossa. Mitä edes tarkoittaa luottaminen. Maailma alkoi näyttäytyä epäoikeudenmukaisena ja ihmiset toisilleen pahimpina vihollisina.
Ei enää yhteistyötä vaan paikasta toiseen pompottelua. Ei enää lähimmäisen auttamista vaan syyllistämistä.

Se että minuun käytiin käsiksi oikeutettiin hengen ja turvan säilyvyydellä. Mutta kauaskantoiset on trauman vaikutukset enkä koe asiaa näin yksinkertaisesti. Jos kosket minuun en voi mitenkään tietää teetkö sen auttaaksesi minua vai satuttaaksesi minua.

Yksi tietynlainen äänikin voi heittää minut kauhun sekaisiin tunnelmiin, mutta tällainen ei voi jatkua loputtomiin. En halua maailmani rakentuvan epäluotettavista ja turvattomista ympäristöistä. Mutta tähän työhön tarvitsen apua. Tarvitsen korjaavia kokemuksia ja vuorovaikutusta niiden ihmisten kanssa, jotka minua ovat rikkoneet. Ja saanko itseltäni luvan sen ääneen sanomiseen. Minua on satutettu yli minun sietorajani.

Vaikka mieluummin selviäisin yksin, en voi koskaan eheytyä riittävästi ilman muiden ihmisten tukea. Ja se on se vaikein ja tuskaisin askel ottaa, onko kukaan enää luottamukseni arvoinen.

Tiuhtinen

Kun ihme puuttuu peliin

Kun ihme puuttuu peliin

Joskus se yksi lyönti on viimeinen. Se voi murtaa kipurajan siten, että tuon viimeisen särkymisen myötä ihminen oivaltaa oman todellisen vahvuutensa. Siinä sirpaleidensa äärellä. Oivaltaa sisimmästään jotain niin ihmeellistä, ettei sen jälkeen lyönnitkään enää satuta. Ne eivät yksinkertaisesti osu enää maaliinsa. Kyllä. Tiedän sen tunteen, kun lyötyä lyödään. Joko teoin tai sanoin. En tarkoita tässä fyysistä väkivaltaa ja konkreettisia iskuja, vaan lyöntejä on monenlaisia. Olen tässä hetkessä erittäin kiitollinen viimeisimmästä lyönnistä, joka sivalsi sisäisen lapseni ja repi auki vanhojakin haavojani vuotaviksi. Olen kiitollinen, sillä sen myötä kipurajani täyttyi ja sain oivaltaa oman arvoni siten, että koen eläväni nyt niin vahvaa hetkeä elämässäni, että näillä eväillä minun on mitä hienointa jatkaa kasvun matkaani yhä edelleen.

Kaikki se kipu ja tuska, mitä yhteiskunta on osakseni muidenkin traumojeni vuoksi langettanut, on äärimmäistä. Ei sen alla yksinkertaisesti kykene kulkemaan ilman, etteikö kipuraja ennen pitkää täyttyisi. Niin kävi minullekin viimeisimmän hoitojaksoni aikana psykiatrisen sairaalan suljetulla osastolla. Niin hirvittäviä kokemuksia minulla sieltä on, että jonkin ihmeellisen tuli aktivoitua minussa siten, ettei noihin painajaismaisiin kokemuksiin tarvitsisi enää ikinä milloinkaan palata.

Hoitajani psykiatrian poliklinikalla on usein ihmetellyt ja kysellyt minulta siitä, että mitä ihmettä minussa oikein tapahtui vuosien 2016-2017 vaihteessa, juuri ennen yhteistyömme alkamista. Hän on sitä ihmetellyt, koska niin ihmeellistä on ollut koko eheytymisprosessinikin. En ole osannut kertoa hänellekään mistään muusta kuin kipurajani täyttymisestä ja siitä, kuinka tämän myötä minussa itsessäni aktivoitui ikään kuin jonkinlainen sisäinen parantaja. Että tämä parantajaosa minussa heräsi toimimaan. Se heräsi täyteen liekkiinsä sen vuoksi, että silläkin on rajansa, kuinka paljon kärsimystä yhden ihmisen harteille sallitaankaan langettaa. Ja tämän parantajan aktivoiduttua, minussa syntyi myös valtava rohkeus ryhtyä taistelemaan hoitavaa tahoa vastaan, jotta vihdoinkin, kaikkien ikuisuudelta tuntuvien vuosieni jälkeen tulisin vihdoinkin oikealla tavalla ymmärretyksi.

On ollut mitä helpottavinta, että uusi hoitajani ja uusi lääkärini ovat molemmat olleet tällä eheytymisen matkallani ammattilaisten lisäksi ennen kaikkea myös ihmisiä, jotka ovat kohdanneet ihmisen minussa. Ei minun lopulta tarvinnutkaan enää taistella. Niin hyvin minut nähtiin, kuultiin ja ymmärrettiin. Ja väärä diagnoosi sai oikean muotonsa. Eivät mitkään sanani riitä kiittämään heitä, muttei liioin myöskään itseäni. Itseäni siitä valtavasta rohkeudestani, jolla uskalsin lähteä taistelemaan oman terveyteni puolesta. Ja terveyteni, joka minulle vuosien aikana oli kerrottu kadonneen ikiajoiksi, alkoi hiljalleen koostua aivan uudenlaisen eheyden muotoon. Niin valtava merkitys sillä on, että saat purettua kontoltasi kaikki sellaiset traumat, jotka mieltäsikin ovat toisinaan niin pahoin pirstoneet. Miten äärimmäisen tärkeä merkitys on silläkin, että kipusi todellakin tulee ymmärretyksi. Että sinua todellakin tahdotaan auttaa vapautumaan taakoistasi, mihin ihmisellä yksin ei ikimaailmassa voisi olla voimia.

Nyt hiljattain, viime viikkojen aikana on tapahtunut paljonkin ihmeellisiä asioita, jotka ovat kulminoituneet tähän kuluvaan viikkoon. On tapahtunut asioita, joita järjellä ei voi selittää. Ei niitä voi selittää pois edes psykologisesti. Viime vuoden rajukin eheytymismatkani minun tuli tehdä pääasiallisesti yksin, turvautuen toki keskusteluihin hoitajani kanssa, mutta muuten olin aivan yksin kaikkien tuskallisten takaumieni keskellä. Tai ainakin luulin olevani yksin. Enää en ainakaan joudu tuota yksinoloa tuntemaan. Saan tuntea aivan päinvastaista tunnetta. En todellakaan ole yksin tässäkään hetkessä, vaikka siltä ulospäin näyttäisikin, kun istun yksin kotisohvallani.

On tapahtunut hurjasti ihmeitä. Viime vuoden alussa aloitin yhteistyön uuden hoitajani kanssa, todeten hänelle, että meidän on heti alkuun unohdettava diagnoosini kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä, mitä milloinkaan en ole omakseni kokenut. Siitä tuli seuraamaan mitä upein yhteistyö ja matka kohti oikeita traumaperäisen stressihäiriön ja dissosiaation diagnooseja. Nyt kuitenkin, jouduin jo eilen puhelimitse kertomaan toiselle hoitajalle, joka tuuraa oman hoitajani sairaslomaa, että meidän on nyt unohdettava nuo uusimmatkin diagnoosit. Että nyt on aika unohtaa, että psyykeni puolella olisi enää mitään vialla. Jotain niin ihmeellistä on tapahtunut, että uskallan väittää olevani vapaa kaikesta sellaisesta, minkä ylipäätään voi jonkin diagnoosin alle luokitella. Sen kuitenkin tiedän, että kehoni tarvitsee vielä runsaasti apua. Kehomuistiini on kuitenkin koteloitunut hurja määrä traumajälkiä. Tähän puoleen pyysinkin apua tältä uudelta hoitajaltani. Pyysin tiedustelemaan lääkäriltä, josko minulla olisi mahdollisuuksia päästä vaikkapa musiikkiterapiaan, jonka olen aina kokenut parhaimmaksi lääkkeekseni suljetullakin osastolla.

En ole vielä valmis kirjoittamaan kaikista niistä ihmeistä, joita tämänkin viikon aikana olen kokenut, mutta nämä kokemukset ovat palauttaneet minulle uskon elämään. Uskon siihen, että on olemassa jotain suurempaa. Ja sen tiedostan nyt vahvasti, että se jokin suurempi, se tahtoo minun olevan kivuton ja terve mahdollisimman pian. Siksi kaikki eheytymiseni onkin tapahtunut niin hurjalla vauhdilla, ja että loppuhuipennus on kulminoitunut tähän kuluneeseen viikkoon. Ja siksi, koska liikaa kun on joutunut kärsimään, onkin jo korkea aika olla onnellinen. Minunkin, vaikka siihen kaikkein viimeisimmäksi joskus olisinkin uskonut.

Kun eilen tosiaan puhuin puhelimessa tämän uuden varahoitajani kanssa, kysyin häneltä myös kysymyksen: ”Uskotko sinä ihmeisiin?” Hän vastasi: ”Kyllähän ihmeitä tapahtuu.” Ja niistä minä tulen hänelle seuraavalla tapaamisellamme kertomaan. Ihmeitä todellakin tapahtuu. Ehkä onkin niin, että kuten edellisessä Elefantin paino -tekstissäni kerroin raastavasta hetkestäni, jossa jokainen soluni kirkui armoa jonkin korkeamman puoleen, minä sen armon myös osakseni sain. Liika on liikaa. Kenelle tahansa.

Vieraskirjoitus – Ira-Maria

Psykiatrinen hoitotyö – uhka vai mahdollisuus

Psykiatrinen hoitotyö – uhka vai mahdollisuus

Pirjo Lehtovuori tutki psykologian väitöskirjassaan psykoterapeutin henkilökohtaisten ominaisuuksien merkitystä psykoterapian tuloksellisuuteen. Psykoterapeuteissa on eroja ja yleensä ne vaikuttavat psykoterapiasta koettuun hyötyyn. Auttajan ominaisuuksien arvioinnin soisi leviävän koskemaan koko sosiaali- ja terveysalaa. Auttajan koulutustaustalla on tietysti merkitystä, mutta auttajan persoonallisuustekijät vaikuttavat siihen, miten hän saa ammatillisen tietotaitonsa käyttöön hoitosuhteessa. Mielenterveystyössä esimerkiksi auttajan kyky empatiaan ja erillisyyteen sekä kyky olla läheisessä ihmissuhteessa ovat ratkaisevassa asemassa siinä, miten autettava kokee tulleensa kohdelluksi ja hoidetuksi. Hoitojärjestelmissä tapahtuva autettavan traumatisoituminen on tabu, joka odottaa rikkomistaan.

Ystäväni on opiskelemassa sosiaalialan koulutusohjelmassa. Hän kääntyi puoleeni opiskeluihinsa liittyvän tehtävän merkeissä. Opiskelijoilla oli opintojakso mielenterveystyöstä ja heidän tehtävänään oli opiskella kaikki aiheeseen liittyvät Käypä hoito-suositukset. Opintojaksoon liittyvänä kirjallisena tehtävänä opiskelijoiden piti valita kaksi erilaista mielenterveyden häiriöitä ja kirjoittaa essee siitä, miten esimerkiksi ahdistunut ihminen kohdataan. Kysyin, kuinka pitkä esseen tulisi olla? Useamman sivun mittainen. Ystäväni totesi, että hän on joko ymmärtänyt tehtävän täysin väärin tai sitten mielenterveystyö on niin mahdottoman vaikeaa, ettei hän pysty siihen. Inspiroivien keskustelujen jälkeen kehotin ystävääni kirjoittamaan esseevastauksensa, joka mahtuisi parille riville: ”Ahdistuneisuushäiriöstä kärsivä ihminen kohdataan samoin kuin muutkin ihmiset. Häntä tervehditään ystävällisesti, pyydetään astumaan sisään ja kysytään, mitä hänelle kuuluu. Työntekijän tulee olla valmis kuuntelemaan ja aidosti kuulemaan hänen vastauksensa.”

Missä vaiheessa auttamistyöstä tuli rakettitiedettä? Tapahtuiko se siinä vaiheessa, kun kaikki haluttiin saada listattua hoitosuosituksiin? Vai siinä vaiheessa, kun joku laski rahat ja haluttiin saada lisää tehoa ja kustannussäästöjä? Kun alettiin ihannoida näyttöön perustuvaa hoitamista? Miten tervehtimisestä ja lempeästä hymystä saataisiin näyttöön perustuva hoitokäytäntö? Aivan. Auttamistyössä on paljon sellaisia elementtejä, joita ei nähdä tarpeelliseksi kirjata suosituksiin eikä kaikkea, mitä kahden ihmisen välillä hoitosuhteessa tapahtuu, saada ehkä koskaan tutkittua sillä tavoin, että se kelpuutettaisiin lääketieteellisiin suosituksiin.

Hoitosuositukset ovat hyviä renkejä, mutta huonoja isäntiä. Ne ovat asiantuntijoiden laatimia yhteenvetoja yksittäisten sairauksien diagnostiikan ja hoidon vaikuttavuudesta. Auttamistyötä tekevien tulisi kuitenkin muistaa, että hoitosuositukset eivät korvaa terveydenhuollon ammattilaisen omaa arviota yksittäisen potilaan parhaasta mahdollisesta diagnostiikasta, hoidosta ja kuntoutuksesta hoitopäätöksiä tehtäessä. Kun tähän lisätään vakavan traumatisoitumisen aiheuttamien häiriöiden puutteellinen huomiointi diagnoosijärjestelmissä, tullaan tietynlaisen rakenteellisen ongelman äärelle. Miten saada asianmukaista hoitoa sellaiseen vaivaan, jota ei diagnoosijärjestelmien mielestä ole olemassakaan? Tähän on toivottavasti tulossa muutoksia lähitulevaisuudessa.

Toinen hankaluus tulee näyttöön perustuvan hoitamisen vaatimuksessa. En tarkoita, että terveydenhuollon pitäisi olla Villi Länsi, jossa kaikenlainen hoitamiseen verhoiltu toiminta olisi sallittua ja hyväksyttävää. Tarkoitan sitä, että vankkaan kliiniseen kokemukseen perustuvan hoitokäytännön soisi olevan yhtä arvokasta kuin vaikkapa niiden menetelmien, joiden tieteellinen tutkiminen on helppoa niiden yksinkertaisuuden vuoksi (esim. käsikirjoihin perustuvat strukturoidut hoitomallit). Olen huomannut, että nykyään autettavan on oltava sopiva johonkin tiettyyn kustannustehokkaaseen menetelmään, jotta hän olisi hyvä potilas. Mutta miten ihmeessä on voitu luoda strukturoituja menetelmiä, jotka sopivat kaikille ja auttavat kaikkiin vaivoihin? Tämä alkaa kuulostaa jo yliluonnolliselta.

Onko ihmisen yksilöllisyys ja ainutkertaisuus vain pelkkää sanahelinää laatukäsikirjoissa? On tieteellinen fakta, että traumatisoitumisen aiheuttamissa seurauksissa on havaittavissa tiettyjä lainalaisuuksia ja samankaltaisuuksia. Tämä antaa auttajalle tukevan teoriaperustan oman työnsä laadukkaaseen ja tehokkaaseen toteuttamiseen. Auttajan ei kuitenkaan pidä olla siinä illuusiossa, että hän jotenkin tietäisi paremmin tai voisi ylhäältä päin määritellä, mikä kenellekin on hyväksi. Autettavan itsemääräämisoikeutta tulee kunnioittaa. Jos oikeasti halutaan huomioida ihmisen yksilöllisyys ja ainutkertaisuus, huomataan, ettei ole mahdollista laatia sellaista menetelmää, jonka muottiin kaikki sopivat. Jokin aika sitten erään sairaanhoitopiirin uutislehdessä suositeltiin nettiterapioita. Nämä nähtiin erityisen hyvinä siksi, että etäyhteyden turvin ”turha empatia karsiutuu pois hoitosuhteesta”. Tässä esimerkissä tulee näkyväksi nykypsykiatrian koventuneet arvot, joiden pohjalta ei suinkaan saada aikaiseksi laadukkaampaa hoitamista. Eikä edes niitä kustannussäästöjä pitkällä aikavälillä.

Psykiatria on lääketieteen erikoisalana siinäkin mielessä erityislaatuinen, että laadukas ja turvallinen hoitaminen tapahtuu tasavertaisessa ihmissuhteessa. On todennäköistä, että kirurgilla on parempi tietämys oman erikoisalansa asioista kuin keskivertopotilaalla. Psykiatriassa näin ei kuitenkaan välttämättä ole ja auttajan tulisi sietää se. Traumapsykoterapeuttisessa työskentelyssä terapeutin rooli on mielestäni se, että auttaja auttaa ihmistä parantamaan itse itsensä. Tämä näkökulma tiputtaa auttajan jalustaltaan tasavertaiseen yhteistyösuhteeseen autettavan kanssa, missä auttaja ei omista parempaa tietoa siitä, miten autettavan tulisi oma henkilökohtainen parantumiseen tähtäävä matkansa kulkea. Auttaja toki tarjoilee näkökulmia ja vaihtoehtoja, haasteitakin – antaa ammattitaitonsa autettavan henkilökohtaisen prosessin palvelukseen. Nykymaailmassa ei ole trendikästä antaa autettavalle tilaa ja kasvurauhaa yksilöllisyys ja ainutkertaisuus huomioiden. Mutta kun inhimillisyys jää auttamistyössä taka-alalle, hoitaminen voi muuttua kaltoinkohteluksi silmänräpäyksessä.

Kerroin alussa sosiaalialaa opiskelevasta ystävästäni. Hän oli pohtinut, pystyykö hän tähän työhön. Tämä on mielestäni ensiarvoisen tärkeää. Ammattitaidon syvää ydintä on tietää omat rajansa. Auttaja on se villi kortti, joka voi romahduttaa huolella rakennetun näyttöön perustuvan korttitalon. Jos auttajan henkilökohtaisia ominaisuuksia pitäisi laittaa tärkeysjärjestykseen, laittaisin tärkeimmäksi piirteeksi vahvan kyvyn itsereflektioon. Varhaista vuorovaikutusta koskevissa teorioissa vanhemman reflektiokyky nähdään erittäin keskeisenä tekijänä riittävän hyvän vuorovaikutussuhteen syntymisessä. Auttamistyössä on kyse samasta asiasta. Auttajan tulisi tohtia ja haluta kysyä itseltään säännöllisin väliajoin ”Pystynkö minä tähän työhön?”. Auttajan tulisi tohtia kuunnella ja aidosti kuulla oma vastauksensa. Kaikki eivät pysty kaikkeen eikä tarvitsekaan. Tätä työtä tekevät ne, jotka pystyvät tekemään sitä – tärkeintä on tietoisuus siitä, miten minä auttajana vaikutan toiseen ihmiseen. Tällä tavoin hoitamisesta tulee autettavalle turvallista. Turvallisuus on onnistuneen traumahoidon kivijalka. Hoitojärjestelmissä ihmiset traumatisoituvat niin kutsutun hoitamisen vuoksi. Tästä tulisi pystyä käymään reflektoivaa keskustelua.

Joku saattaa ajatella tätä lukiessaan, että mikä minä olen sanomaan auttajien ominaisuuksista yhtään mitään? En ole mitenkään erityinen. Olen täsmälleen yhtä epätäydellinen ja vajavainen kuin me ihmiset yleensä olemme. Teen joka päivä lujasti töitä sen eteen, että olisin turvallinen auttaja kaikille kohtaamilleni ihmisille. Traumailmiölle tyypillistä on välttely ja vaikeneminen. Ne eivät kuitenkaan edistä hyvien hoitokäytäntöjen kehittämistä eivätkä autettavien kokemusta turvallisuudesta. Vastalääkkeenä vaikenemiselle ja välttelylle toimivat esimerkiksi häpeän käsittely ja puheeksi ottaminen, joiden avulla kyetään ottamaan vastaan autettavien omakohtaiset kertomukset kokemuksistaan hoidon piirissä ja ohjaamaan nykypsykiatriaa kohti turvallisia hoitokäytäntöjä.

Jonna Södervall – Väyrynen on traumapsykoterapeutti, joka haluaa osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun tärkeistä aiheista sekä omalta osaltaan tukea traumatietoisuuden lisääntymistä ammattilaisten ja kansalaisten keskuudessa.

LÄHDE:

Lehtovuori, Pirjo: Psykoterapeutin henkilökohtaisten ominaisuuksien merkitys psykoterapiassa ja niiden vaikutus tuloksellisuuteen identiteettihaastattelun perusteella. Jyväskylä studies in education, psychology and social research 602.  http://urn.fi/URN:ISBN:978-951-39-7310-0

Kuva: Seija Hirstiö

Kidutusjäljet kehossa

Kidutusjäljet kehossa

Olen kokenut kymmenen traumaperäistä ja dissosiatiivista psykoosia, tai vakavia dissosiatiivisia tiloja, joissa on mukana psykoottisuutta. Jo yksinomaan psykoosi on kokemuksena valtava trauma, mutta myös psykoosipotilaan palauttaminen yhteiskuntakelpoiseksi voi olla potilaalle hyvinkin traumatisoivaa. Sen jättämät jäljet voivat pahimmillaan toimia sellaisina triggereinä, ärsykkeinä, jotka aikaansaavat mielen pirstoutumista yhä uudelleen, jos kontolla on jo valmiiksi vaikeita ja käsittelemättömiä traumoja. On äärimmäisen surullista, että se, mikä katsotaan potilasta hoidettaessa hänen parhaakseen, voi kuitenkin rikkoa tuon ihmisen herkkää sisintä ja haurasta mieltä jo entisestään. Surullista on myös se, että traumaattiset sairaalahoitokokemukset voivat synnyttää ihmiseen myös pelkoa. Pelkoa, jopa kauhuakin siitä, että joutuisi noita kokemuksia vielä joskus uudelleen kokemaan. Tämä voi valitettavasti estää jopa avunpyytämisen silloinkin, vaikka se olisi tarpeen.

Toki on potilaita, jotka eivät välttämättä edes muista noita kokemiaan psykiatrisen hoidon äärihoitotoimenpiteitä. Toisten ihmisten muisti on suojaavampi kuin toisten. Itsekään en kykene jokaista elämäni tuskallisinta hetkeä muistamaan, mutta aivan liikaa minä kuitenkin muistan. Aivan liikaa kannan matkassani näitä sairaalatraumojani ja toivonkin, että muu traumakuormani tulisi väistymään ajan mittaan siten, etteivät sairaalatraumanikaan enää jatkossa toimisi kohdallani niin valtavan voimakkaina triggereinä.

Eristämisiä, lepositeitä, huonehoitoja, zombieksi lääkitsemistä. En voi sanoin kuvailla niitä traumojen määriä, joita psykiatrisen sairaanhoidon äärihoitotoimenpiteet ihmiselle voivat aiheuttaa. Miltä tuntuu olla hylättynä hämärään yksinäisyyteen? Joutua virtsaamaan ja ulostamaan eristyskopin lattialle. Olla kahlittuna lepositeisiin silloinkin, kun lääkkeet ovat aiheuttaneet sinulle levottomien jalkojen oireyhtymän koko kehoosi. Olla huumattuna sellaiseksi zombieksi, ettet meinaa pystyä kävelemään, joudut pitämään vaippoja ja kuola valuu suusi pielestä. Ihminen sinussa yrittää huutaa hätäänsä, mutta suusi on tukittu mykkyyteen. Puheesi on pelkkää puuroa. Itkemään sinä tuolloin kyllä kykenet.

Se kipu, joka psykoosejani on edeltänyt, on niin äärimmäistä, että se on myös mykkää. Ei sellaiselle tuskalle löydy sanoja. Kun jokin triggeri laukaisee ensin yhden traumamuiston, se puolestaan toisen jne, kunnes jokin tsunaminkaltainen valtaa koko mielesi sellaisella tuskalla, jota et yksinkertaisesti kykene kohtaamaan pakenematta psykoottiseen maailmaan. Miltä tuntuukaan, kun kaikki kipu on sisälläsi, eikä kukaan näe, kuule tai ymmärrä sitä. Ja koska et kykene kipuasi sanoittamaan, koet saavasi kipusi vuoksi myös mitä suurimman rangaistuksen, kun löydät itsesi esimerkiksi yksin itkemästä ja huutamasta psykiatrisen sairaalan eristyskopista. Löydät itsesi sieltä ties jo kuinkakin monennen kerran. Löydät itsesi tilanteesta, jossa ihmisen alkukantainen taistele tai pakene –reaktio on tukahdutettu. Se tuntuu kuin henkiseltä raiskaamiselta. Taistelet yksin mielessäsi, mutta lopulta et voi muuta kuin alistua. Alistut johonkin sellaiseen tilaan, joka on sietämätön ja joka tuntuu kidutukselta. Näin ollen se, mikä sinulle on katsottu parhaaksi, ja jonka niin monesti kuulet olleen ainoa käytettävissä oleva vaihtoehto, on jättänyt kehoosi jäljet kidutustraumasta, joka on yksi pahimmista emotionaalisista traumoista.

Rajua, mutta totta. Ainakin omalta kohdaltani.

Todellakin toivoisin, että rajuimpiin äärihoitotoimenpiteisiin voitaisiin keksiä jotain vaihtoehtoja. Että psykiatrinen sairaanhoito saisi osakseen riittävän määrän lisää resursseja, jotta esimerkiksi vierihoitoa voitaisiin käyttää huomattavasti nykyistä enemmän. Toivoisin myös, että kiinnitettäisiin enemmän huomiota siihen, miksi ihmisen mieli alunperinkin on särkynyt, jotta häntä voitaisiin hoitaa siten, ettei ainakaan lisätraumatisoitumista tapahtuisi hoidon vuoksi. Tämä edellyttää potilaan tarinan tuntemista, mikä onkin mitä tärkeintä sekä diagnosoinnissa että oikeanlaisen hoitomuodon valitsemisessa.

Vieraskirjoitus 
by Ira-Maria

Lue Ira-Marian blogia: mielenipalapeli@blogspot.fi

Jokaisella on ihmisarvo

Jokaisella on ihmisarvo

Mitä tapahtuu kun ihminen sairastuu psykoosiin? Lakkaako ihminen olemasta vähemmän ihminen? Antaako se oikeutuksen hoitohenkilökunnalle puhua törkeyksiä, potkia, kohdella kuin ihmisellä ei olisi enää mitään arvoa?

Minä kerron teille tarinan, joka on tosi. Se on suoraan elämästäni, tavallisen nuoren naisen elämästä, joka nyt vain sattui sairastumaan psykoosiin. Uskon, että psykoosiin sairastumiseni taustalla on myös vakava traumatisoitumiseni lapsuudessa. Minun mieleni vain päätti käyttää puolustautumiskeinona harhaisuutta. Sekosin ja jouduin kolkkoon mielisairaalaan, jossa minua kohdeltiin kuin minulla ei olisi arvoa. Minulle annettiin lääkitystä, joka ei sopinut minulle, minua potkittiin, minulle kiroiltiin ja lopulta olin kuolla, koska en jaksanut enää. Kerron tämän koska uskon etten ole ainoa, joka on joutunut kaltoin kohdelluksi ja väärinlääkityksi tässä armaassa Suomen maassa.

Katson taaksepäin ja muistan tämän kaiken. Tärisin, vapisin ja olin poissa tolaltani joutuessani mielisairaalaan. Olisin kaivannut huolenpitoa ja tavallista inhimillistä kohtelua. Minulle kiroiltiin, sanottiin, etten tule pärjäämään tässä yhteiskunnassa. Kaatuessani jostain syystä lattialle mieshoitaja tuli potkimaan kirosanojen saattelemana minua ylös sieltä. Elin helvetissä. Mielensisäisen helvetin lisäksi jouduin kokemaan epäinhimillistä kohtelua ja hurjat lääkkeistä johtuvat sivuvaikutukset.

Päästessäni pois mielisairaalasta olin edelleen sekaisin ja todella huonovointinen. Lääkkeen sivuvaikutukset olivat hurjat. Lääke teki minut lopulta lähes täysin toimintakyvyttömäksi ja en pystynyt edes liikkumaan tai hankkimaan ruokaa itselleni. Lääke heikensi myös näköni muutamaksi päiväksi niin, etten pystynyt kirjoittamaan edes viestiä puhelimellani. Hain apua avohoidosta ja yritin uudelleen sairaalaan ja pääsinkin sinne kriisijaksolle. Siellä minua pidettiin viikonlopun yli ja olin aivan itsemurhan partaalla. Minulle sanottiin sairaalassa omahoitajan toimesta, että saan itse päättää tapanko itseni, vaikkakin hän kannusti elämään.

Jouduin sairaalasta kotiin siinä kunnossa, että näköni oli heikentynyt niin, etten pystynyt katsomaan bussiaikatauluja itselleni puhelimesta. Hoipertelin kotiini ja parin päivän päästä yritin itsemurhaa. Kahdesti. Pääsin lopulta sairaalaan ja vähän inhimillisemmälle osastolle, jossa minua lopulta kuunneltiin ja lääke vaihdettiin. Olin osastolla melko pitkään, jonka jälkeen kotiuduin.

Vointini alkoi koheta ja uusi lääke sopia minulle paremmin. Näin pitkään painajaisia, tunsin itseni täysin arvottomaksi ja edelleen joudun mielessäni työstämään sekä psykoosin jättämiä jälkiä että sitä epäinhimillistä kohtelua, jota jouduin kokea osastolla. Psykoosin kokeminen jättää ihmiseen trauman, samoin kuin tekee epäinhimillinen kohtelu. Myös se, että ihminen joutuu yrittämään itsemurhaa sitä oikeasti tahtomattaan, on hyvin traumatisoivaa.

Minä uskallan väittää että jokaisella ihmisellä on ihmisarvo, jota kukaan ei saa riistää. Olen sitä mieltä, että mielisairaaloissa ja psykiatrisessa hoidossa kaltoin kohdeltujen ihmisten tulisi valittaa kohtelusta ja nousta yhdessä puolustamaan mielenterveyskuntoutujien ihmisarvoa. Arvon mekin ansaitsemme.

Vieraskirjoitus
by Ilona

Psykiatrisesta paskahoidosta

Psykiatrisesta paskahoidosta

Liian usein kuulee sellaisia terveisiä terveydenhuollosta, joita ei 2000-luvulla pitäisi kuulla. Eikä ikinä. Psykiatriaksi kutsuttu lääketieteen kaavussa kulkeva massamurhaaja ylilääkitsee ja väärindiagnosoi ihmisiä.

Traumankantaja saa diagnoosin skitsofreniasta ja kuolee psykoosilääkkeiden sivuvaikutuksiin 25-vuotiaana. Koulukiusattu ja itsetuhoinen lapsi jonottaa hoitoa yhdeksän kuukautta ja saa lopulta hoidokseen pilleripurkin. Omahyväinen lääkäri sanoo raiskatulle nuorelle naiselle, että tämän kannattaisi lakata keksimästä juttuja. Omahoitaja tokaisee potilaalleen, että sinä olet sellainen toivoton tapaus, ei sinusta mitään tule. Suljetun osaston mieshoitaja potkii lattialla makaavaa psykoosipotilasta.

Mainitsemani esimerkit eivät ole keksittyjä. Ne eivät ole myöskään harhaa. Ne ovat tositapahtumia, todellisuutta, vaiettua, häpeällistä ja kipeää.

Tämä on Suomi, jonka itsenäisyyttä juhlimme. Niin moni tuntee mielenterveyskuntoutujan, joka saa osakseen kerta kaikkiaan ala-arvoista hoitoa; jonka historiaa ja kokemuksia vähätellään, jonka elämänhistoria ja kipu kuitataan aivokemialla. Kokemuksia lääkkeiden sivuvaikutuksista ei kuulla, terapiaan pääsy on estetty. Mielisairaan leimaa kantava palkataan orjatyöhön kaupungin pesulaan 90 sentin tuntipalkalla, lakanasäkkien raahaaminen kun on niin kuntouttavaa.

Tämä on maa, jossa ei saa olla hullu. Saa sairastaa syöpää, diabetesta ja jopa työuupumusta, mutta ei skitsofreniaa tai traumaa. Jos mieli on kipeä, siitä pitää vaieta kaikin kielin. Kun ihminen päätyy mielenterveyssyistä varhaiselle eläkkeelle, on yksi ensimmäisistä tehtävistä keksiä mahdollisimman kaunis ja sujuva valkoinen vale eläkkeen syistä. Totuus kun on häpeä, oma vika, piilotettava.

Mikään ei ole yhtä vähän parantavaa.

Olen itse selvinnyt hengissä, takaisin elämään ja jopa työelämään, en hoidon ansiosta vaan siitä huolimatta. Uudestaan en sodasta psykiatrisen paskahoidon kanssa selviäisi. En jaksaisi enää.

Vertaiset, te jotka tiedätte, mistä puhun. Kiitos, että tiedätte.

Kaisa Klapuri
Viisi Naista, Sata Elämää -kirjan kirjoittaja

Kaisa on Viisi Naista, Sata Elämää kirjan kirjoittaja

 

Pin It on Pinterest