Äidin kaipuu

Äidin kaipuu

Haluan kirjoittaa monelle dissosiaatiohäiriöstä kärsivälle tutusta aiheesta: Äidin kaipuusta. Aihe on myös minulle itselleni hyvin tuttu ja läheinen, koska sen kanssa olen kipuillut suuren osan elämästäni. Joku viisas on joskus sanonut, ettei mitään sellaista voi kaivata, mitä ei koskaan ole saanut. Monessa asiassa tuo sanonta varmasti pitääkin paikkaansa, mutta ei juuri tässä tapauksessa.
Äitiys on niin universaali käsite, että sen sisällön voi ymmärtää, vaikkei sitä olisi kokenut. Uskon, että jokaiseen lapseen on sisäänrakennettuna tieto siitä, millaista hoivaa äidiltä kuuluisi saada. Kun todellisuus ei kohtaa tämän hiljaisen tiedon kanssa, seurauksena on raastava kaipuu tulla naisen rakastamaksi ja hoivaamaksi. Kun ympärillään näkee hyviä äitejä, jotka hoivaavat lapsiaan ja ovat läsnä, kaipuun rinnalle nousee toisinaan katkeruus. Miksi minä en ollut tuon ihanan hoivan ja rakkauden arvoinen?
Oman äitini kyvyn kiintyä itseeni olen todennäköisesti menettänyt jo syntymässäni. Se tapahtui hyvin dramaattisin kääntein eikä ollut itsestäänselvyys, että jäin henkiin. Varhaislapsuuden vuodet menivät kuitenkin suhteellisen kivuttomasti, vaikka äiti olikin harvoin kotona, koska hän teki todella paljon töitä. Ja silloin kun oli kotona, hän ei ollut läsnä. Hän pelasi tietokoneella Miinaharavaa. En osannut surra, kun en muusta tiennyt.

Jos jotain positiivista siitä seurasi, niin se, että isääni sain luotua hyvän suhteen, kun hän oli pääasiallinen hoitajani. 
Ratkaiseva isku minun ja äitini suhteelle oli kuitenkin se, että hän lähti ulkomaille vuosiksi asumaan ilman minua. Äidin lähtö repi jotakin sellaista minussa rikki, etten vielä tänäkään päivänä ole saanut sitä täysin korjatuksi. Tunsin tuolloin itseni niin hylätyksi ja yksinäiseksi, että rintaani sattui. Itkin, kun kirvelevä kipu levisi rinnastani vasempaan olkavarteeni. Kipu oli sijainniltaan samanlaista kuin sydäninfarktissa, vaikkei 11-vuotias tyttö sitä voinut mistään tietääkään. Mutta minun sydämeni tiesi, että osa siitä oli uhkaavasti joutumassa kuolioon. Hiljalleen suhde äitiin mureni monien itkettyjen viikkojen jälkeen. En enää kaivannut häntä enkä itkenyt hänen peräänsä. Hän lakkasi olemasta minulle äiti.
Sisälleni jäi kuitenkin lapsuusvuosista useampikin eri-ikäinen lapsi, jotka ikävöivät äitiä aivan hirveästi. Eivät biologista äitiäni, vaan Äitiä, joka suojelisi ja hoivaisi. Olisi se vakaa ja turvallinen kallio, jota vasten nojata, kun omat jalat eivät kantaneet. Se hellä nainen, jolla olisi käsissään maailman pehmein iho ja joka kuivaisi minun kyyneleeni. Pieni tyttö minussa kaipasi viisasta aikuista naista peiliksi, joka näyttäisi minut juuri sellaisena kuin todellisuudessa olin.
Tarvitsin naisen, johon samaistua ja jota ihailla, jotta saatoin tietää, millaiseksi naiseksi halusin tulla. Halusin tuntea kuuluvani jollekin ihanalle naiselle, jotten olisi ihmisenä juureton. Että olisi edes yksi nainen tässä maailmassa, jolle halusin aikanaan saamani hoivan ja rakkauden antaa takaisin, kun hän vanhana itse kaipaisi apua ja hoivaa.
 Tuollaista naista etsin kymmenen vuotta pettyen monta kertaa. Syytä oli sekä minussa itsessäni että naisissa, joihin päättömästi kiinnyin. Olin äärimmäisen takertuva ja tarvitseva, halusin niin kipeästi tulla nähdyksi ja kuulluksi.

Valitettavasti kiintymyksenkohteeksi valikoitui aina naisia, joilla ei ollut halua tai kykyä ottaa vastaan kiintymyksen ja yhteydentunteentarvettani. Nyt aivan hiljattain olen ymmärtänyt, ettei heillä luultavasti olisi ollut syystä tai toisesta kykyä päästää minua elämiinsä, vaikka olisinkin itse ollut tarpeitteni kanssa enemmän ’keskivertokansalainen’.
 Kun lukuisten pettymysten jälkeen tunsin jälleen äidin kaipuun heräävän erästä ihanaa naista kohtaan, luovuin tietoisesti toivosta. Päätin, etten yritä tavoitella häntä elämääni. Ajattelin, että saisin murrettua äidin ikävän, kun kieltäytyisin seuraamasta sitä pakottavaa tarvetta.
Olin jo ajan kanssa oppinut tietämään, millaiset naiset olivat minun äitityyppiäni. Voimakkaimmin kiinnyin naisiin, jotka olivat minua noin kaksikymmentä vuotta vanhempia ja perusluonteeltaan nauravaisia ja lempeitä. Poikkeuksetta heillä oli myös taitoja, joita ihailin. Taidot saattoivat liittyä ammattiin tai vaikkapa harrastukseen. Kävi kuitenkin niin erikoisesti, että tämä nainen tuli elämääni ilman, että pyysin häneltä mitään. Hämmästyksen määrä oli valtava, kun yhtäkkiä käsissäni oli kaikki se, mistä olin aina haaveillut.
Luulin, että äitihahmon saaminen olisi ollut vastaus kaikkiin ongelmiini. Ja osaan ongelmista se olikin vastaus. Mutta oli virhe kuvitella, että se olisi ollut äidin kaipuun loppu. Kun ihana pilvilinnavaihe loppui, lapsiosat huusivat kuorossa sisälläni. Tuolloin en vielä ymmärtänyt, mistä oli kyse, joten luulin tulleeni hulluksi. En myöskään osannut kyseenalaistaa lapsiosieni puheiden todenperäisyyttä nykyhetkessä.
Yksi lapsista halusi tulla imetetyksi. Toinen halusi syliä ja turvaa. Kolmas ihan vain jakamatonta huomiota. Ja neljäs karjui, ettei tähän uuteen naiseen voinut luottaa, että hän hylkäisi ja satuttaisi ennen pitkää, kuten kaikki muutkin olivat tehneet. 
Koska en ymmärtänyt kyseessä olevan pienten lasten tarpeet, jouduin kyseenalaistamaan oman seksuaalisen suuntautumiseni, kun halusin niin intiimillä tavalla lähelle toista naista. Sylin kaipuu särki kehoa ja monet illat tuuditin itseäni sylissä, kun en muuta voinut.
Huomion tarvettani hoidin keksimällä tikustakin asiaa, että sain jutella äitihahmoni kanssa. Mutta kaikkein tuskaisin oire oli tuo loputon epäluottamus häntä kohtaan. Oli hirveää kuvitella, ettei tämä minulle niin rakas ihminen aidosti pitänyt minusta tai halunnut olla kanssani. Odotin vain hylkäämistä enkä uskaltanut asettua aidosti haavoittuvaiseksi hänen eteensä.
Lopulta olin niin rasittava ja ärsyttävä, että totesin itse, että minun oli muututtava, jos halusin pitää hänet elämässäni. Häneltä ei koskaan mitään uhkavaatimusta tullut, mutta olin itse niin kyllästynyt kohtelemaan häntä huonosti omissa vainoharhoissani. Halusin, että hänellä voisi olla hyvä olla minun kanssani. Asiaa järjestääkseni menin terapiaan, joka lopulta toi toivotun tuloksen. Aloin kyetä tasavertaiseen ja vastavuoroiseen ystävyyteen äitihahmoni kanssa, vaikka lapsiosat olivat edelleen tallella sisälläni.

Äidin kaipuu on kipeä pulma, johon ei ole yhtä oikeaa ratkaisua. Osa vahingossa löytää jossain vaiheessa elämäänsä naisen, joka voi täyttää hyvin kattavasti äidin jättämää tyhjää. Toiset löytävät terapian kautta vahvuuden, jonka kautta oppivat itse hoivaamaan lapsiosiaan. Äitihahmolta saatava apu ja terapia oikeastaan johtavat samaan lopputulemaan, lopulta oppii itse lohduttamaan itseään, kun on saanut riittävän paljon tarpeeksi hyviä kokemuksia hoivasta.
Valitettava totuus on, ettei aikuisena ole mahdollista saada äidistä niin kaiken kattavaa ja autenttista kokemusta kuin lapsena. Mutta on mahdollista saada väliaikaisesti äidillisen hellää hoivaa, jotta sitä oppii itse antamaan itselleen. Aikuisuuden suhteet äitihahmoihinkaan eivät toimisi pitemmän päälle, jos itse heittäytyisi ikuisesti hoivattavaksi lapseksi. Se käy toiselle osapuolelle niin raskaaksi, että sen alle musertuu.
Uskon, että reittejä ehjäksi on useita erilaisia. Mutta aivan erityisesti haluan uskoa siihen, että jokaiselle meille äidin kaipuiselle on olemassa lohtu, joka vapauttaa satuttavasta kaipuusta. Siitä ikävästä, jonka syntymä ei koskaan ollut meidän syytämme. Sen jälkeen voi kokea sitä rakkautta itseään kohtaan, jota jäi lapsena vaille.
Kun lähtökohtaisesti rakastaa itse itsensä vahvaksi, kukaan ulkopuolinen ei voi tulla ottamaan sitä pois. Silloin sielussa asuvat lapset ovat hoivattuina ja turvassa, jonka jälkeen on mahdollista puhtaasti rakastaa ihmisiä ympärillä. Myös niitä naisia, jotka aiemmin saivat sydämen kiertymään umpisolmuun.

Vieraskirjoitus
-LAEL-

Miten minusta tuli ehjä ihminen

Miten minusta tuli ehjä ihminen

”Olen pilalla, mädäntynyt, surkea ja huono ihminen. Kaikki haluavat vain satuttaa minua tai käyttää hyväkseen. Olen turha ja minun kuuluisi kuolla.”
Nämä ajatukset olivat pitkään minulle normaaleja, sillä elin lapsuuteni hyväksikäytön, väkivallan ja alkoholismin uhrina.

Pilattu lapsuus
Tiesin ala-asteikäisenä, millainen perheen kuuluisi olla. Olin kateellinen ystävilleni, sillä heillä oli sellaiset perheet. Olin kateellinen myös siitä, että kavereillani oli muitakin kavereita ja yritin pilata kaikkien välit. Halusin omistaa. Sisälläni oli koko ajan pelko, että minut hylätään. Teini-ikäni oli vielä vaikeampi, draamaa ja pahaa oloa täynnä. Aloin turruttamaan pahaa oloani päihteillä eikä minulla ollut mitään kunnioitusta kehoani kohtaan.

Kukaan ei usko
Yritin joskus varovasti puhua kokemistani asioista, mutta minut kohtasi vaikeneminen. Kukaan ei halunnut kuulla, joten luulin, että minua ei uskottu. Kukaan ei koskaan kysynyt tarkemmin, mitä tarkoitin, ja suoraan en tietenkään voinut puhua. Vielä tänäkin päivänä kohtaan epäuskoa, mutta enää se ei saa suutani vaikenemaan. Minä olen itse kaikkina näinä vuosina käynyt epäuskoni läpi. En se minä voinut olla, se oli unta, se oli joku muu.
Kun tapahtuman aikana nousin kattoon katsomaan tapahtumaa, se en ollut minä. Se oli minun toinen osani. Minä sain katossa olla rauhassa ja turvassa kivulta.

Älä puhu
Minulle opetettiin hyvin pienenä, etten saa puhua. Jos kukaan saisi tietää, millainen perheväkivalta ja alkoholistihelvetti kotini seinien sisäpuolella oli, minut vietäisiin pois. ”Sosiaalitädit tulevat ja vievät sinut pois”, oli äitini suurin opetus lapsuudessani. Äiti turrutti pahaa oloaan alkoholiin ja vieraisiin miehiin, mistä tuli turpaan.  Äitini baari-illat olivat minulle pelkkää pelkoa, sillä tiesin jo seuraukset. Aamuisin en tiennyt, oliko asunnossa kukaan enää hengissä.

Mummola
Mummolan puuportailla auringonpaisteessa olin turvassa. Seurasin muurahaisten kulkua portaiden vierustalla, tuvassa mummo keitti minulle puuroa. Jos olisin tuo muurahainen, minulla ei olisi mitään hätää. Voisin ikuisesti asua tässä mummon rappusilla, olisin turvassa. Ruoho tuoksui ja kesäaurinko lämmitti. Lämmin tuulenvire vei ahdistukseni ja pelkoni kauas.

Terapiaan hakeuduin vasta 34-vuotiaana. Olin käynyt todella paljon vastoinkäymisiä läpi ja kamelinselkä katkesi. Hakeuduin mieheni avustuksella päivystyksen kautta akuuttihoitoon ja sitä kautta terapiaan. Pelkäsin kaikkea ja itkin koko ajan. Olin sekava ja pelokas. Tiettyjen triggereiden kautta sain järkyttäviä kipukohtauksia takapuoleeni ja tajusin heti, mistä on kyse. Hyväksikäyttötrauma nosti päätään enemmän kuin koskaan ennen. Olin aikaisemminkin jonkun verran oireillut traumasta mutten koskaan tällä tavalla. Oli aika hoitaa itseni kuntoon.

Terapiani edetessä tein itselleni turvapaikan mielikuvitukseeni. Se oli tietenkin nuo mummolan lämpimät puuportaat. Kun kävin asioita läpi ja alkoi kovasti ahdistaa, vein mieleni sinne. Se oli todella helppoa, sillä mummolan portaat ovat todella vahvasti syöpyneet mieleeni ja kun ajattelen niitä, olen siellä. Tein myös itselleni turvahahmon ja kun läpikäydyt asiat satuttivat kovasti, tuo turvahahmo saapui viereeni lohduttamaan. Lohduttajaa minulla ei lapsena ollut. Kun turvahahmoni tuli viereeni ja silitti, kertoi että rakastaa minua puhtaammin kuin kukaan ihminen, minut valtasi rauha. Turvahahmo auttoi minua myös silloin, kun kävin hyväksikäyttötraumojani läpi. Muuten en olisi kestänyt.

Terapeuttini osasi myös asiansa, hän uskoi minua, uskoi asiaani ja oli ymmärtäväinen. Oli ihminen. Hän kohtasi minut niin kuin rikkinäinen ihminen tulee kohdata, myötätunnolla.
Kun kävimme terapiassa läpi elämääni, teimme elämästäni aikajanan, koska minun oli vaikea hahmottaa mitään. En muistanut vuosilukuja enkä oikein mitään muutakaan. Aikajana oli alussa todella tyhjä, mutta pikku hiljaa sinne alkoi piirtyä asioita ja sain selkoa elämääni. Se oli todella tärkeää, sillä sain vihdoin jonkinlaisen kuvan elämästäni. Ihmisen kuuluu tietää, mitä hänelle on elämän aikana tapahtunut. Asiat alkoivat pikkuhiljaa selkeytyä ja minä aloin eheytyä. Minulla on sellainen olo kuin olisin piirtänyt itseäni uudelleen, luonut. Tällainen minä olen.

Terapiaan pääsy on pelastanut elämäni. Enkä tarkoita, että muutoin olisin riistänyt hengen itseltäni, vaan minusta tuli oikea ihminen. Tulin eläväksi ja olevaksi. Nyt minulla on ymmärrystä ja myötätuntoa itseäni kohtaan.
Enää en häpeä, sillä minä en rikkonut itseäni, vaan minut rikottiin. Ja siitä voi selvitä.

Vieraskirjoitus
-Jonna-

Minun selviytymistarinani

Minun selviytymistarinani

 

”Tiedättehän, että jos jotakuta säikyttää kovin usein, hän muuttuu helposti näkymättömäksi”

Minun täytyi olla lapsena vahva. Jatkuvasta kauhusta ja kuolemanpelosta huolimatta. Isäni oli väkivaltainen alkoholisti ja äitini hänen ymmärtäjänsä. Kauhuista piti selvitä unohtamalla ja anteeksiantamalla. Väkivaltaisessa helvetissä taloomme kutsuttiin vain harvoin poliisit. Kauhistuneille lapsilleen äitini kertoi, että ”sitten se ainakin tappaa”

Meistä lapsista tuli äitimme suojelijoita  ja pieniä pelkääviä lapsiaan hän huusi apuun kauhujen keskellä. Pienessä kylässä tiedettiin naapureiden asiat, joten on vaikeaa kuvitella, etteivät he olisi olleet tietoisia tilanteesta. Talostamme kuuluva huuto ja tappelu kantautui kauas.

En saanut tuntea sellaisia tunteita, jollaisia lasten pitäisi saada tuntea. Sellaiset tunteet olivat itsekkäitä ja pahoja. Nauraminen ja juokseminen olivat olivat myös kiellettyjä ”isä suuttuu”.

Minun täytyi ymmärtää vanhempiani. Erityinen velvollisuuteni oli äitini tunteiden suojelu. Minua ei suojellut kukaan. Omia olojaan vanhempani purkivat lapsiinsa fyysisenä sekä emotionaalisena väkivaltana. Häpeä ja kelvottomuus pieksettiin minuun. Sain selkääni tai olin hiuksistani riepoteltavana syistä, joita en ymmärtänyt.

Minä ymmärsin olevani huono, paha ja arvoton. Talossa vallitsevan kauhun lisäksi olin koko ala- ja yläasteen koulukiusattu. Olin jollakin tavalla erilainen lapsi. Maailmassa ei ollut paikkaa, missä olisin ollut turvassa.

Oireilin rankasti jo koulussa. Lintsasin ja minulla suuria keskittymisvaikeuksia. Välillä en ymmärtänyt lukemaani ollenkaan. Arvosanani olivat huonoja. Pahuuden lisäksi koin olevani siis myös tyhmä ja laiska.

Opin pakenemaan ympäröiviä kauhuja kirjoihin. Kun aloin lukea, ympäröivä maailma hävisi ja minä olin siirtynyt kirjaan ja sen tapahtumiin. Poistuin kauheasta todellisuudesta kokonaan.

Olin pieni, kun kerroin äidilleni ensimmäisen kerran, että haluan kuolla. Muistan sen siitä, että katsoin häntä korkealle ylöspäin. Minulla oli myös kamalia mahakipuja, joiden aikana en pystynyt liikkumaan. Lääkäri ei löytänyt kivuille fyysistä syytä ja hän kertoikin äidilleni kipujen johtuvan kotioloista. Piirrustuslehtiö toisensa jälkeen piirtelin huutavia terävähampaisia hirviöitä, joilla oli hurjana pyörivät silmät.

Mikään näistä ei herättänyt vanhemmissani poikastensa suojeluviettiä. Siinä talossa poikaset olivat suojelijan tehtävässä.

Joulu 24.12 oli päivistä ainoa, jolloin en pelännyt. Silloin vanhempani pystyivät olemaan vanhempia. Vuodessa oli edes yksi päivä, jolloin tiesin varmaksi, että kukaan ei kuole.

Murrosiän saavutettuani olin jo pahasti häiriintynyt ja vaikeasti oireileva lapsi. Tilanteeni helpottui muutettuani opiskelujen myötä toiselle paikkakunnalle. En toki saanut olla rauhassa. Olin jatkuvasti syyllistettävänä ja manipuloitavana äitini vaatiessa minua viettämään viikonloput perhehelvetissä.

Noin 17 vuotiaana havahduin muistiongelmiini. En tiennyt mitä olin tehnyt aiemmin samalla viikolla, en muistanut välillä ystävieni nimiä. Sotunikin olin joskus unohtanut. Pankkiautomaatti oli niellyt lukemattomia määriä korttejani, kun en muistanut tunnuslukua. Pidin itseäni aivovaurioisena ja olin varma, että minulla on jokin etenevä aivosairaus.

Opiskelin ja tein töitä samanaikaisesti. Hankin itselleni kaksi tutkintoa. Työ oli minulle tärkeää.

33- vuotiaana elämäni muuttui. Minusta tuli suljetun osaston toivoton tapaus. Katsottiin, että minulla oli vaikeahoitoinen lääkkeisiin tehoamaton kaksisuuntainen.

Minulla meni 11 vuotta julkisen puolen psykiatriassa psykoosisairaaksi luokiteltuna. Takana on yli 40 osastohoitojaksoa suljetulla osastolla. Pisin niistä oli yli vuoden mittainen. Olin todella itsetuhoinen. Näistä kaikista vuosista minulla on vain välähdyksiä sieltä täältä. Tapahtumia olen lukenut epikriiseistäni.

Minua päätettiin kuntouttaa työtoiminnassa, jossa tehtävänä oli täyttää kirjekuoria. Siellä minä täytin niitä kuoria ja mietin, että tämä ei ole mahdollista. Olin 1.5 vuotta aiemmin istunut omassa työhuoneessani johdon sihteerin tehtävissä. Näinkö minun ajateltiin kuntoutuvan? Kyseiselle työpajalle minut laitettiin sillä perusteella, että olin tehnyt toimistotyötä ja tällainen työ nähtiin toimistotyönä ja kuntoutumistani edistävänä asiana. En ollut aiemmin tiennyt, että niin pieniä rahasummia on olemassakaan, kuin mitä yhden kuoren täyttämisestä sai. Ja kun siitä sai edes sen sentin murto-osan, minä täytin vauhdilla niitä kuoria saadakseni edes bussirahat hankittua tekemälläni työllä. Minun ei sitten katsottu soveltuvan siihen paikkaan työskentelemään, kun en ymmärtänyt tehdä työtä hitaasti.

Suljetulla osastolla minulle tuli vaikeaa unettomuutta, jotakin sellaista, mitä ei ollut aiemmin ollut. Siihen reagoitiin massiivisella lääkityksellä, joka ei kuitenkaan pitänyt minua unessa.

Olin lihonut lääkitykseni seurauksena 55 kg. Sen kerrottiin olevan oma vika. Lääkkeistä se ei voinut johtua. Nyt painoni on laihduttamatta tippunut jo 30 kg.Psykoosilääkitys aiheutti minulle sydänoireita, joita alettiin hoitaa sydänlääkkeillä. Lopulta sain massiivisen molemminpuoleisen keuhkoveritulpan.

Kohtasin julkisen puolen alati vaihtuvissa lääkäreissä ja hoitajissa monenlaisia ihmisiä. Osa heistä oli empaattisia ja he osasivat kohdata potilaan tuskan syyllistämättä, lyömättä. Joidenkin tapaamieni henkilöiden ammatinvalintaa on vaikeaa ymmärtää. Traumahistoriallani ei katsottu olevan merkitystä ja minut hiljennettiin nopeasti, jos siitä yritin puhua.

Olin muuttunut työkyvyttömäksi. Minulla ei ollut enää toivoa. Olin luovuttanut ja lähinnä odotin kuolemaa.

Olin vuosien saatossa alkanut kyseenalaistamaan diagnoosini ja hoitoni. Miksi hoitoni tuntui kuin lapsuuteni jatkolta emotionaalisen kaltoinkohtelun muodossa? Kyseenalaistaminen tulkittiin sairaudentunnottomuudeksi. Muistini toimimattomuus selitettiin ties millä keinoin kyseiseen sairauteen liittyväksi tai itseaiheutetuksi. Iloisuus tulkittiin maniaksi, surullisuus masennukseksi ja näitä hoidettiin jatkuvilla lääkemuutoksilla tai toimittamalla minut suljetulle osastolle.

Äkilliset muutokset oloissani selitettiin lääkityksen muutoksilla. Lopulta en voinut enää näyttää mitään tunteita. Ne olivat kaikki kiellettyjä.

Pyysin terapiaan pääsyä, mutta se kiellettiin, koska psykoosisairaana en sellaista heidän mielestään tarvinnut. Pari vuotta sitten lähdin kokonaan pois julkiselta puolelta ja lopetin psykoosilääkitykseni. Lähdin etsimään itselleni toisenlaista apua yksityiseltä puolelta.

Mutkan kautta pääsin nykyiselle traumaterapeutilleni ja hänen potilaansa olen ollut elokuusta 2016 saakka. Tammikuussa palasin työelämään. Nautin työstäni ja ihmisten kanssa toimimisesta. Töissä olen hyvin toimintakykyinen, aivan kuin en olisi töistä pois ollutkaan. Se ei vastaa sitä toimintakyvyttömyyttä kotona.

Olen havahtunut siihen tietoisuuteen, että muistini koostuu elämäni varrelta välähdyksistä sieltä täältä. Mitä on tapahtunut niiden välähdysten välillä? Se on pelottavaa. Tunteeni ovat kuin erillisiin laatikoihin laitetut, enkä minä tiedä missä ne laatikot ovat. Minulla on edelleen paljon muistamattomuutta. Tämän vuoksi aloin kirjoittaa päiväkirjamaisesti terapiakäyntien välillä. Olen kirjoituksien kanssa niin erimielinen, että on vaikeaa vastustaa sivujen pois repimistä tai suttaamista. Tätäkin tekstiä mietin pitkään ja halusin olla varma, että tämä käy minulle.

Minä saan vihdoin oikeaa hoitoa, jonka ansiosta palasin työelämään. Väärinhoidettuna tuloksia ei voinut tulla.

Koen valtavaa kiitollisuutta siitä, että vihdoin saan oikeanlaista apua. Surulliseksi minut tekee se, että niin moni traumatisoitunut saa edelleen väärää ja tehoamatonta, suorastaan haitallista hoitoa.

Millainen hoitotulos on vakuuttava? Oma tarinani on yksi niistä, samoin kuin muidenkin traumoihinsa oikeanlaista apua saavan selviytymistarina.

vieraskynäpostaus by SatuM

Olen päässyt mieleni kaivon pohjalle

Olen päässyt mieleni kaivon pohjalle

Olen päässyt mieleni kaivon pohjalle. Siellä oli kamalan pimeää. Siellä istui yksin pieni ja pelokas lapsi. Otin hänet syliini ja halasin. Halasin tiukasti ja lempeästi, samalla kuitenkin kirosin julmaa maailmaa. Itkin. Kirjoitan löytämästäni vertauskuvilla. Kaikkea ei tarvitse toistaa ääneen. Ymmärsin ja näin, että siihen miksi mieleni on hajonnut pirstaleiksi, on ollut todella hyvä syy.

Astuin ulos pimeästä lapsi sylissäni. Kerroin että olemme selvinneet. Kannan häntä mukanani kuin omaa lastani. Pidän hyvänä ja rakastan. Olen kärsivällinen ja lempeä. Annan turvaa ja suojaa. Opetan ja opastan. Vastalahjaksi sain häneltä itseni.

Merkittävä määränpää pitkällä ja kivikkoisella tiellä. Koruton ja karu hetki. Surun ja vihan läpi kuitenkin puski voima. Häpeä on poissa. Päätös seistä elämäni edessä ylpeänä. Tunsin myös onnea.

Minun lottovoittoni tuntuu karhealta ja katkeransuloiselta, mutta olen vapaa. Kaksitoista vuotta terapiaa on antanut minulle työkalut, joiden avulla olen jaksanut rakentaa turvaa. Palanen palaselta koota itseni uudestaan. Viimeisen oven avainta ei olisi kuitenkaan löytynyt ilman toista ihmistä. Vertaisia. Heimolaisia, jotka ovat johdattaneet minut takaisin ihmisten pariin.

Olen saanut heiltä turvaa, hyväksyntää ja ymmärrystä. Olen saanut kokea itseni hyödylliseksi vammastani huolimatta. Minun ei ole tarvinnut piiloutua tai hävetä. Olen saanut voimaa ja olen saanut sitä myös antaa. Olen saanut tehtävän ja merkityksen.

Seison tänään edessänne tarpeeksi vahvana kantamaan mieleni taakan.

Minulla on yhteisö.
Minulla on tehtävä.
Minulla on merkitys.
Minulla on arvo.

Ja niin on sinullakin.

Ihan kaikesta voi selvitä.
Minä lupaan.

– Carita –
blogi-carita

Henkistä väkivaltaa

Henkistä väkivaltaa

Kaisa Klapurin silminnäkijä- ja kokemuskertomukset Ylen Perjantai ajankohtaisohjelmassa olivat pysäyttäviä. Jos et ole kyseistä ohjelmaa vielä seurannut niin aloita se nyt ja katso ensimmäiseksi vaikka tämä jakso. Yksi Perjantain aikaisemmista jaksoista käsitteli mm. dissosiaatiota. Suosittelen siis katsomaan kaikki jaksot.

En ole lapsuudessani kuulunut tiukasti mihinkään uskonyhteisöön, mutta uskonnot ja usko sen kaikkine ilmentymineen ovat aina kiinnostaneet minua. Kiehtoneet ja pelottaneetkin. Kaavoineen ja sääntöineen ne ovat tuntuneet minusta rajoittavilta ja epäreiluilta. Ne ovat tyrkyttäneet muottia, johon en ole koskaan sopinut. Muotissa ei kuitenkaan ole ollut vika, vaan aina minussa. Näin minulle usein kerrottiin. Kotona ja kodin ulkopuolella. Rippileirille otin mukaani kaikki kristinuskoa käsittelevät tiedejulkaisut joita olin kerännyt ja koko kapinallisen teini-ikäisen Soturiminäni, jolla oli täyteen ladatut lippaat ja herkkä liipaisinsormi. Satuinpa vielä sellaiseen seurakuntaan, jonka pastorina toimi hyvin vanhoillinen ja raamatun sanaa kirjaimellisesti uskova pappi. Hän ei jatkanut opettajanamme loppuun asti.

Lähdin kotoa hyvin nuorena, rikkonaisena ja ilman tarvittavia työkaluja, joilla aikuisen arjessa selvitään. Tämä tarkoitti sitä, että olen ollut joskus koditon ja sitten kun katto oli pään päällä, niin jääkaapissa oli yleensä valon lisäksi vain vähän hometta. Sosiaalitoimet eivät ”osanneet” auttaa, mutta joskus nälkäisimpänä hetkenä menin pyytämään apua seurakunnan toimistosta. Sieltä lähti täti kanssani kauppaan ja hetken jääkaapissa oli vähän muutakin. Se oli hirveän noloa, mutta olen silti ikuisesti siitä kiitollinen tälle tädille. Hyvääkin siis on ja yleensä sitä hyvää on oikeasti enemmän. Ensi arvoisen tärkeää on kuitenkin nostaa näkyväksi se paha, jotta siitä päästään eroon. Kasvamaan ihmisinä.

Ulospäin muistutimme tavallista luterilaista tapakristittyä perhettä. Joskin perheyhteisömme sisällä tapahtui kummia. Äitini on ollut aina hyvin kiinnostunut noituudesta ja kasvatti minustakin sellaista. Noitaa siis. Hän aina kertoi minulle, että sukumme kaikki naiset omasivat noidan kykyjä. Monet haavoittavat ja kummalliset tapahtumat laitettiin kummitusten ja demonien piikkiin. Saattoipa äitini joskus muristakin kuin helvetistä noussut paholainen. Alkoholilla oli usein osuutta asiaan. Ja varmaan vähän hänen omalla traumahistoriallaankin. Epäilen, että tämä äidin Noitaminä oli jonkinlainen osa, jonka hän oli aikoinaan kehittänyt itselleen suojaksi. Hän nimittäin kertoi, että tämä hänen voimansa on sellainen, jota yksikään mies ei pystynyt tuhoamaan. Ainoa joka hänet voisi tuhota olen minä.

Minun nuoressa mielessäni tälläinen lausuma kääntyi sisäiseksi ristiriidaksi. Osa minusta koki ylpeyttä ja kaikkivoipaisuutta; ”Minä olen kaikkein vahvin Noita!”. Osa taas koki hirveää syyllisyyttä ja häpeää; ”Hyi miten kamala minä olen! Miten paha minun täytyy olla että voisin tuhota oman äitini!”. Sisin huusi epätoivoisesti; ”Tämä on väärin! Tämä on väärin! Älä kuuntele!”. Sisäinen kaaos ja lohkoutuminen vahvistui. Tämä kuulostaa ihan järjettömältä ja niin se olikin. Aikuisena tälläistä järjettömyyttä kohdatessamme osaamme suojautua siltä, mutta jos kasvuympäristömme on epänormaali ja haitallinen, emme lapsen keinoin voi muuta kuin muuttaa omaa sisäistä maailmaamme vastaamaan ulkoista. Se on tahdosta riippumaton biologinen ilmiö, jonka tarkoitus on varmistaa hengissä selviäminen. Vaikka oma vanhempi olisi haavoittava on siihen pakko kiinnittyä. Tämä on tieteellinen fakta. Silti jokin pieni osa meistä ymmärtää, että jotain on pielessä.

”Tämä on väärin!” Ymmärsin että  minulla ei ole noidan kykyjä ja että minulle valehdellaan. Osa kuitenkin sätti, kun olin niin surkea ja epäonnistunut, että edes sukupolvien ajan jatkunut noitalahja ei siirtynyt minuun. Sen lisäksi olin paha. Tämän kaiken yksi tarkoitus oli tietenkin kontrolloida minua. Tällä tavoin äitini sitoi minut itseensä ja hänen vääristyneeseen maailmaansa. Näin hän ei ollut yksin. Kun aloin itsenäistyä ja epäillä ääneen, kiristettiin lenkkiä sanomalla, että voin vapaasti valita perheeni ja muun maailman välillä. Mahdoton valinta! Lopputuloksena oli joka tapauksessa ulkopuolelle jääminen ja yksinäisyys; eristäminen. Olin puun ja kuoren välissä. Ihan hullua.

Äärimmäisen hajoittava väkivallanmuoto, jonka seuraukset eivät näy ulospäin.  Tämä on ollut niin vaikea asia ja mielellisesti monimutkainen solmu, että olen vasta muutama vuosi sitten pystynyt aloittamaan tämän asian ääneen työstämisen terapiassa. Fyysisen väkivallan aiheuttamien traumojen purku on ollut vaikeaa, mutta tämä asia on vaikeusasteikon kärkipäässä hyväksikäytön rinnalla. Traumojen purkamisesta vaikeaa tekee myös se, että minulle ei koskaan myönnetty, että minua olisi kohdeltu väärin. Asiat menivät yleensä niin, että oltiin kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Tästä lopputuloksena on se, että sitä alkaa itsekin epäillä onko tälläisiä asioita koskaan edes tapahtunut. Tapahtumat kyllä saattavat pysyä kuvina mielessä, mutta niihin liittyvät tunnetilat tukahdutetaan. Lapsen mieli ratkoo näitä mahdottomia ja haavoittavia tilanteita aina uudestaan ja uudestaan. Mieli hajoaa osiin. Asioita haudataan alitajunnan syövereihin. Aikapommi on viritetty.

Kymmenisen vuotta sitten minulla oli tilaisuus ihmetellä tätä asiaa äidilleni puhelimessa ja hän valitsi puolustuksekseen uskonnon vapauden. Kuulostaa sairaalta ja absurdilta. Rikolliselta! Eikö vaan? Ihan täysin sama mekanismi kuitenkin toimii joissain hyväksytyissä ja näkyvästi toimivissa uskonyhteisöissä. Käsittämätöntä!

Minä en edelleenkään kuulu mihinkään uskontoon, mutta silti koen että olen hyvin henkinen. Olen kehittänyt itselleni erilaisia rituaaleja, joilla ei kuitenkaan ole mitään mystistä tarkoitusperää. Havaintojeni perusteella koen, että ihmisen lajityypilliseen käyttäytymiseen kuuluu rituaalit ja niiden luominen. Ne ovat enemmänkin tapoja rytmittää elämää ja huomioida henkisiä tarpeita. Jonkinlaista asioiden äärelle pysähtymistä ja meditaatiota. Rutiinien jatke tai niitä katkaisemaan kehitetty asia. Rakkaus, hyvä olo ja perheen yhdessä olo liittyy niihin vahvasti.

Luonto toimii meillä kirkon tavoin. Siellä voimaannutaan, hiljennytään ja koetaan yhteyttä. Joskus rummuttelen itse rakentamaani  kehärumpua avotulen äärellä. Koen, että pääsen rummun rytmin ja värähtelyn avulla nopeammin meditatiiviseen tilaan, joka puolestaan toimii onnistuessaan rauhoittavasti. Haluan oppia tuntemaan oloni hyväksi omassa kehossani ja mielessäni. Saatan laulaa ja hyräillä. Henkisyys ja sen ilmeneminen on mielestäni hyvin herkkä ja henkilökohtainen asia. Vaikka ennen kapinoin kaikkea siihen liittyvää vastaan, vältän nykyisin kommentoimasta kenenkään tapaa sitä ilmaista. Silti olen usein joutunut ja joudun edelleen muiden kommentoinnin ja jopa tuomitsemisen kohteeksi.

Haaveilen siitä että kuuluisin johonkin yhteisöön jossa voisin toteuttaa itseäni tällä tavoin muiden saman henkisten ihmisten kanssa ja sitä kautta kokea yhteenkuuluvuutta, hyvää oloa ja rakkautta. Nämä taitavat olla uskonnon syntymisen perusajatuksia? Siitä kuitenkin puuttuu kaikki ”yliluonnollinen”, mystinen ja säännönmukaisuus. Hyvä niin. Nuorempana olin jyrkästi kaikkea uskontoon liittyvää vastaan, enkä pelännyt käyttää ääntäni. Se ei ole ihme, jos palaa miettimään millä tavoin minua on rikottu. En pelkää nytkään, mutta uteliaan ja avoimen mielen myötä olen omassa totuudessani joustavampi ja sitä kautta monta näkökulmaa rikkaampi ja siksikin harkitsevampi ennen kuin suuni avaan. Tuttavapiiriini ja ystäviini kuuluu monen sorttista hengenheimolaista ja uskojaa.

Olen kuitenkin vahvasti sitä mieltä että uskonnonyhteisöjen sisällä tapahtuvaan henkiseen ja fyysiseen väkivaltaan puututaan ihan uskomattoman vähän. Mielestäni pitäisi myös keskustella siitä miten voisimme suojata lapsia paremmin ihan valtion laki- ja oikeuslaitoksen tasolta tässäkin asiassa. Uskonnon vapaus tai uskonvapaus ei saa olla verho tai hyväksyttävä puolustus uskonto väkivallalle!

Kirjoittajana Carita K.

 

blogi-carita
Vapaaehtoinen joulu

Vapaaehtoinen joulu

Olen yksi niitä harvoja, joilla joulunviettoon ei liity traumoja. Ei kännistä joulupukkia, vanhempien riitelyä tai kiusallisia lahjoja. Minulla ei ole erityisiä joulumuistoja, koska vartuin kodissa jossa joulua ei vietetty lainkaan.

Uskonnollinen vakaumus vei joulumme. Koulussa poistuin luokasta joulujuhlaharjoitusten ja jouluvirsien ajaksi, lahjoja ei annettu eikä saatu. Silloin se ei haitannut minua, koska elin kuplassa jossa luulin olevani niitä ainoita jotka viettivät joulua oikein.  Aikuisena olen  joutunut häpeämään yleissivistykseni puutetta jouluperinteissä ja -lauluissa.

Minun jouluuni ei kuulunut kiusallisia sukuvierailuja, järjetöntä säntäilyä kaupoissa tai saunan suursiivousta. Vaikka harmittaa että hyvätkin joulumuistot puuttuvat, on mukava muistella myös joululomia Etelä-Euroopan lämmössä. Aikuisuutenikaan jouluihin ei ole kuulunut paineita tai stressiä.

18-vuotiaana minulla oli oma perhe ja pieni lapsi, vapaus uskonnosta ja aikaa toteuttaa unelmiani. Paikata puuttuvia jouluja. Niinkuin arvata saattaa, meni touhu ensimmäisinä vuosina överiksi. Kuusi käytiin valitsemassa jo kesällä, lokakuussa tehtailtiin piparkakkutaloja ja joulupöydässä oli varmasti kaikenlaista. Yritin vaatia joulupukkia tulemaan paikalle oikeilla poroilla, mutta se jäi vain haaveeksi.

Vuosien kuluessa jouluhössötys laantui, mutta jouluilla on ollut minulle silti tärkeä merkitys. Olen jouluihminen, ehdottomasti. Joulu on ollut juhlan aikaa, ajan  viettämistä vain niiden hyvien perheenjäsenten ja ystävien kanssa. Lepäämistä ja sen tekemistä, mikä millonkin hyvältä tuntuu. Viidessätoista vuodessa olen ehtinyt rakentaa omat jouluperinteeni, joihin olen valinnut hyvin vähän mitään ikävää.

Tänä vuonna kadoksissa ollut joulufiilis löytyi tekemisen kautta, leipomalla ja kokkaamalla. On mahtavaa olla kirjaimellisesti takaisin omilla jaloillaan, selvempänä kipulääketokkurasta ja masennuksen sumusta. Tämän joulun saan viettää arvokkaassa seurassa, kahden kesken tyttäreni kanssa. Jouluateria syödään sohvalla ja joululaulujen sijasta soi iloista poppia, mutta mikään ei ole pakollista. Aika teini-ikäisen lapsen kanssa tuntuu parhaalta lahjalta. Aion levätä ja nauttia.

Ihanaa joulua teillekin!

Muistakaa syödä ja nukkua 🙂

 

by Inari (Irene), yksi kirjan kirjoittajista

irene_esittelykuva2

Ihanan kamala joulu

Ihanan kamala joulu

Jotkut vihaavat sitä, toiset rakastavat. Joillekin se on hyvin julma vuodenaika. Se on täynnä vahvoja ääniä, värejä ja hajuja. Se hyökkää päälle joka nurkan takaa. Se alleviivaa ja korostaa erillisyyden tunnetta ja yksinäisyyttä. Se on varsinainen traumasesonki: joulu.

Lapsena mielestäni rakastin joulua, tai ainakin joulupukkia ja lahjoja. Kuusi, koristelut ja herkutkin olivat kivoja. Kuitenkin mitä vanhemmaksi kasvoin, niin kasvoivat oireenikin. Jossain kohtaa huomasin että joka joulu tulin kipeäksi. Ensimmäisten jouluisten tuoksujen kantautuessa nenääni minulta katosi hajuaisti ja sitä kautta myös makuaisti. Kuumekin saattoi nousta ja sahata edestakaisin. Vasta uudenvuoden tienoilla tai sen jälkeen helpotti. Aloin inhota joulua.

Aikuisena, kun olin terapiassa ja katkaissut yhteyden pahantekijöihini (jotka sattuivat olemaan myös perheeni), sai joulu aivan uudenlaisen aseman inhokkivuodenaikanani. Vaikka olin harvoin fyysisesti täysin yksin, koin silti suurta yksinäisyyttä. Tuntui kuin olisin ollut lapsi pakkasessa seisomassa huurteisen lasin takana, katsoen ja tutkien onnellisia perheitä sisällä lämpimässä.  Jokainen iloa ja onnellisuutta hehkuva päivitys Facebookissa tuntui tikarilta. Terapiakin oli tauolla pahimpana aikana.

Pikkuhiljaa vuosien karttuessa aloin kuitenkin oppimaan keinoja suojatakseni itseäni myös jouluna. En ole tullut kipeäksi tai menettänyt mitään aisteistani moneen vuoteen. Omien lapsieni myötä olen kehitellyt omia jouluperinteitä, jonka kautta olen pikkuhiljaa tuonut traumaosiani nykyhetkeen. Opin taas pitämään joulusta. Saan antaa lapsilleni turvallisen, lämpimän, ihmeellisen ja onnellisen Joulun. Saan sellaisen myös itse. Korjaavia kokemuksia.

Yksi tälläisistä nykyhetkeen sitovista perinteistämme on jokavuotinen kuusenkoristeen metsästys, joka jollain tavoin symboloisi kulunutta vuotta tai jotakin tärkeää hetkeä siinä. Teemme sen aina yhdessä koko perheen voimin. Kuusen koristelussa olen varannut nämä koristeet aina itselleni ripustettavaksi. Käymme osieni kanssa yhdessä läpi jokaisen ja muistelemme mitä koristeet edustavat. Näin muistot siirtyvät hiljalleen kaikkien osien tietoisuuteen. Tieto siitä että trauma-aika on kaukana takanapäin vahvistuu.

Inhoan joulukiirettä ja happamia ihmisiä ostoskeskuksissa, jotka hamuavat tavaraa niin kuin se maailmasta loppuisi huomenna. Tykkään tehdä käsilläni juttuja ja yritänkin tehdä joululahjat mahdollisimman pitkälle itse, lasten leluja lukuun ottamatta. Tekemiseen uppoutuminen tuottaa mielihyvää ja säästää henkistä energiaa.

Niille, joille joulun aika on vielä vaikeaa, haluan toivottaa paljon voimia. Ajan ja terapian myötä sekin helpottaa! Joulua ei tarvitse viettää jos siltä ei tunnu. Käytä se aika vaikka ”hyggeilyyn”. Se voi olla mitä vain mistä tulee hyvä ja turvallinen olo. Tee itsellesi ihana lämmin pesä johon kömpiä vaikka hyvän kirjan kanssa. Kuuntele musiikkia ja tutkiskele lepattavaa kynttilän liekkiä. Katso luonto-ohjelmia. Syö suklaata ja juo muutama lasi hyvää viiniä. Askartele tai touhuile. Vedä pieruverkkarit korviin, äläkä tee mitään. Vietä se ikään kuin talvihorroksessa voimia keräten.

Nyt on lupa!
Sinä et ole yksin.

-Carita K.-

blogi-carita

 

Syyrian Sota. Minun sotani. 

Syyrian Sota. Minun sotani. 

Olen miettinyt vuosia, miten tulisin tämän asian kanssa esille. Tai miksi. Mitä merkitystä tarinallani olisi muille ja mitä siitä seuraisi.

Tekisinkö sen puhtaasti itsekkäistä syistä vai onko suurin motiivini muiden auttaminen? Onko syvin tarpeeni ulostulossani tulla nähdyksi, kuulluksi ja ymmärretyksi? Uskooko minua kukaan ja onko sillä edes merkitystä? Miten tarinani kertoisin, mistä aloittaisin?

Pelko ja häpeä ovat toimineet ehkä suurimpina esteinä, mutta jarruna on toiminut myös terveellinen määrä harkintaa. Minulle on kehittynyt itsesuojeluvaisto. En halua, että traumani määrittää kaikkea tekemääni, joskaan ei tämä maailma paremmaksikaan muutu vaikenemalla. Kaikella on aina vastareaktionsa. Kaikkeen ei voi varautua. Kaikkea ei voi ennustaa.

Olen perheenäiti. Aioin kirjoittaa, että olen aika tavallinen perheenäiti, mutta se ei taida olla ihan totta. Minulla on nimittäin perheenäidin lisäksi monta muutakin minää. Minulla on dissosiaatiohäiriö ja tästä monimuotoisesta häiriötyypistä spesifisemmin dissosiatiivinen identiteettihäiriö.

Dissosiaatiohäiriö on mielen luonnollinen puolustusreaktio mm. epänormaaliin, haitalliseen ja vaaralliseen kasvuympäristöön. Dissosiaatiohäiriöitä on eriasteisia ja niistä vakavimmasta päästä on dissosiatiivinen identiteettihäiriö, joka käytännössä tarkoittaa, että persoonan rakenne on pirstoutunut ja jakaantunut osiin, jotta ihminen pystyy elämään ns. normaalia elämää. Tavallisimmin näin voi käydä jatkuvan lapsuudessa tapahtuvan traumatisoitumisen seurauksena. Myös Toisen maailmansodan keskitysleireiltä selvinneistä aikuisista moni kärsii dissosiaatiosta.

En aio vielä tässä tekstissä kertoa yksityiskohtaisesti traumatarinaani. En halua, että se vie liiaksi huomiota muilta pointeiltani. Sen verran kuitenkin lyhyesti kerron, että dissosiatiivinen identiteettihäiriöni johtuu hyvin varhain alkaneesta laiminlyönnistä, pahoinpitelyistä ja hyväksikäytöstä. Muutimme usein eivätkä kohtaamani aikuiset nähneet hätääni. Laskeskelen, että pelkästään ala-asteella olen vaihtanut koulua seitsemän kertaa. Ne, jotka hätäni hetkellisesti näkivät, kääntyivät katsomaan muualle.

Monessa koulussa olen saanut kokea koulukiusaamista, ja mitä vanhemmaksi tulin, sen sadistisemmaksi kiusaaminen muuttui. Yläasteella “kiusaaminen” sai pahimmillaan henkisen ja fyysisen kidutuksen tunnuspiirteitä. Oli paljon seksuaalista väkivaltaa. En saanut kotoa tarvittavia työkaluja, jotta olisin voinut itseäni puolustaa. Miten olisin voinutkaan? Kun kasvaa epänormaalissa ympäristössä, ei voi tietää, mitä itselle saa tehdä ja mitä ei. Tulee helposti kohteeksi. Lapsuudestani moni sanoisi: “Miten tuosta voi koskaan selvitä?”

Minulla on kymmenen vuotta psykoterapiaa takana ja vielä varmasti monta edessä. Olen kuitenkin päässyt jo pahimman yli. Pirstaloituneen persoonan osien välillä on yhteistyötä. Tämä näkyy mm. siten, että minulla ei ole niin paljon muistikatkoksia tai ehkä paremminkin muistiaukkoja. En saa enää paniikkikohtauksia tai hallitsemattomia raivokohtauksia. Osaan suojata itseäni. Vaikeiden tunteiden esille noustessa en vajoa enää masennukseen. En ole toivonut hiljaista kuolemaa muutamaan vuoteen.

Aiemmin olen verrannut itseäni maailmaan ja nähnyt vain eroja. Nyt näen yhteneväisyyksiä ja samankaltaisuuksia. Hiljalleen ne osat, jotka kantavat traumatapahtumien käsittämättömän vaikeita tunteita ja kokemuksia, palaavat osaksi minun ydintietoisuuttani ja pystymme yhdessä jatkamaan eteenpäin jättäen trauma-ajan taaksemme. Olen eheytymisen tiellä ja ajatus siitä, että jokin päivä dissosiatiivinen identiteettihäiriö on osa historiaani, tuntuu mahdolliselta.

En halua häiriöstä eroon siksi, että häpeäisin tai inhoaisin sitä. Näinkin on ollut. Koen suurta myötätuntoa ja kiitollisuutta dissosiaatiotani kohtaan. Se on pitänyt minut hengissä ja toimintakykyisenä sietämättömissä olosuhteissa. Se on pitänyt minua kädestä, kun kukaan muu ei ole lohduttanut. Se on Supervoimani ja matkakumppanini, mutta sen tehtävä on kuitenkin täytetty. Emme enää elä jatkuvassa vaarassa ja pelossa. Olen aikuinen ja minulla on nyt oma perhe. On minun vuoroni antaa omille lapsilleni turvaa, jota minulla ei koskaan ollut. Se ei onnistu, jos osa minusta edelleen elää toisessa ajassa, jossa on jatkuva sotatila. On aika hyväksyä, kiittää ja jatkaa matkaa yhdessä. Yhtenä.

 

Carita-KIlpinen-ArtworkMukanani on vuosia kulkenut kysymys: “Mikä tekee ihmisestä hirviön?” Vastaus on aina ollut hyvin lähellä, mutta on kuitenkin kirkastunut mielessäni vasta viime vuosina. Ennen vastauksen löytymistä minun piti kohdata “hirviö” itsessäni. Se piti ottaa syliin ja sitä piti halata. Sille piti kertoa, että kaikki on nyt hyvin ja sitä piti lohduttaa. Sille piti laittaa ruokaa ja sille piti rakentaa pesä. Sitä piti oppia rakastamaan ja näkemään se sellaisena kuin se oikeasti oli. Se on ollut vaikeinta, mitä olen koskaan tehnyt.

Trauma on ylisukupolvinen vitsaus. Lapsi syntyy maailmaan viattomana. Lapsi ei ole koskaan syyllinen tapahtuneeseen pahaan. Lapsi sopeutuu ja oppii selviytymään. Olen joutunut pohtimaan paljon niitä hypoteettisia syitä, miksi omat vanhempani epäonnistuivat tehtävässään kohdallani. Kummatkin. Minkälaisiin kauhukokemuksiin heidän sisäiset traumalapsensa ovat juuttuneet? Entä minkälaisia kauhuja heidän vanhempansa ovat kokeneet sota-aikana?

Olen saanut vuosien varrella koottua tiedonpalasia vanhempieni elämästä ja niistä on kehittynyt ymmärrettävä kuva. Olen surullinen heidän sisäisten lastensa puolesta. Koen suurta myötätuntoa heidän kokemuksiaan kohtaan. Ymmärrän, mutta en voi kuitenkaan antaa anteeksi aikuisille, jotka ovat rikkoneet minut. Vaikka en voi antaa anteeksi pahantekijöilleni, haluan antaa hiljaisen hyväksyntäni niille, jotka uskaltavat etsiä muutosta. Koskaan ei ole liian myöhäistä. Henkinen kasvu ei lopu koskaan.

Tämä loppuu minuun. Annan omille lapsilleni sellaisen lapsuuden jonka minunkin olisi pitänyt saada. Minulle on suotu upea mahdollisuus kasvattaa kilttejä, vahvoja ja ehyitä miehiä tähän maailmaan. Sellaisia hyviä ihmisiä, joita tämä aika tarvitsee. Olen tästä mahdollisuudesta äärimmäisen kiitollinen ja hurjan ylpeä itsestäni, kun olen jaksanut tehdä sen työn, joka tämän mahdollistaa.

Tämä aika, jota elämme, tuntuu ajoittain lohduttoman vaikealta ja pelottavalta. Uhka tuntuu ilmassa. Syyrian sota, pakolaistulva, massasukupuutto, ilmastonmuutos. Kaikki ne karmeudet, joita juuri tällä hetkellä tapahtuu mm. Aleppossa. Juuri nyt, aivan seinän takana, silmiemme alla tapahtuu se sama, mitä on tapahtunut myös täällä Suomessa. Syntyy uusia yli sukupolvien kulkevia traumoja, vitsauksia ja kamaluuden kierteitä.

Katsoin hiljattain dokumentin Kasvot Syyrian sodalle. Se oli pysäyttävä. Se on kaunistelematon ja groteski kuvaus Alepposta. Moni suomen kielen sana sai uuden painoarvon sen myötä. Kulttuurisesti olemme niin kaukana toisistamme, mutta inhimillisyyden ja ihmislajin selviytymismekanismien kautta työntyi esiin yhteytemme ja samankaltaisuutemme kuin valtava huutomerkki. Muistan kouluajoilta historian oppitunteja, joissa käsiteltiin Suomen sotia. Ne saivat niissä jotenkin ylevämmän, kunniakkaamman ja siistimmän kuvan kuin muiden maiden sotahistoria. En muista, että Suomen sotarikoksia olisi koskaan käsitelty. Vasta nyt on alettu käsittelemään Suomen synkempää historiaa tuolta ajalta. Menneisyydestä kaikuu yhtä hirveitä asioita kuin mitä tapahtuu nyt Syyriassa ja Irakissa. Kiitos Niklas Meltio tekemästäsi työstä ja tästä dokumentista. Voin vain kuvitella, minkälaista sielunhaavaa kannat, jotta voit työtäsi tehdä. Kiitos uhrauksestasi.

syyriansota

Ajatus tästä kaikesta tuntuu lohduttomalle. Nopeasti ajateltuna olo on voimaton. Tässä ajassa on kuitenkin jotain erilaistakin. Jotain uutta. Meillä on paljon enemmän tietoa. Meillä on kaikilla oma äänemme ja kanavamme, jonka kautta voimme saada sen kuuluviin. Trauma elää salaisuudesta. Se saa voimansa hiljaisuudessa. Minä voin vaikuttaa kertomalla oman tarinani. Tässä ajassa on jo monta rohkeaa astunut esiin omien tarinoidensa kanssa. Kiitos heille. Liityn omalla panoksellani tähän joukkoon. Tarinani ei siis ole ainutlaatuinen. Ja siinä sen taika onkin. Haluan kaikkien tietävän, että kukaan ei ole niin rikki, etteikö siitä voisi selvitä ja eheytyä.

Tämä on äänenavaukseni. Lyhyt pohjustus tulevaan.

Jatkossa tulen käsittelemään traumaa ja elämääni teemoittain. Yhteyksiä etsien ja niitä löytäen. Kertomuksia eheytymisestä.

Kiitos kun jaksoit lukea.

Totuus ei pala tulessa.

-Carita K.-

-yksi kirjan lukijoista-

(Alin kuva: Akseli Gallen-Kallela Lemminkäisen Äiti & Niklas Meltio)

Pin It on Pinterest