Ajatuksia traumakonferenssista Bernissä

Ajatuksia traumakonferenssista Bernissä

Viime viikonlopun traumakonferenssi Bernissä on pyörinyt ainakin tämän dissosiaatioprojektilaisen mielessä koko viikon. Minä; minun traumani, likaiset kenkäni ja särkynyt sydämeni. Ammattilaiset; naiset jakkupuvuissaan, miehet joita tituleerataan hienoilla nimillä.

Vaikka pelkäsin, uskalsin. Ryhmämme piti esitelmän, jonka aikana itkettiin ja naurettiin. Saimme kuulla traumaeksperttien suusta, että nimenomaan meidän pitäisi kouluttaa ammattilaisia siitä, millaista toimiva terapia on. Mehän sen trauman kokeneina ja usein myös mielenterveyssysteemin potkimina tiedämme, mikä toimii ja mikä ei. Arvokasta palautetta oli, että meidän ryhmämme ja kirjamme antaa traumatyön ammattilaisille toivoa. Trauma on parannettavissa!

Kuiskauksina kokemusasiantuntija saa toisinaan kuulla ammattilaiselta, että minä kyllä oikeasti olen itsekin tuollainen kuin sinä. Tohtori ja disso, johtaja ja traumapää, kaikki samassa paketissa. Näitä kuiskauksia saimme kuulla Bernissäkin. Olisi upeaa, jos yhteiskuntamme ilmapiiri vielä joku päivä sallisi kaikkien suurten gurujen olla julkisesti traumankantajia, ilman häpeää.

Samoin kykenimme luomaan terapeuteille uskoa siihen, että vertaistoiminta kannattaa. Dissosiaatioihmiset eivät ole mitään käveleviä katastrofeja, jotka tuhoavat vertaisensa alta aikayksikön. Päinvastoin – vain trauman kokenut voi todella ymmärtää toista kaltaistaan ja antaa kipeimmille kokemuksille sanat ja kanssakokijan. Et ole yksin, en ole yksin. Minä tiedän, miltä sinusta tuntuu. Et ole ainoa, et ole vääränlainen, etkä todellakaan vain kuvitellut kaikkea.

Edellisen jälkeen on helppo kertoa, että minulle konferenssin parasta antia oli tavata kirjaprojektiporukkamme. Viikonloppuun mahtui mielettömästi naurua, kiusoittelua, dissosiaatiovitsejä ja yhdessä koettua hellyyttä. Lapsiosat muistettiin ja heitä hemmoteltiin. Olimme yhdessä outoja ja siksi ihan normaaleja. Ei tarvinnut olla vähemmän eikä enemmän traumatisoitunut kuin oikeasti on. Sellaiset kokemukset ovat harvinaisia, kuten dissoihmiset tietävät.

Ps. Kuvassa Berniläisen suklaakaupan ikkuna. Tasapainoinen ruokavalio tarkoittaa sitä, että on herkkuja molemmissa käsissä. Suklaa on erittäin (mielen)terveellistä.

Kirjoittanut, Kaisa Klapuri
yksi Viisi Naista, Sata Elämää -kirjan kirjoittajista

Marika on Viisi Naista, Sata Elämää kirjan kirjoittaja

Mitä kuuluu?

Mitä kuuluu?

Miten kävi?

Sen jälkeen kun tulin niin sanotusti ulos kaapista, on minulta paljon kysytty sen seurauksista. Olin harkinnut esilletuloani useita vuosia ja lopulta otin sen suurimman loikan enter-painikkeen muodossa. Siitä ”klik”-äänestä lähti uskomattoman hieno dominoefekti käyntiin. Palaute, jota olen saanut, on ollut pelkästään positiivista ja kannustavaa. Olen siitä kaikesta hyvin otettu ja onnellinen. Kaikista suurin asia on kuitenkin, että olen saanut tavata tämän jälkeen paljon vertaisiani. Upeita miehiä ja naisia omilla poluillaan eri elämän tilanteissa ja vaiheissa. On ollut aivan käsittämättömän hienoa istua samassa pöydässä sellaisten ihmisten kanssa, joiden edessä minun ei tarvitse peitellä mitään. Kaikki puhuvat samaa kieltä. Sanoja ei tarvita.

Olen viimeiset kolme vuotta taistellut täydellistä erakoitumista vastaan. Dissosiaatiohäiriöni oli muutama vuosi sitten niin paha, että minua vietiin vähän väliä pillit ulvoen sairaalaan. Sain pahoja huimauskohtauksia ja muistini pätki niin pahasti, että perhejuhlissa en tunnistanut kuin aivan lähimmät sukulaiseni, vaikka olin tuntenut juhlien muutkin osallistujat vuosia.  Ahdistusta, syyllisyyttä, häpeää ja hämmennystä. Paljon helpompi eristäytyä omaan pieneen ja hallittavissa olevaan maailmaan. Onneksi asun maalla ja minulla on ollut mahdollisuus ottaa lukuisia eläinystäviä. Niiden seurassa olen saanut hieman kokea sitä läheisyyttä, mitä ihminen laumaeläimenä kaipaa. Lapsienkaan takia en tietenkään ole voinut sulkea maailmaa täysin ulos, sillä tehtäväni on kuitenkin kasvattaa eheitä yhteiskunnan jäseniä. Huomaan kuitenkin vältteleväni mm. tuttuja kauppoja, joissa saattaisin törmätä sellaisiin tuttuihin, jotka tuntevat minut, mutta minä en heitä.

Muutaman tällaisen vertaistapaamisen jälkeen havahduin siihen, että minua ei ahdista. Syyllisyys ja häpeä ovat haihtuneet. Ne ovat poissa! Haluaisin osata avata tässä kaiken, mikä on yhtäkkiä mielessäni löytänyt oman paikkansa, ja pukea sanoiksi, kuinka hienolta minusta tuntuu. Tuntuu kuin kertarysäyksellä kaikki tarve piilottelemiseen olisi hävinnyt ja nyt haluan takaisin osaksi laumaa.

Mutta siellä missä on jotain hyvää, on aina se toinenkin puoli. Olen paljon tietoisempi niistä elämäni varjopuolista, joilta dissosiaatiohäiriöni on minua yrittänyt suojata. Samalla kun iloitsen, minä suren. Mutta kuten eräs viisas ystäväni minulle kerran sanoi; suru pitää surra pois, kun surun aika on. On paljon asioita, joita pitää vielä prosessoida.

On kuitenkin upeaa liikkua ihmisten kanssa ja olla vapautunut.

Vaikka olen ollut tietoinen järjen tasolla siitä, että kaltaisiani ihmisiä on paljon, keskustellut aiheesta terapiassa ja lukenut siitä, on silti aivan eri asia kohdata toinen samanlainen, joka hengittää kanssani samaa ilmaa. Ilman näitä kohtaamisia tarpoisin paljon hitaammin tässä kestävyyslajissa nimeltään eheytyminen. Olisiko se ensinkään mahdollinen päämäärä ilman tämän kaltaista vertaiskokemusta?

Haluan kuitenkin sanoa teille, jotka juuri nyt pohditte ulos tuloa omien tarinoidenne kanssa: tehkää se harkiten. Kuunnelkaa itseänne ja kunnioittakaa myös sitä osaa teissä, joka ei siihen ole vielä valmis. Käykää asiaa läpi terapiassa. Aikaa on ja kun tämän tekee oikein, se on odotuksen väärtti.

Me emme ole yksin. Ja rohkenen jopa väittää, että yhdessä me teemme traumasta, dissosiaatiosta ja toipumisesta vielä salonkikelpoisen puheenaiheen.

Rakkautta, iloa ja valoa!

by Carita K

Vertaisuus, henkinen koti

Vertaisuus, henkinen koti

Viiden naisen nettisivujen ympärille on muodostunut avointa vertaisuutta ja samassa heimoutumista. Se tuntuu yhtä ainutlaatuiselta kuin kirjakin kaikkine sisältöineen. Kuinka isoja muutosvoimia ovatkaan ryhmäytymisen vaikutukset. Hyvä lauma antaa yksilölle turvan, se oikeastaan perustuu turvallisuuteen. Läheisyyteen ilman pelkoa, jossa järkikin toimii kirkkaammin, jolloin hyväksytään myös erilaisuutta!

Ihmisten heimoutumista tapahtuu niin hyvässä kuin pahassa. Tuntuu erityisesti viime aikoina uutisoituvan miten moniaalla maailmalla nousee lyhytnäköisyys ja populismi, joista viimein versoo myös mustavalkoinen kukka, rasismi. Tämä perustuu kai siihen, että sosiaalinen side ja yhteenkuuluvuus ajavat totuuden ohi! Totuus uhrataan ja ajattelu jätetään, ehkä pelokkaana, vihassa tai alistuneena, jollekin toiselle, jota sitten seurataan. Heimoutumisen voima voi myös sokaista.

Totuuden kriittinen etsintä, vapaasti ajattelemaan kannustava keskusteleva ilmapiiri sekä empatia toisen ja itsen kärsimykselle ovat ne mitkä parantavat sekä meidät että maailmaa. Kaikki sateenkaaren värit ovat kauniita. Viiden naisen sivut muodostavat ystävällisessä, rehellisessä yhteisöllisyydessään tähän aikaan ja maailmaan erään hyvyyden voiman.

Kun ihminen, jolla on ollut monenlaisia vaikeuksia kuulua joukkoon, saavuttaa sen kokemuksen, ovat seuraukset koskettavia, merkillisiä ja niin selvästi uusia. Ihmisen uudistumisesta ajattelen nykyisin niin, että jokin osa itsessä löytää jonkun toisen kolkan sielusta uudella tavalla, pitää kädestä niin kuin ei ennen. Ihmisestä värähtää ennen kuulematon sointu. Silloin tuntee olevansa todempi. Kuten itselleni, monelle tämä blogi on jo muodostunut tärkeäksi yhteiseksi paikaksi. Turvapaikaksikin.

Todellista rohkeutta tarvitaan tulla enemmän esille. Altistua, paljastua. Kelpaamisen epävarmuus lienee meille ihmislajin edustajille ikuinen kysymys. Saanko olla osa tätä ryhmää, voinko, saanko liittyä ja tulla hyväksytyksi? Viiden naisen antama malli on huima!

Minulle on ollut suurimpia oivalluksia ymmärtää sosiaalisuutta evoluution kautta. Miten ihmistenvälisen yhteistyön kohentuminen on ollut niin hieno valintaetu, että se on muokannut peruuttamattomasti lajimme hermostoa! Hermostomme soveltuukin nyt hyvin hienovaraiseen kanssaihmisten kohtaamiseen. Miten tästä vuorovaikutuksesta sitten aikojen saatossa syntyi tosissaankin tietoisuus, jonka tarkoitus oli yhteistoiminnan edelleen parantuminen. Evoluutio on yrittänyt parhaansa jotta pystyisimme saamaan yhdessä tuloksia aikaan! Trauma kuitenkin usein toimii vastavirtaan, eristää ihmistä ja ihmisen osia. Vertaisuus voi olla sitä hienovaraisuutta parhaimmillaan.

Dissosiaatioon liittyvien kokemusten kanssa ei ole helppoa löytää ja kohdata vertaistaan, liittyä ja päästä vertailemaan kokemuksia. Tai siis, näin on ollut pitkään, yksin ja salassa. Niin vaikea voi olla löytää ihmisiä, joilla olisi laadullisesti riittävän samankaltaisia kokemuksia. Sehän on aidon vertaisuuden edellytys.

Vuosikausia traumojen kanssa työskennelleenä olen kuitenkin tehnyt myös sen mielenkiintoisen havainnon, että vaikka vaikeat kokemukset (tai selviytymiskeinot ja hoitokokemuksetkin) olisivat hyvinkin erilaiset, saattavat ihmiset kokea syvää keskinäistä vertaisuutta! Ajattelen että varmaankin seurauksissa voi olla niin paljon samaa. Luonto on järjestänyt niin, että traumasta seuraa jotakin tietynlaista. Tuntuu että se tietynlainen on nyt paremmin jaettavissa, yhdessä kohdattavissa lukemattomissa muodoissaan. Tiedostettu trauma voi olla vahva yhteinen nimittäjä. Seissyt vesi alkaa virrata vastaan. Elämme keskellä nupullaan olevaa puuta.

Vaikka kehitys tuntuu välillä olevan tuskastuttavan hidasta, jatkossa, myös tämän heimomme ansiosta, tietoisuus traumasta, sen monimuotoisuudesta ja seurauksena syntyvästä dissosiaatiosta tulee uudistamaan monen ihmisen elämää. Trauma näyttelee niin suurta osaa mielenterveydenhäiriöissä, ettei sitä ole monen helppo hyväksyä. Kaikki me ihmiset vältämme vaistomaisesti ahdistavaa, näin tapahtuu myös kollektiivisesti sopimalla ja vahvistamalla. Kaikki eivät ymmärrä, että traumaan liittyvät tunteet ovat oikeasti sietämättömiä. Ne selitetään pois, keinolla millä tahansa. Muutosvoimien tulee olla tiedostavia, empaattisia ja pitkäjänteisiä. Se voi olla myös vertaisten muodostaman ryhmittymän ennennäkemätöntä pioneerityötä!

Jaettu todellisuus on ymmärrettävämpää. Vertaistaan kannustaessa tuntee mikä elämässä merkitsee ja kantaa. Horisontissa siintää entistä jaetumpia ja parantavampia suomalaisia todellisuuksia.

Turvallisuus avaa silmät. Ei olisi ikinä nähnyt, ei arvannut. Mitkä värit!

En oikeastaan tiedä mikä olisi hienompaa kuin tuntea vertaisuutta. Tähän joukkoon haluan kuulua! Siinä kehittyä! Eikö se muuten tarkoita, että löytää itselleen uusia kehiä? Voisiko tästä alkaa somempi elämä? Joka tapauksessa tuntuu, että vertaisena pää on enemmän pystyssä ja rintakin rottingilla.

Kirjoittanut Anssi Leikola,
kokemusasiantuntija, psykiatrian erikoislääkäri ja
kirjamme johdannon kirjoittaja

Pin It on Pinterest