Ajatuksia traumakonferenssista Bernissä

Ajatuksia traumakonferenssista Bernissä

Viime viikonlopun traumakonferenssi Bernissä on pyörinyt ainakin tämän dissosiaatioprojektilaisen mielessä koko viikon. Minä; minun traumani, likaiset kenkäni ja särkynyt sydämeni. Ammattilaiset; naiset jakkupuvuissaan, miehet joita tituleerataan hienoilla nimillä.

Vaikka pelkäsin, uskalsin. Ryhmämme piti esitelmän, jonka aikana itkettiin ja naurettiin. Saimme kuulla traumaeksperttien suusta, että nimenomaan meidän pitäisi kouluttaa ammattilaisia siitä, millaista toimiva terapia on. Mehän sen trauman kokeneina ja usein myös mielenterveyssysteemin potkimina tiedämme, mikä toimii ja mikä ei. Arvokasta palautetta oli, että meidän ryhmämme ja kirjamme antaa traumatyön ammattilaisille toivoa. Trauma on parannettavissa!

Kuiskauksina kokemusasiantuntija saa toisinaan kuulla ammattilaiselta, että minä kyllä oikeasti olen itsekin tuollainen kuin sinä. Tohtori ja disso, johtaja ja traumapää, kaikki samassa paketissa. Näitä kuiskauksia saimme kuulla Bernissäkin. Olisi upeaa, jos yhteiskuntamme ilmapiiri vielä joku päivä sallisi kaikkien suurten gurujen olla julkisesti traumankantajia, ilman häpeää.

Samoin kykenimme luomaan terapeuteille uskoa siihen, että vertaistoiminta kannattaa. Dissosiaatioihmiset eivät ole mitään käveleviä katastrofeja, jotka tuhoavat vertaisensa alta aikayksikön. Päinvastoin – vain trauman kokenut voi todella ymmärtää toista kaltaistaan ja antaa kipeimmille kokemuksille sanat ja kanssakokijan. Et ole yksin, en ole yksin. Minä tiedän, miltä sinusta tuntuu. Et ole ainoa, et ole vääränlainen, etkä todellakaan vain kuvitellut kaikkea.

Edellisen jälkeen on helppo kertoa, että minulle konferenssin parasta antia oli tavata kirjaprojektiporukkamme. Viikonloppuun mahtui mielettömästi naurua, kiusoittelua, dissosiaatiovitsejä ja yhdessä koettua hellyyttä. Lapsiosat muistettiin ja heitä hemmoteltiin. Olimme yhdessä outoja ja siksi ihan normaaleja. Ei tarvinnut olla vähemmän eikä enemmän traumatisoitunut kuin oikeasti on. Sellaiset kokemukset ovat harvinaisia, kuten dissoihmiset tietävät.

Ps. Kuvassa Berniläisen suklaakaupan ikkuna. Tasapainoinen ruokavalio tarkoittaa sitä, että on herkkuja molemmissa käsissä. Suklaa on erittäin (mielen)terveellistä.

Kirjoittanut, Kaisa Klapuri
yksi Viisi Naista, Sata Elämää -kirjan kirjoittajista

Marika on Viisi Naista, Sata Elämää kirjan kirjoittaja

Minä selviän

Pienenä jo paljon kokeneena ja nähneenä, ihmettelin aina supistuvia ja laajenevia pilkkuja edessäni. Muotojen vaihtuvuutta, kehoni irrallisuutta ja sitä miten kukaan ei uskonut minua, kun kerroin osaavani lentää. Muistan mielikuvan siitä, miten lensin katon rajaa pitkin, olin ylempänä muita, turvassa, piilossa. Minä näin kaikki muttei kukaan nähnyt minua.

Kymmenen vuotta myöhemmin oivalsin sen olleen dissosiaatio oireilua. Menin lääkärille paljoa tietämättä dissiosiaatiohäiriöistä. Kerroin hämmenyksen ja pelon uuvuttaman siitä, miten raajani puutuvat, en tunnista itseäni peilistä,miten en muista omaa nimeäni, miten tuntuu, että keho on irrallinen ja lennän niin kuin silloin pienempänä. Miten en hahmota ympäristöä, pakkovaellan ja löydän itseni paikoista, johon en muista menneeni. Miten menetän puhekykyni, huuleni turtuvat ja miten jaloistani lähtee voimat ja keho tuntuu raskaalta, pään tippuessa roikkumaan, kun en jaksa kannatella sitä. Miltä tuntuu katsoa itseään kuin sumuisen peilin takaa, saamatta kosketusta itseen, eläen unessa, samalla kuitenkin osittain tiedostaen, että minä olen yhä täällä, minä, minä, minä eikä kukaan muu.

Sain traumaperäisen dissosiaatiohäiriödiagnoosin reilu vuosi sitten ja apua oireiden hallintaan ja keskusteluapua niihin syihin, miksi oireilen. Mieleni pirstaloitui osiksi ja sille on selkeät syyt. Turvaton nuoruus. Pitkäaikainen koulukiusaaminen, fyysinen sekä henkinen väkivalta. Seksuaalinen hyväksikäyttö. Heikko itsetunto ja jatkuva varpaisillaan oleminen. Oli paljon, niin paljon kipeitä asioita, että pakenin olemassa oloani.

En ymmärrä vieläkään puoliakaan oireistani, enkä ole varma tulenko koskaan ymmärtämään, mutta en yritä huutaa enää niitä pois. Hyväksyn ne osana minua ja ne osat minussa. Ne traumamuistoihin jämähtäneet pelkäävät turvattomat lapsiosat.

Kun liityin dissosiaatio tukiryhmiin, liikutuin, huokaisin helpotuksesta. Valahdin polvilleni itkien. Oli muitakin, en ollut enää yksin. Minun hätähuutoni kuultaisiin ja kohdattaisiin. Läsnäoloa, empatiaa, mahdollisuuksia olla paljas säröinen. Rakastettu. Heitä on paljon, heiltä saan aina tukea ja ymmärrystä, kun sitä kaipaan. Olen niin kiitollinen. Minä uskallan toivoa parempaa huomista.

Eheytymisen tie tuntuu ikuisuudelta ja on kivulias, mutta on mahdollinen.
Puhumalla, ymmärtämällä oireitaan osiaan, niitä vihaamatta, hylkäämättä, vaan rakastaen ja hyväksyen pienin askelin tulee olemaan enemmän sujut oirekuvan kanssa.

Pahinta oli kun ei ymmärtänyt miksi tapahtuu, niin kuin tapahtuu. Miksi revitään todellisuudesta irti ja riepoitellaan muistojen kipupisteissä. Työskentely itseni kanssa on saanut minut ymmärtämään sen olevan mieleni puolustuskeino muistoilta, tunteiltani ja ajatuksiltani.

En pelkää enää niin paljon oireitani, sillä tiedän niiden menevän ohitse, kun mieleni pääsee turvaan. Olen oppinut siihen keinoja, maadoittamiseen. Tulen oppimaan niitä lisää ja sitä suuremmaksi toivoni kasvaa.

Ja silloinkin kun olen oma itseni kerron olevani tärkeä, rakastettu ja ettei minulla ole mitään hätää, ei enää. Olen turvassa. Minä selviän. Minulla on voimavaroja. Minulla on taitoja, selviytymiskeinoja. Olen vasta eheytymisprosessin alussa, mutta minä pääsen pitkälle. Minä uskon kauniimpaan huomiseen. Minä selviän.

 

vieraskynäpostaus by Katja

KIPSISSÄ

KIPSISSÄ

Vielä kuluvan vuoden alussa en tiennyt mitään dissosiaatiosta. Kävin aivan normaalisti töissä, hoidin asiat, ystävyyssuhteeni, suhteet perheeseeni, parisuhteen, harrastin, huolehdin itsestäni jne. elin ns. normaalia elämää. Vuodenvaihteessa tapahtuneiden kuormittavien asioiden seurauksena nukkumiseni alkoi säröillä. Olen aina ollut huono nukkumaan, mutta tämä oli jotain poikkeuksellista. Ravasin yöt ympäri asuntoa levottomana ja ihmettelin, että mikä minua vaivaa – uni ei vain tullut. Tilanne rauhoittui, mutta vain hetkeksi. Tunsin olevani jatkuvan pelon ja ahdistuksen vallassa. Pidin kaksin käsin kiinni hyvästä ja onnellisesta elämästäni, siitä kaikesta hyvästä, mitä olin saavuttanut ja mitä minulla oli, aivan kuin aavistaen, että tulen menettämään sen kaiken, tai jotain kauheaa tulee tapahtumaan.

Kaikki kulminoitui helmikuussa saatuani ystävänpäivän iltana rajun paniikkikohtauksen ja sen illan jälkeen valvoin yhtenään kolme viikkoa. Juoksin päivystyksessä, omalla terveysasemalla, yksityisellä jne. Tilannettani ei otettu vakavasti. Sain erilaisia lääkkeitä ja pelkäsin niitä. Tuntui, ettei minua ymmärretty missään, ja oloni oli turvaton. Lopulta minut otettiin vuodeosastolle, koska en pystynyt enää tekemään mitään. Pääni kävi kierroksilla ja mieleni ei yksinkertaisesti antanut minun nukkua. Se oli hämmentävää. Osastolle joutuminen oli pelottava kokemus. Itkin huoneeni sängyllä ja mietin, että mitä minulle tapahtuu. Muistan hokeneeni, että antakaa minulle nyt jotain lääkettä, että unirytmini normalisoituu ja pääsen takaisin töihin. 

Olen aina ollut ahkera, vastuuntuntoinen ja pärjäävä. Hallinnantunteen menettäminen on ollut pahinta, mitä olen kokenut. Minua ahdisti voimakkaasti, tärisin yötä päivää, kävelin levottomana, pelkäsin yhtä jos toista, yöt seikkailin sairaalan käytävillä vahvasti lääkittynä – en saanut unta. Lopulta olin niin huonossa kunnossa, että konttasin eteenpäin lattioita pitkin. Välillä minut päästettiin kotiin, mutta osastojaksoja tuli eteen useita. Olin sekä akuuttipäiväosastolla, sekä vuodeosastolla. Tilanne meni koko ajan huonommaksi. Aloin menettää täysin toivon elämään.

Useita kertoja soitin kotoa ambulanssin, kun en nukkunut enkä tunnistanut itseäni peilistä. Makasin eteisen lattialla yöt ja odotin, että minut tullaan hakemaan. Hätä oli suuri. Aina en tullut kuulluksi. Se lisäsi turvattomuutta ja pelkotilojani. Aloin kadota kehostani. Sain omituisia lapsenomaisia itkukohtauksia, joissa raavin usein kämmenselkää tai nenäni ihon rikki. Räkä valui ja silppusin nenäliinoja. Minulla oli valtava hätä. Kuljin kuin automaattiohjauksella. Olin kuin robotti. Tuntui, etten ole täällä. En tiennyt oikein missä olin. Se oli valtavan pelottavaa. Unettomuus oli tehdä minut hulluksi. Kun olin valvonut tarpeeksi kauan, mieli ei enää noussut. Se oli jäänyt matalaksi. Mustaksi. En jaksanut tehdä mitään. En pystynyt syömään. Hyvä kun sain pestyä hampaat.

Tuijotin seiniä enkä saanut sanaa suustani. Olin aivan varjo entisestä iloisesta itsestäni. Hiukset lähti päästä. Paino putosi. Ahdistus oli voimakasta ja olin todella masentunut. Minulle heitettiin myös kortti dissosiaatiosta. Oireeni olivat siihen sopivia. En ymmärtänyt mistä on kysymys. Vaivuin välillä omiin tiloihin, en pystynyt luomaan katsekontaktia. Säikyin, ympäristö tuntui vieraalta sekä oma keho. Oksensin ahdistuksesta spontaanisti syliini ja lattioille. Elämäni oli mennyt kertaheitolla sekaisin. Mitä minulle oli tapahtunut ja miksi?

Tänä päivänä 16.11.2016 olen edelleen sairauslomalla, ainakin tammikuun puoleenväliin saakka. Olen saanut ahdistukseni hallintaan, joka on myös vähentänyt osittain dissosiatiivisia oireita. Varsinaista dissosiaatiohäiriötä minulla ei ole diagnosoitu. Minulle diagnosoitiin keskivaikea masennus sekä yleistynyt ahdistuneisuushäiriö. Dissosiatiiviset oireet ovat selvästi liittyneet kokemiini voimakkaisiin tunteisiin. Koen vieläkin, että olen kuin kuplassa, toisaalla täältä. Minulle on kerrottu, että minulla on niin voimakkaita tunteita, joita en kykene nyt käsittelemään ja siksi suojaudun. Lääkäri kertoi sen mielestäni ymmärrettävällä tavalla; kuvittele, että ympärilläsi on kipsi, jonka alla sinä toivut ja pikkuhiljaa paranet, ja eheydyt. Joka päivä pelkään, että mitä jos en? Haluan uskoa, että se on mahdollista. Oppia ainakin elämään näiden asioiden kanssa ja saada tilanne hallintaan.

Se pieni, traumatisoitunut tyttö sisälläni kaipaa nyt turvaa, ja sitä aion sille antaa. Minulle auttaa parhaiten suuren pehmonallen halaaminen. Usein nukahdan illalla nalle päälläni. Minulle on ollut apua myös joogasta. Se tyhjentää mielen ja maadoittaa tähän hetkeen. Olen saanut jälleen yhteyden kehooni. Nyt mennään päivä kerrallaan. Vuosi on vienyt mukanaan terveyteni lisäksi myös reilun 6,5 vuoden parisuhteeni, yhteisen kodin, sekä kosketuksen itseeni. Olen joutunut olemaan pois töistä, joka on ollut minulle todella vaikeaa. Olen rakastanut työtäni yli kaiken. Minun täytyy etsiä itseni kokonaan uudestaan. Minua pelottaa, mutta samalla odotan tulevaa myös luottaen elämän kantavan.

Elämääni on ilmestynyt myös aivan ihana ihminen, joka ymmärtää minua täysin omien kokemustensa pohjalta. On uskomattoman antoisaa, että voin myös turvautua häneen ja hän minuun. Sairaus on siis tuonut mukanaan myös hyviä asioita. Muutan alkuvuodesta omaan pieneen yksiöön merenrantaan. Sillä on minulle symbolisia merkityksiä kuten turvasatama ja myrskyluoto. Kadun nimi on myös kaunein, missä olen koskaan asunut. Uskon sen olevan hyvä enne. Elämä jatkuu, millaisena, sen näyttää aika. Olen hauras, herkkä, haavoittuva, mutta toivon, että minusta tulee syvempi ihminen tämän myötä.

Vieraskirjoitus by Miia Rantonen
Miian oma blogi löytyy: www.lily.fi/blogit/miiajohanna

Kuva: Anu Rantonen

Ei eutanasiaa – ihmetarinoita selviytymisestä syntyy joka päivä

Ei eutanasiaa – ihmetarinoita selviytymisestä syntyy joka päivä

Kuukausi sitten uutisoitiin noin 20-vuotiaasta naisesta, jolle oli Hollannissa myönnetty eutanasia. Nainen oli joutunut lapsuudessaan ja nuoruudessaan seksuaalisen hyväksikäytön uhriksi, ja kärsi monenlaisista psyykkisistä oireista.

Päätös eutanasian myöntämisestä oli karmiva ja hätiköity. Tekee mieli kiistää sellaisen hoitotiimin pätevyys, joka toteaa 20-vuotiaan naisen virallisesti toivottomaksi tapaukseksi. Vaikka hyväksikäytön uhri olisi joutunut käymään läpi pitkäänkin jatkuvan terapian ja hoitoprosessin, hänellä olisi silti luultavasti ollut jäljellä monta sellaista elinvuotta, joiden sisältö ei olisi ollut pelkkää kipua. Traumasta on mahdollista toipua, eikä 5-10 vuoden hoitoaika vakavasti lapsuudessaan traumatisoituneiden kohdalla ole poikkeuksellista.

Traumoista ja erilaisista traumaperäisistä häiriöistä kärsiviä ihmisiä on paljon. Suurin osa potilaista kokee tuskaa, mutta valtaosaa voidaan auttaa toimintakyvyn ylläpitämisessä ja parantamisessa. Vähintäänkin olotiloja ja arkea voidaan helpottaa, kunhan apu on oikeanlaista. Dissosioivan mielen kanssa kohtaa haasteita päivittäin. Käytössä on onneksi jo monenlaisia hoitomenetelmiä, ja vaihtoehtoja tulee varmasti lisää, kun tieto dissosiaatiosta lisääntyy.

Suurimmalle osalle dissosiaatiopotilaista ajatus kuolemasta on jossain vaiheessa elämää läsnä. Itse osasin aikoinani argumentoida hyvin, miksi minun pitäisi antaa tehdä itsemurha. Jos mieleni sekavuudelta olisin osannut, olisin todennäköisesti hakenut armokuolemaa. Vaikka sitä tuolloin tosissani toivoinkin, olisi ollut karmivaa, jos minun olisi annettu kuolla.

Hollannissa kuolleen naisen tarina oli ääritapaus. Toisen ääripään tarinoita, kuten kirjan kirjoittajien kokemukset selviytymisestä vastoin odotuksia, on kuitenkin vähintään yhtä paljon. Lisää ihmetarinoita selviytymisestä syntyy joka päivä.

Kalevan kirjoituksessa traumapsykoterapeutti Jarno Katajisto toteaa lopuksi, että oikein fokusoidun hoidon lisäksi vertaistukiryhmät ovat tärkeitä. On helpottavaa huomata, ettei ole oireidensa kanssa yksin. Toisilta traumoja kokeneelta liikenee paitsi ymmärrystä menneisyyttä kohtaan, myös selviytymisvinkkejä ja kannustusta nykyhetkeen.

by Irene, yksi kirjan kirjoittajista

Irene_profiili_pienempi

Lähteet
Kaleva Puheenaihe 10.6.2016
Helsingin Sanomat 11.5.2016 ja 19.5.2016

Pin It on Pinterest