Ethän koske minuun – kokemuksia psykiatriselta ja sisäisiä toiveita luottamuksen rakentumisesta

Ethän koske minuun – kokemuksia psykiatriselta ja sisäisiä toiveita luottamuksen rakentumisesta

Lepään sohvalla ja katson lempiohjelmaani, kunnes kuulen hälytysajoneuvon äänen ja näen vilkkuvat valot kerrostalon seinässä. Hetkessä olen täysin hereillä ja monella eri tasolla. Sydän hakkaa ja keho valmistautuu puolustautumaan. On oltava valmis, jos kotiini hyökätään. Jos ne tulevat minua syyllistämään ja tuomitsemaan. Tämä ääni, nämä valot kertovat hädästä, jota minulle ei sallita.

Viesti puhelimessa. “Missä olet?” Perheenjäsen on kuullut samat äänet, jotka kaikuvat pitkin kaupunkia. Niin kuin monet kerrat aiemminkin, hän pelkää puolestani. “Kaikki hyvin?” Ja rauhoittelen tilannetta samalla tutulla lauseella; kaikki ok. Kumpikin meistä pelkäsi henkeni puolesta, mutta hyvin eri tavalla. Minä pelkään tullaanko minua satuttamaan ja perheenjäsen pelkää olenko satuttanut itseäni. Kummatkin triggeröityvät omista syistä samaan ääneen, ja reagoivat välittömästi.

En voi enää istua, levätä taikka katsoa televisiota. Tarvitsen tekemistä. Olo on levoton. En kerkeä nyt edes yrittämään hengitysharjoituksia. Ne harjoitukset piti aloittaa muulloin kuin akuutti tilanteessa. Turhaudun ja alan vaatimaan itseltäni kehittävää tekemistä. Mutta minä tiedostan tämän välttämiskäyttäytymisen. Vaikka sen tarkoitus on suojella minua, en enää fyysisesti jaksa toteuttaa sitä. Koko kodin siivoaminen ei tunnu nyt palvelevan minua. Tavaroiden konkreettinen järjestely on ominainen rauhoittelu keino minulle, mutta jos liitän sitä yhä uudelleen ahdistuksen hallintametodeihin alkaa entuudestaan hyvä asia muuttumaan ahdistavaksi.

Ylivireys alkaa tuntua jo tuskaiselta, lähes hallitsemattomalta. Samassa syttyy ajatus avun pyytämisestä, jolloin koko keho alkaa tärisemään. Ensimmäinen varoitus romahduksesta tuntuu jo, mutta sivuutan sen. Olen sekavassa tilassa, mutta soitan apua ja huomaan kuinka järkevästi puhun. Puhe jatkuu ja hämmästelen samalla kuinka onkaan mahdollista kommunikoida näin selkeästi täydessä paniikissa. Tunne hädästä ei kuitenkaan puhelun toiseen päähän välity, joten minut tulkitaan pärjäävän kotonakin. Olen voimaton sanomaan tähän päätökseen enää yhtään mitään. Mieleeni juurtuu jälleen yksi huono kokemus avun pyytämisestä. En vain osaa pyytää apua niin että minut oikeasti kuultaisiin.

Yritän levätä, mutta siitä ei tule mitään. Olen jumittunut tähän tilaan, jossa syyllisyys vyöryy päälleni. Olen tyhmä, kun edes soitin apua. Minun sairauteni eräpäivä on jo ajat sitten kulunut umpeen. Nyt on pärjättävä yksin. Ja minusta tuntuu että en enää jaksa pärjätä yksin. Itsetuhoinen puoleni tarjoaa lohtua. Suunnitelma on jo valmis. Onko nyt tullut hetki, jolloin on päästettävä tämä keho ja mieli lepoon. Tämän puolen rauhallisuus toisinaan pelottaa. Nousen ylös ja koko kehostani valahtaa voimat pois. Samassa hetkessä tunnen tuon pelon ja hädän itsessäni ja säikähdän mihin olinkaan lähdössä. Nyt soittaessani apua hätä äänessäni kuului.

Apua on tulossa, ja minä valmistaudun puolustautumaan. Mielessä pyörii muistikuvat aiemmista kohtaamisista. Yksi yö osastolla. Hereillä. En voinut nukahtaa, en edes levätä. Istuin tuolilla. Mietin kuinka hereillä olenkaan. En ole turvassa täällä. Siksi en voi nukkua. On päästävä kotiin.

– – –

Minä välttelen viimeiseen asti niitä muistikuvia, jolloin minuun käytiin fyysisesti käsiksi tai kaltoinkohdeltiin henkisesti. En jaksa enää elää noita painajaismaisia hetkiä uudelleen, sillä se vain kuluttaa minua. Mitä järkeä tässä on kiduttaa itseään menneillä tapahtumilla.

Mutta niitä ei koskaan käyty läpi. Niitä tilanteita ei koskaan selitetty minulle.
Tehtävä ohi, henki säilyi ja henkilö lopulta säilöön eli psykiatriselle osastolle. Eikä siellä osastolla mitään käyty läpi. Siellähän sain vain lisää iskuja. Ja mikä kylmintä, he luulevat ja uskovat auttavansa minua toimenpiteillä, jotka hajottavat koko luottamussuhteen.
Minulle on jäänyt toistaiseksi mysteeriksi koko osasto hoidon tarkoitus tai tavoite.

Vuosien myötä viha kasvoi kasvamistaan ja samalla minä uuvuin entistä enemmän. Luottoa ei ollut enää missään muodossa. Mitä edes tarkoittaa luottaminen. Maailma alkoi näyttäytyä epäoikeudenmukaisena ja ihmiset toisilleen pahimpina vihollisina.
Ei enää yhteistyötä vaan paikasta toiseen pompottelua. Ei enää lähimmäisen auttamista vaan syyllistämistä.

Se että minuun käytiin käsiksi oikeutettiin hengen ja turvan säilyvyydellä. Mutta kauaskantoiset on trauman vaikutukset enkä koe asiaa näin yksinkertaisesti. Jos kosket minuun en voi mitenkään tietää teetkö sen auttaaksesi minua vai satuttaaksesi minua.

Yksi tietynlainen äänikin voi heittää minut kauhun sekaisiin tunnelmiin, mutta tällainen ei voi jatkua loputtomiin. En halua maailmani rakentuvan epäluotettavista ja turvattomista ympäristöistä. Mutta tähän työhön tarvitsen apua. Tarvitsen korjaavia kokemuksia ja vuorovaikutusta niiden ihmisten kanssa, jotka minua ovat rikkoneet. Ja saanko itseltäni luvan sen ääneen sanomiseen. Minua on satutettu yli minun sietorajani.

Vaikka mieluummin selviäisin yksin, en voi koskaan eheytyä riittävästi ilman muiden ihmisten tukea. Ja se on se vaikein ja tuskaisin askel ottaa, onko kukaan enää luottamukseni arvoinen.

Tiuhtinen

Yksinäisyys

Yksinäisyys

Törmäsin tänä aamuna jälleen yhden ahdistuksen värittämän, rauhattoman yön jälkeen hieman höpsön näköiseen Iltalehden artikkeliin, joka kehotti miellyttämiseen taipuvaisia ihmisiä aloittamaan aitojen tunteiden näyttämisen pienillä teoilla. Artikkeli ehdotti esimerkiksi tekemään Facebook-päivityksen ihan vain oman itsen takia, ajattelematta lainkaan miten muut ihmiset tähän suhtautuvat.

Hymähdin ensin, mutta huomasin pian naputtavani tekstiä etusivun kenttään, “Mitä mielessäsi liikkuu tänä aamuna.”
Teksti lähti pienestä ydinajatuksesta liikkeelle, “Olen väsynyt olemaan minä, kunpa siitä saisi välillä lomaa. Sain vihdoin kauan etsimäni asunnon pääkaupunkiseudulta, ja vaikka koen että sitä pitäisi nyt kaikin sielun ja ruumiin voimin hehkuttaa, en osaakaan ainakaan vielä iloita siitä lainkaan.”

Tähän saakka naputtamani teksti oli vielä suodattamani julkisen maskin läpi menevää, ei liian vaarallista. Olen kuitenkin kurkottanut terapiaprosessissani jo liian pitkälle kohti traumatunteita kantavia osiani, enkä yllättäen voinutkaan hillitä niiden sementinraskasta painoa rinnassani vyörymästä aloittamani tekstin jatkoksi.
“… koska en luota itseeni tai siihen että pärjään.”, muotoutui sormieni kautta näppäimistölle.
“Pelkään liikaa ihmisiä ollakseni hoitamatta tai miellyttämättä heitä ja häpeän näyttää omaa rikkinäisyyttäni ja tarvitsevuuttani muille. Pelkään kuollakseni omia tunteitani enkä ole niiden kanssa turvassa.” Aloitettuani, en voinut enää hillitä lumipallon paisumista alamäessä.

“Mieluiten eristäydyn omaan soppeeni ja olen itseni kanssa, koska sillä lailla ahdistusta on helpointa hallita. Se kun aina aktivoituu juuri toisten ihmisten seurassa ja aitona olo on lähes mahdotonta häpeän, syyllisyyden ja vihan pelon alla. Kukapa minua jäisi kuulemaan jos reagoisin aidosti. Minä en ainakaan jäisi, ja jos joku muu jäisikin, pitäisin häntä varmasti hulluna, sillä oma syvä vastenmielisyyteni ja vieroksuntani tunnereaktioita kohtaan ajaisi minut hillittömän turvattomuuden valtaan. Eihän ole mitään pahempaa kuin turvattomuus toisen ihmisen edessä, se ei johda ikinä hyvään.
En ole koskaan kiinnittynyt tyystin kaikella minussa hajallaan olevalla aineksella emotionaalisen onnistuneesti mihinkään tai kehenkään. En ole oppinut olemaan tyystin hyväksytty ja turvassa kaikkine puolineni ja tunteineni. En ole oppinut, mitä olemassaolo olisi ja eikö se olisi pitänyt oppia jo kauan sitten jos sillälailla aikoisi elää.

Tunteet ovat jopa niin vieraita, että ne ovat minulle vihollisia, eivät kanssakulkijoita. Tunnen olevani avaruusolio ihmisten keskellä, vieras kuminaama, joka voi määrittää rajojaan jollakin tapaa ainoastaan olemalla yksin. Silti vihaan yksinäisyyttä ja suoneni mustuvat ajatuksesta, kuinka lapsen lailla huudan liittymisen tarvettani öisin pehmolelu kainalossa häveten ja peläten naapureideni kuulevan huutoni. Aamulla tietenkin olen unohtanut tämän kaiken, jotta ihmisten kanssa kanssakäydessäni olen kokonaan joku toinen. Joku jota pohjaton tarvitsevuus ja hätä ei kosketa, (eikä ainakaan se häpeän perkele..)

Vihaan itseäni siitä, että olen jälleen raahaamassa itseni johonkin yksinäiseen yksiön loukkoon vieraassa paikassa, ja koen olevani rankaistu olento yksinäisyyden elinkautisella. Löydän itseni vihaamasta sekä itseäni, että maailmaa yksinäisestä polustani, joka menee niin eri tahtiin kuin muilla ja tyystin eri tahtiin kuin mitä fyysinen kehoni antaa ulkopuolisille ymmärtää.
Yksinäisyys on minun kahleeni ja tunne siitä, että nuo kahleet ovat hinta elämästäni on vahva kuin lyijy.
Olen aikuinen nainen ja terapeuttini on tällä hetkellä maailman ainoa ihminen, johon minä ja suurin osa osiani luotamme. Kuitenkin, äärimmäinen tarvitsevuus, sekä yhteen ihmiseen ripustautuminen on kuin janoisena aavikolla eläminen satunnaista, ohikulkevaa kamelikaravaania odottaen.”

Sanat tippuvat yksi kerrallaan puhelimeni näytölle. Lause lauseelta, kappale kappaleelta. Totean, etten voi julkaista tällaista avoimesti sekavan kirjavalle Facebookin kaverijoukolleni. Sen sijaan tajuan, että tästä voisikin tulla minun ensimmäinen vieraskirjoitukseni dissosiaatioyhteisöön. Minun ja sen yksinäisyyden, joka ei ole koskaan saanut tulla kuuluviin.
Ehkä en tämän jälkeen olekaan enää niin yksin.

-H-

Vapauden lahja

Vapauden lahja

Olen tuntenut kuluneen vuoden aikana suunnatonta vihaa ja surua. Vihaa siitä, kuinka viisitoista vuotta elämästäni menikään hukkaan sen myötä, kun sain osakseni väärän psykiatrisen diagnoosin (bipo1) ja vääränlaista hoitoa. Vihaa siitä, kuinka paljon tämän kaiken myötä jouduin lisätraumatisoitumaan. Kuinka turhaan mieleni pirstoutuikaan psykoottisuuteenkin asti kerta toisensa jälkeen, kun kukaan ammattilainen ei nähnyt, kuullut ja ymmärtänyt minua oikein. Suru vihani takana on ollut toisinaan jopa pelottavan suuri. Niin suuri, että olen pelännyt hukkuvani sen syvyyksiin. Suru kaikesta kokemastani. Suru kaikista menetetyistä vuosista.

Vihani on ollut oikeutettua ja kaikki sen vivahteet on ollut välttämätöntä kokea. Ei vihasta voi vapautua ilman, etteikö sen olemassaoloa sallisi täydellä vapaudella. Ja ilman vihani kohtaamista, ei syvistä syvin surunikaan olisi löytänyt tietään eheyttävällä tavalla päivänvaloon. Ei suruni todellakaan aina tuntunut eheyttävältä, vaan se repi ja raateli sisintäni. Sallin sen kuitenkin tehdä niin. Sallin surun aaltojen kuohuta ylitseni. Sallin itseni maata itkien ja uupuneena lattialla kuin märkä rätti.

Hiljattain pysähdyin kuulostelemaan sisintäni. Tunnenko enää vihaa? Tunnenko enää surua siinä muodossa, millaisena sen olen vuoden aikana kokenut? Ei. En löytänyt noita niin tutuiksi tulleita tunteita enää itsestäni. Huomasin myös, että ne ovat väistyneet minusta jo aiemmin. Kiitollisuus, joka minussa myös tämän kuluneen vuoden aikana alkoi hiljalleen kypsyä, on voittanut vihani ja suruni. Kiitollisuudella on valtava voima, enkä kiitollisuuttani pysty edes sanoiksi pukemaan. Niin äärimmäisen tärkeä merkitys on ollut sillä, että vihdoinkin olen tullut ymmärretyksi ja saanut oikean diagnoosin (traumaperäinen stressihäiriö ja dissosiaatiohäiriö) ja oikeanlaista apua.

Mietin myös sitä, etten tuskin olisi saanut syksyllä potilasvahinkoilmoitustakaan laadittua, ellei vihani olisi jo tuolloin ollut väistynyt minusta. Kuinka lukuisia kertoja noita papereita olinkaan pitänyt käsissäni, täynnä raivoa, katkeruuttakin. En minä sellaisessa tilassa olisi osannut löytää oikeita sanoja, en kirjoittaa sellaista tarinaa, joka mahdollisesti voi avata joitain tärkeitä silmiä ja korvia siten, että tulisin yhä enenevissä määrin ymmärretyksi. Ja vaikka melko varmasti joskus tulevaisuudessa tulenkin saamaan negatiivisen päätöksen potilasvahinkoilmoituksestani, en siltikään tunne vihaa. Sen tiedän jo nyt. Valitukseni tulen tekemään, mutta en vastaa päätökseen vihalla. Viha ei milloinkaan ole sellainen voima, joka kantaa.

Olen myös pohtinut sitä, että jos ja kun tulevaisuudessa pääsen kertomaan tarinaani kokemusasiantuntijan roolissa, joksi tällä hetkellä opiskelen, saan olla kiitollinen siitä, että olen jo vihastani vapaa. Ja että kiitollisuus on himmentänyt suruani. En minä enää osaa osoittaa ketään syyttävällä sormella, vaikka syytä siihen voisikin olla. Mitä siitä hyötyisin? En mitään, vaan päinvastoin. Vihalla ja syyttelyllä ei milloinkaan voida saavuttaa mitään hyvää. Ei ainakaan omaan sisimpään.

Viisitoista vuotta elämästäni. Psykoosioravanpyörä. Kuinka paljon noiden vuosien aikana menetinkään. Kuinka paljon vääryyttä jouduinkin kokemaan. Kiitollisuutta noista vuosista minun ei tarvitse milloinkaan tuntea. Sitä en missään tapauksessa itseltäni aio edes vaatia, mutta hyväksymisen asteen olen jo saavuttanut. Ja se antaa ihmiselle mitä tärkeimmän lahjan: Vapauden.

Vieraskirjoitus ~Ira-Maria~

Lue Ira-Marian blogia täältä: mielenipalapeli.blogspot.fi

Vihaan oppinut

Vihaan oppinut

Viime vuonna opin vihan.

Opin vihaamaan sitä, että en saanut ikinä olla lapsi. Opin vihaamaan sitä pahaa ja kamalaa, mitä minulle tehtiin. Kun olin lapsi, huusin apua, kynsin ihoni verille, revin hiukseni pois ja lakkasin syömästä. Miksi te aikuiset ette kuulleet? Miksi te ette auttaneet minua?

Miksi minut saatiin raiskata ja vaientaa helvetillä pelottelemalla? Kenellekään ei ole luvattu ruusutarhaa, mutta minulta riistettiin kaikki elämisen mahdollisuus. Se ei ole oikein, se ei ole oikein, se ei ole oikein. Viha sumentaa silmäni ja saa käteni vapisemaan.

Nuorena aikuisena en jaksanut enää ja yritin itsemurhaa. Kun kerroin psykiatrisella osastolla lapsena kokemastani, sain skitsofreniadiagnoosin ja 19 eri lääkettä. En terapiaa. Kesti 10 vuotta saada oikea diagnoosi ja päästä puhumaan asioista. Hukattuja, epätoivoisia, nukuttuja vuosia. Miksi kukaan ei vieläkään auttanut, vaan kaltoinkohtelu jatkui uudessa, erilaisessa muodossa?

Olisi hienoa, jos traumat aina jalostaisivat. Jos olisin kirkasotsainen, ylevä nainen, joka menneisyyttään miettiessään sanoo, että kaikki oli elämisen arvoista, koska se opetti niin paljon. Ei ollut elämisen arvoista. Oli ihan vitun paskaa. Antaisin sen kaiken pois ja ottaisin tilalle normaalin lapsuuden ja terveen pään, jos vaihtaminen olisi mahdollista.

Olen kuitenkin tavallaan iloinen siitä, että uskallan nyt tuntea asianmukaista vihaa. Tunne on ollut tähän asti kielletty ja näkynyt lähinnä itsetuhona. Nyt uskallan sanoa, että minua kohdeltiin väärin, eikä se ollut minun vikani. Uskallan myöntää, että olen vihainen, katkerakin välillä. Anteeksiannon aika ei ole nyt, enkä edes tiedä, voiko tai pitääkö kaikkea antaa anteeksi. Ehkä ainakin siinä määrin, että katkeruus ei pääsisi tuhoamaan omaa sisintäni. Katkera ihminen kun menee joka ilta nukkumaan pahimman vihollisensa kanssa.

Mitä sinä, hyvä lukija, ajattelet vihasta?

 

Kirjoittanut Marika, yksi kirjan kirjoittajista

Marika_profiili_pienempi

 

Pin It on Pinterest