Kehollinen kokemus voimavaraksi 

Kehollinen kokemus voimavaraksi 

Seikkailumenetelmien käyttö traumojen hoidossa

Seikkailuterapia on suhteellisen uusi traumatisoitumisen hoitomuoto, jota käytetään tällä hetkellä ainakin Yhdysvalloissa ja Oseaniassa. Mutta konsepti ei ole uusi. Jo 1960- luvulla Outward Bound tarjosi luontoelämyksiä vapautuneille vangeille, myöhemmin toiminta laajeni koskemaan myös päihderiippuvuudesta ja mielenterveysongelmista kärsiviä aikuisia. Tänä päivänä seikkailuterapian nähdään kehittävän traumatisoituneiden ihmisten kompetenssia ja resilienssiä eli joustavuutta tarjoamalla uusia ja tuntemattomia fyysisiä haasteita, jotka tuntuvat riskialttiilta. Näissä tilanteissa ihmisten täytyy kohdata stressi ja ahdistus, mutta ideaalisesti he luovat uusia, terveellisempiä selviytymistapoja ja ennen kaikkea selviytyvät tehtävistä traumasta huolimatta.

Termejä elämyspedagogiikka, seikkailu – ja elämyskasvatus, seikkailupedagogiikka, terapeuttinen seikkailu ja seikkailuterapia käytetään usein päällekkäin, vaikka voidaan pohjimmiltaan puhua samasta asiasta. James Neill (2003) määrittelee seikkailuterapian olevan kokemuksia seikkailupohjaisten toimintojen kautta, jotka johtavat myönteisiin muutoksiin emotionaalisista ja/tai käyttäytymiseen liittyvistä ongelmista kärsivän ihmisen elämässä. Kirjallisuuden mukaan seikkailuterapia voitaisiin määritellä terapiamuodoksi, jossa yhdistellään ja sovelletaan seikkailullista toimintaa sekä kokemuksellista oppimista erilaisten psykoterapioiden viitekehyksiin.

Seikkailuterapiassa oleellista ovat haasteet, joista selviytyä, kykyjen ja rajojen kohtaaminen sekä huippuelämyksen saavuttaminen. Cavén (1998) nostaa esiin yksilön kehityksen ja kasvun elämyspedagogisissa ja seikkailukasvatuksellisissa toiminnoissa. Seikkailun ja elämysten tuomien haasteiden avulla ihmistä rohkaistaan käyttämään omia voimavarojaan kuten ongelmanratkaisutaitoja, päätöksentekotaitoja ja vastuunottoa. Toiminnoissa tuetaan myös yksilön terveitä puolia ja positiivista identiteetin vahvistumista onnistumisen ja menestyksen kokemusten kautta. Cavén näkee seikkailun ennen kaikkea tutkimusmatkana omaan itseen.

Kokemukset, niiden käsittely ja niistä oppiminen ovat seikkailuterapian ydintä. Kokemuksellinen oppiminen perustuu olettamukseen, että kaikki oppiminen tapahtuu yksilön oman aktiivisen sitoutumisen avulla. Oppija on aktiivisesti sitoutunut niin älyllisesti, emotionaalisesti, sosiaalisesti kuin fyysisestikin ympäröiviin tapahtumiin. Jotta oppiminen olisi mahdollista, sen tulisi olla ajankohtaista oppijan nykyiselle elämäntilanteelle tai tulevaisuudelle. Seikkailussa elämyksen lopputulos ei ole aina täysin ennalta – arvattava, koska oppiminen ja kokeminen ovat aina henkilökohtaisia. Oppija saattaa kokea menestystä, epäonnistumista, seikkailua, riskinottoa tai epävarmuutta. Oppija kehittyy ja kasvaa suhteessa itseensä, toisiin ihmisiin ja koko maailmaan. Parhaana lopputuloksena kokemuksellisen oppimisen avulla ihminen ymmärtää ja hyväksyy oman vastuunsa oppimisestaan ja käyttäytymisestään. (Nadler & Luckner 1997)

Panicucci (2007) toteaa, että seikkailun merkitys kokemuksellisessa oppimisessa tulee esille hyödynnettäessä ns. jouston alueella tapahtuvia kokemuksia. Ihmiset toimivat kolmella eri alueella, joita ovat turva-alue, jouston alue ja vaara-alue. Turva-alueella toimiessaan ihminen on rauhallinen, rentoutunut ja sananmukaisesti turvassa. Jouston alueella ihmisen koko aistijärjestelmä virittyy niin biologisesti, fysiologisesti kuin psyykkisestikin. Järjestelmä on epätasapainossa ja saadaan aikaan ristiriitatilanne, joka yleensä koetaan ainakin hiukan epämiellyttäväksi. Vaaran alueella stressitaso ja adrenaliinin määrä ovat niin korkeita, että tiedon sisäistäminen ja oppiminen on mahdotonta. Kokemus on osoittanut, että ihminen oppii ollessaan jouston alueella, ristiriitatilanteessa. Jouston alueella ihminen joutuu luopumaan puolustusmekanismeistaan ja hänen on mahdollista kokea todellinen minänsä. Ihmiset menevät harvoin omasta tahdostaan ristiriitaiselle jouston alueelle, koska se koetaan yleisesti ottaen epämiellyttäväksi ja siksi heidän viemisensä sinne järjestetysti mahdollistaa hyvän oppimismahdollisuuden. On huomattava, että Ihmiset voivat kokea olevansa jouston alueella hyvin erilaisissa tilanteissa.

Seikkailupsykoterapia on erilainen tapa ymmärtää, nähdä ja hoitaa vakavasti traumatisoituneita ihmisiä. Lapsuusiässä vakavasti traumatisoituneet henkilöt ovat taipuvaisia säilömään trauman kehoonsa, koska lapsella ei vielä ole olemassa sanallista kieltä, jolla voisi tallentaa ylivoimaisia ja kestämättömiä tapahtumia niin varhaisessa iässä. Liikkuminen ja kehollisuus ovat lapsen tapoja kommunikoida ja ennen kaikkea prosessoida traumaa. Vaikka seikkailupsykoterapian (UBA, Adventure – Based Psychotherapy) kehittäjä Clinton Hicks (2014) viittaa enimmäkseen lapsipotilaisiin kirjoittamissaan julkaisuissa, fyysisyys ja kehollisuus trauman prosessoinnissa ovat välttämättömiä elementtejä kaikenikäisille traumatisoituneille, jotta trauman terapeuttinen hoito olisi tuloksellista. Seikkailupsykoterapia palauttaa, jälleenrakentaa ja vahvistaa traumatapahtumien vuoksi menetettyjä perustavanlaatuisia kiintymykseen liittyviä ’rakennuspalikoita’. Esimerkiksi kiipeilyyn liittyvä luontainen vuorovaikutuksellinen ulottuvuus lisää turvallisuudentunteen, luottamuksen, toivon, itsehillinnän ja hallinnan kokemista. Samanaikaisesti fyysinen ulottuvuus edistää psykomotorista ja neurobiologista traumamuistojen prosessointia.

Kiipeily on yksi yleisesti käytetty seikkailumenetelmä. Kiipeily on multisensorinen kokemus ja se toimii kehon toimintatason harjaannuttajana, aisti- ja havaintotoimintojen stimuloijana sekä assosiaatio- ja muistitoimintojen virittäjänä. Kiipeillessä harjaannutetaan tarttumaotteita, hienomotorisia taitoja sekä silmän ja käden välistä koordinaatiota. Kiipeily vahvistaa karkeamotoriikkaa, liikkeiden organisointia ja sujuvuutta (kummankin kehonpuoliskon itsenäinen käyttö, käsien yhteiskäyttö ja eriyttäminen vuoroliikkeisiin, käsien ja jalkojen yhteiskäyttö). Erilaiset asennot tukevat kehonhallinnan kehittymistä. Teknisesti taitavasti toteutettu kiipeily edellyttää aistien ja lihasten kitkatonta yhteistyötä. Lateralisaation (aivopuoliskojen erilaistuminen) näkökulmasta kiipeily edellyttää molempien aivopuoliskojen aktivoitumista ja yhteistoimintaa. Kiipeily vaatii myös useita neurokognitiivisia taitoja eli tietoista tarkkaavaisuuden kohdentamista, jakamista ja siirtämistä sekä riittävän pitkäkestoista tarkkaavaisuuden ylläpitämistä. Myös toiminnanohjauksen kaikkien komponenttien (aloitteisuus, suunnittelu, joustavuus ja inhibitio) toimivuus ovat edellytyksenä onnistuneelle kiipeilysuoritukselle.

Traumatisoituneen ihmisen kanssa työskenneltäessä pyritään aktivoimaan kehon molempia puolia toimimaan tasapainoisesti, yhdistymään yhdeksi kokonaisuudeksi. Edellä kuvatulla tavalla kiipeily aktivoi molempia aivopuoliskoja ja sitä kautta molempia kehonpuoliskoja. Dynaamista tasapainoa haettaessa työvälineeksi voidaan ottaa kokemus kehon keskilinjasta, keskiakselista, joka yhdistää kehon vasemman ja oikean puolen. (Skjaerven 2003). Keskilinja toimii ikään kuin kehon aivokurkiaisena. Tiedetään, että vasen aivopuolisko hermottaa oikeaa puolta kehossa ja vastaavasti oikea aivopuolisko hermottaa vasenta puolta kehosta. Schoren (2012) mukaan eksplisiittinen eli tietoinen minä sijaitsee vasemmassa aivopuoliskossa. Muistot ovat sanallisesti tavoitettavissa ja kuvailtavissa. Implisiittinen eli somaattinen, aistipohjainen minä sijaitsee oikeassa aivopuoliskossa. Traumamuistot sijaitsevat nimenomaan oikeassa aivopuoliskossa; muistot eivät ole sanallisesti kuvailtavissa, vaan ne saavat ilmenemismuotonsa kehossa, liikkeissä ja aistimuksissa. Onno van der Hart on tuonut esille, että persoonallisuuden traumamuistoja kantavat osat sijaitsevat ei-dominoivan kehon puolella. Kun aktivoidaan molempia kehon puoliskoja toimimaan tasapainoisesti yhtenä kokonaisuutena, se auttaa ihmistä saamaan yhteyden sekä sanalliseen että ei-sanalliseen tietoon.

Neurobiologisesta näkökulmasta seikkailukokemuksiin liittyvän psyykkisen joustavuuden lisääntyminen selittyy aivojen kyvystä mukauttaa rakenteitaan uusia soluja muodostamalla sekä ”uudelleen ohjelmoimalla” jo olemassa olevia soluja suorana vasteena seikkailulliselle kokemukselle. Stressistä palautumisen kannalta olennaista on neurobiologisten prosessien tasapaino, joka auttaa muokkaamaan psykososiaalista tasapainotilannetta lyhyellä tähtäimellä ja pitkäaikaisesti. (Allan, McKenna & Hind 2012) Aivojen muovautuvuus muodostuu sekä neurogeneesistä (hermokudoksen kasvu) että neuroplastisuudesta (hermokudoksen uudet kytkökset). Aivokuori kontrolloi korkeamman tason kognitiivisia taitoja ja tunnesäätelyä. Prefrontaalinen aivokuori yhdistetään yleisesti älykkyyteen, persoonallisuuteen ja tarkoituksenmukaiseen käyttäytymiseen. Vakavasti traumatisoituneella autonomisen hermoston hallitsemattomat vireystilojen vaihtelut häiritsevät prefrontaalisen aivokuoren toimintaa ja vireystilan ollessa sietoikkunan ulkopuolella toiminta ohjautuu alempien aivojen osien tasolta. Traumatisoituneen vireystilaa on siis havainnoitava seikkailukokemuksen aikana ja tarvittaessa autettava häntä optimoimaan vireystilansa. (van der Hart ym. 2009)

Toiminnallinen ja rakenteellinen aivojen vahvistuminen on laajasti kytkeytynyt kokemuksellisuuteen. Aivot optimoivat informaation kulkua hylkäämällä tarpeetonta tietoa ja pitämällä ensisijaisena uusien, kiinnostavien kokemusten etsimistä, ja nämä kokemukset voidaan yhdistää aiempiin aivorakenteisiin. Aktiviteettien tulee olla tasapainossa sekä uusia asioita koskevan tiedonjanon että aiempien kokemusten kanssa, jotta siitä tulee oppimisen arvoista. Huomion kohdistamiseen ja mieleen palauttamiseen vaikuttavat kokemuksen merkitys ja sen emotionaalinen intensiteetti. Merkitys on prefrontaalisen aivokuoren määrittelemää yhdistettynä mantelitumakkeen toimintaan. Tämä vapauttaa dopamiinia mahdollistaakseen riittävän toimintatason johonkin sellaiseen, joka on biologisesti palkitsevaa. Aivot muistavat ensisijaisesti kokemuksen emotionaalisen osan ja vasta toissijaisesti kokemuksen tarkat yksityiskohdat johtuen tunteiden suuresta vaikutuksesta aivojen muistijärjestelmiin. Seikkailullisten ja elämyksellisten kokemuksien avulla traumatisoituneen ihmisen on siis mahdollista muokata aivorakenteitaan ja luoda sopeuttavampia toimintamalleja aiempien traumaattisten toimintamallien tilalle. (Ogden ym. 2009)

Viimeksi kuluneen vuosikymmenen aikana on tunnistettu lukuisia neurokemikaaleja, joilla on merkittävä rooli stressivasteessa ja aivojen muovautuvuudessa. Ei ole olemassa suurempaa stressiä kuin post- traumaattinen stressi. Neuropeptidi Y:llä (hermoston toimintaan vaikuttava viestimolekyyli, NPY) on stressiin liittyviä säätelyvaikutuksia ahdistuneisuuteen, pelkoon ja masennukseen liittyvissä aivojen osissa. Korkeat pitoisuudet neuropeptidi Y:tä voidaan yhdistää post-traumaattisen stressihäiriön torjuntaan ja siitä toipumiseen. NPY vaimentaa pelkoreaktiota mahdollistaen paremman toimintakyvyn stressin alaisena. Myös stressihormoni kortisolilla on merkittävä rooli. Useat neurobiologiset tutkimukset osoittavat, että stressitilanteessa kortisoli auttaa stimuloimaan muistojen muodostumista aivojen hippokampuksessa. Toisaalta pitkäkestoisesti korkeat kortisolipitoisuudet voivat jopa tuhota muistitoimintoihin liittyviä aivosoluja hippokampuksessa ja mantelitumakkeessa. (Allan ym. 2012) Seikkailullisilla menetelmillä on mahdollisuus vaikuttaa stressihormonien määrään. Erityisesti luonnossa tapahtuvat aktiviteetit tutkitusti laskevat kortisolipitoisuuksia.

Keholliset voimavarat, jotka edellyttävät tietoisuutta kehon keskustasta (ytimestä) ja sen liikkumisesta (maadoittaminen, keskilinjaisuus, hengitys), antavat tunnun sisäisestä, fyysisestä ja psyykkisestä vakaudesta ja sen vuoksi vahvistavat sisäistä säätelyä. (Odgen ym. 2009). Somaattiset resurssit ovat perusta keholliselle vakauttamiselle, jolloin kestettävä yhteys omaan kehoon alkaa prosessinomaisesti muodostua. Kehollisia voimavaroja on mahdollista rakentaa seikkailullisten menetelmien avulla. Kestettävän yhteyden ylläpitäminen omaan kehoon mahdollistaa työskentelyn vuorovaikutuksellisen säätelyn ja itsesäätelyn sekä sisäisen systeemin kanssa. (Skjaerven 2003; van der Hart 2009)

Traumakokemus vie ihmiseltä ”jalat alta”. Kehollisen minän perustana on kokemus omien jalkojen kantamisesta ja niihin luottamisesta. Vaikeus luottaa omaan kehoon ja sen tukipintaan sekä antautua maan vetovoimalle näkyy seisten ja selin makuulla ylimääräisenä kehon kannatteluna ja valmiustilana eli jännityksenä. Aina, kun yhteys maan vetovoimaan eli juurtumiseen katoaa, hengityksen luonnollinen virtaus estyy. Vuorovaikutussuhteista nousevien pelkojen ja turvattomuuden kokemusten aktivoituminen saa aikaan jatkuvaa jännittämistä elimistössä. Seikkailuterapia traumatisoituneen ihmisen kanssa vaatii erityisosaamista ja kykyä auttaa traumatisoitunutta säätelemään olotilojaan. (Ogden ym. 2009).

Kliinisen kokemuksen perusteella tietoinen läsnäolo on traumatisoituneelle erittäin haasteellista. Tietoisen läsnäolon näkökulma tulisi nivoutua kaikkeen tekemiseen ja traumatisoitunutta ihmistä autetaan olemaan koko ajan tietoinen kehollisista voimavaroistaan. Ihmistä ohjataan aktiviteettien aikana myös kuulostelemaan tuntemuksiaan ja lopuksi sanoittamaan eli reflektoimaan havaintojaan kokemustensa vaikutuksista. Kyky sisäisen merkityksen antamiseen (mentalisaatio) merkitsee kykyä olla tietoinen omasta, muiden kokemuksesta poikkeavasta sisäisestä kokemuksesta (personifikaatio), joka yhdistyy kykyyn asettua samalle aaltopituudelle muiden kanssa niin, että pystymme hahmottamaan heidän motiivejaan ja aikomuksiaan. Kykyyn antaa sisäinen merkitys kuuluu myös muiden ihmisten implisiittisellä tasolla tapahtuvien toimien tunnistaminen ja ennustaminen. Ilman tätä kykyä ihminen ei pysty lukemaan toisten tunneperäisiä aikeita tai sosiaalisia vihjeitä. Sisäisen merkityksen antaminen on erityisen tärkeää muodostettaessa tarkoituksenmukaisia reaktioita, kun vuorovaikutussuhteisiin liittyvät toimintajärjestelmät – sosiaalisuus, kiintyminen, seksuaalisuus ja hoivaaminen viriävät. Ihmisen aivoissa olevilla peilisoluilla on yhteys mentalisaatio- ja empatiakykyyn sekä vuorovaikutukselliseen säätelyyn. (van der Hart ym. 2009; Ogden ym. 2009)

Janet (1925) kirjoitti traumatisoituneiden ihmisten vaikeuksista viedä toimintoja päätökseen. On tärkeää, että trauman hoidossa tuetaan päätökseen viemistä. Seikkailussa asioiden päätökseen vieminen on hyvin konkreettista: ei voi jäädä keskelle kiipeilyseinää roikkumaan ja jättää tehtävää kesken. Ihmisen toimiminen kehollisesti kokonaiseksi yhdistyneenä sekä pyrkimys ottaa yhteyttä ympäristöön ja ihmisiin sekä reagoimaan yhteydenottoihin, tukee hänen kehollisen minäkäsityksen vahvistumista. Tällöin syntyy kehotuntuman kautta saatu käsitys yhteydessä olevasta, ruumiillistuneesta minuudesta. Kehon saadessa elinvoimaa emotionaalinen riippuvuus ja rajoittuminen puolustusasenteeseen tekevät tilaa itsetunnolle sekä avoimelle ja joustavalle kanssakäymiselle.

Kehotietoisuus on oman kehon aistimusten ja tunteiden kuuntelemista ja kuulemista – se on kyky aistia, mitä omassa kehossa tapahtuu. (Ogden ym. 2009) Itsetuntemus avautuu kehoa kuunnellen uudella tavalla. Hengitys on silta kehon, tunteiden ja mielen välillä. Tiedostava tarkastelu ohjaa ihmistä havainnoimaan itseä sisältä ja ulkoapäin ja piirtää itselle kehonsa rajat. Tämä tuo turvallisuuden tunnetta, koska iho rajaa itsen sisäpuolelle ja muut ulkopuolelle. Vakavasti traumatisoituneen henkilön kehotietoisuuden lisääminen on hoidossa olennaista. Kehon ytimen tiedostaminen auttaa ihmistä määrittelemään sisäiset halunsa ja tavoitteensa sekä kehittämään aloitekykyä näiden tavoitteiden saavuttamiseksi. Fyysisten aktiviteettien avulla ihminen voi tulla tietoiseksi oman kehonsa rajoista, voimista ja energian tuotannosta (hengitys, verenkierto, autonominen hermosto). Nämä ovat tärkeitä havaintoja itsesäätelyn oppimisen kannalta. Kun ihminen tutkii, kuinka paljon energiaa tai tehoa hän haluaa käyttää fyysisiin aktiviteetteihin, hän voi oppia hillitsemään ja rauhoittamaan oloaan (jarruttamaan ylivireystilaa) ja toisaalta myös aktivoimaan alivireystilaa, toimimaan sietoikkunassa ja laajentamaan sietoikkunan rajoja suuremmiksi.

Schore (2003) on todennut, että mielihyvän tunteiden voimistaminen herättää “myönteisesti latautuneen uteliaisuuden”, joka ruokkii minuuden tutkivaa asennetta fyysiseen sekä sosiaalis-emotionaaliseen ympäristöön. Tämä puolestaan tukee riskien ottamista sekä entistä täydempää arkielämän toimintajärjestelmän käyttöä. Damasion (1999) mukaan mielihyvä syntyy, kun ryhdymme toimiin palauttaaksemme tasapainon tai lievittääksemme tasapainoa. Leikkimielisyys auttaa heittäytymään fyysisiin aktiviteetteihin, saa spontaanin ja luovan puolen esiin ja voi sen myötä tuoda sekä onnistumisen että hyvänolon tunnetta omasta kehosta (Skjaerven, 2003). Hoito on onnistunut, jos ihmisen kyky kokea mielihyvää on parantunut.

Seikkailuterapian vaikuttavuudesta löytyy kohtuullisen paljon näyttöä mm. meta-analyysien kautta. Sen sijaan kunnollista teoriaa, saati näyttöä siitä, miksi seikkailuterapia vaikuttaa, ei juuri ole. Tämä on osaltaan estänyt seikkailuterapian kehittymistä laajemmin tunnettuun ja yleisesti hyväksyttyyn psykoterapeuttiseen muotoon. Seikkailun kasvatuksellisia elementtejä on tutkittu huomattavasti laajemmin ja se on saavuttanut uskottavaa jalansijaa kasvatustieteiden saralla. Leedsin yliopistossa John F. Allen tutkijaryhmineen on alkanut tutkia seikkailun neurobiologisia vaikutuksia ja tämä näkökulma avaa uusia tasoja seikkailun vaikuttavuuden ymmärtämiseen luoden samalla pohjaa seikkailuterapian todelliseen taustateoriaan.

Seikkailuterapiaa voi järjestää yksilöhoidon lisäksi myös ryhmämuotoisena, jolloin toimintaan tulee mukaan myös sosiaalinen ja vuorovaikutuksellinen ulottuvuus. Seikkailuterapiaa voidaan tarjota myös traumatisoituneille perheille, jolloin sen käytöllä voidaan vaikuttaa yksilön traumaoireiston vakauttamisen lisäksi myös perhesysteemiin ja perheenjäsenten väliseen kiintymyssuhdekäyttäytymiseen. Seikkailuterapian tarjoamat voimakkaat elämykselliset kokemukset rakentavat ihmiselle voimavaroja traumahäiriön kanssa selviytymiseen ja seikkailussa on kaikki edellytykset myös upeille flow- kokemuksille.

Tämä teksti on kirjoitettu yhteistyössä toimintaterapeutti Jyrki Väyrysen kanssa. 

Jonna Södervall – Väyrynen on traumapsykoterapeutti, joka haluaa osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun tärkeistä aiheista sekä omalta osaltaan tukea traumatietoisuuden lisääntymistä ammattilaisten ja kansalaisten keskuudessa.

Kuva: Tory Doughty on Unsplash

LÄHTEET:

Allan, J.F., McKenna, J., Hind, K. (2012) Brain resilience: Setting light in to the black box of adventure processes. Australian Journal of Outdoor Education, 16 (1), 3- 14.

Cavén, S. (1998). Terapeuttinen seikkailu. Artikkeli teoksessa Seikkailun mahdollisuus. Toim. Cavén, S. Helsinki: Kansalaiskasvatuksen Keskus r.y.

Damasio, A. (1999). The feeling of what happens. New York: Harcourt, Brace and Company.

Kukkonen, S. 2004: Ruumis muistaa. Ruumiin reaktiot ja voimavarat psyykkisessä traumassa. Opinnäytetyö, OAMK

Nadler, R. & Luckner J. (1997). Processing the experience. Dubuque:Kendall/Hunt Publishing Company

Neill, J.T.(2003). AdventureTherapyDefinitions. http://wilderdom.com/adventuretherapy/adventuretherapydefinitions.html

Ogden, P., Minton, K. & Pain, C. (2009). Trauma ja keho. Sensomotorinen psykoterapia. Oulu: Traumaterapiakeskus.

Panicucci, J. (2007). Cornerstones of Adventure Education. Teoksessa: Prouty, D.,

Panicucci, J. & Collinson, R (toim.). Adventure Education. Theory and Application.

Project Adventure, Inc, 33-48.

Schore, A. N. (2012). The Science of the Art of Psychotherapy. New York: W.W.Norton & Company.

Schore, A. N. (2003). Affect dysregulation and disorders of the self. New York, London: W.W. Norton.

Skjaerven, L.H (2003). Basic Body Awareness Therapy – a guide to understanding, therapy and growth. Bergen: Skjaerven, L.

van der Hart, O., Nijenhuis, E. & Steele, K. (2009). Vainottu mieli. Rakenteellinen dissosiaatio ja kroonisen traumatisoitumisen hoitaminen. Oulu: Traumaterapiakeskus.

Henkistä väkivaltaa

Henkistä väkivaltaa

Kaisa Klapurin silminnäkijä- ja kokemuskertomukset Ylen Perjantai ajankohtaisohjelmassa olivat pysäyttäviä. Jos et ole kyseistä ohjelmaa vielä seurannut niin aloita se nyt ja katso ensimmäiseksi vaikka tämä jakso. Yksi Perjantain aikaisemmista jaksoista käsitteli mm. dissosiaatiota. Suosittelen siis katsomaan kaikki jaksot.

En ole lapsuudessani kuulunut tiukasti mihinkään uskonyhteisöön, mutta uskonnot ja usko sen kaikkine ilmentymineen ovat aina kiinnostaneet minua. Kiehtoneet ja pelottaneetkin. Kaavoineen ja sääntöineen ne ovat tuntuneet minusta rajoittavilta ja epäreiluilta. Ne ovat tyrkyttäneet muottia, johon en ole koskaan sopinut. Muotissa ei kuitenkaan ole ollut vika, vaan aina minussa. Näin minulle usein kerrottiin. Kotona ja kodin ulkopuolella. Rippileirille otin mukaani kaikki kristinuskoa käsittelevät tiedejulkaisut joita olin kerännyt ja koko kapinallisen teini-ikäisen Soturiminäni, jolla oli täyteen ladatut lippaat ja herkkä liipaisinsormi. Satuinpa vielä sellaiseen seurakuntaan, jonka pastorina toimi hyvin vanhoillinen ja raamatun sanaa kirjaimellisesti uskova pappi. Hän ei jatkanut opettajanamme loppuun asti.

Lähdin kotoa hyvin nuorena, rikkonaisena ja ilman tarvittavia työkaluja, joilla aikuisen arjessa selvitään. Tämä tarkoitti sitä, että olen ollut joskus koditon ja sitten kun katto oli pään päällä, niin jääkaapissa oli yleensä valon lisäksi vain vähän hometta. Sosiaalitoimet eivät ”osanneet” auttaa, mutta joskus nälkäisimpänä hetkenä menin pyytämään apua seurakunnan toimistosta. Sieltä lähti täti kanssani kauppaan ja hetken jääkaapissa oli vähän muutakin. Se oli hirveän noloa, mutta olen silti ikuisesti siitä kiitollinen tälle tädille. Hyvääkin siis on ja yleensä sitä hyvää on oikeasti enemmän. Ensi arvoisen tärkeää on kuitenkin nostaa näkyväksi se paha, jotta siitä päästään eroon. Kasvamaan ihmisinä.

Ulospäin muistutimme tavallista luterilaista tapakristittyä perhettä. Joskin perheyhteisömme sisällä tapahtui kummia. Äitini on ollut aina hyvin kiinnostunut noituudesta ja kasvatti minustakin sellaista. Noitaa siis. Hän aina kertoi minulle, että sukumme kaikki naiset omasivat noidan kykyjä. Monet haavoittavat ja kummalliset tapahtumat laitettiin kummitusten ja demonien piikkiin. Saattoipa äitini joskus muristakin kuin helvetistä noussut paholainen. Alkoholilla oli usein osuutta asiaan. Ja varmaan vähän hänen omalla traumahistoriallaankin. Epäilen, että tämä äidin Noitaminä oli jonkinlainen osa, jonka hän oli aikoinaan kehittänyt itselleen suojaksi. Hän nimittäin kertoi, että tämä hänen voimansa on sellainen, jota yksikään mies ei pystynyt tuhoamaan. Ainoa joka hänet voisi tuhota olen minä.

Minun nuoressa mielessäni tälläinen lausuma kääntyi sisäiseksi ristiriidaksi. Osa minusta koki ylpeyttä ja kaikkivoipaisuutta; ”Minä olen kaikkein vahvin Noita!”. Osa taas koki hirveää syyllisyyttä ja häpeää; ”Hyi miten kamala minä olen! Miten paha minun täytyy olla että voisin tuhota oman äitini!”. Sisin huusi epätoivoisesti; ”Tämä on väärin! Tämä on väärin! Älä kuuntele!”. Sisäinen kaaos ja lohkoutuminen vahvistui. Tämä kuulostaa ihan järjettömältä ja niin se olikin. Aikuisena tälläistä järjettömyyttä kohdatessamme osaamme suojautua siltä, mutta jos kasvuympäristömme on epänormaali ja haitallinen, emme lapsen keinoin voi muuta kuin muuttaa omaa sisäistä maailmaamme vastaamaan ulkoista. Se on tahdosta riippumaton biologinen ilmiö, jonka tarkoitus on varmistaa hengissä selviäminen. Vaikka oma vanhempi olisi haavoittava on siihen pakko kiinnittyä. Tämä on tieteellinen fakta. Silti jokin pieni osa meistä ymmärtää, että jotain on pielessä.

”Tämä on väärin!” Ymmärsin että  minulla ei ole noidan kykyjä ja että minulle valehdellaan. Osa kuitenkin sätti, kun olin niin surkea ja epäonnistunut, että edes sukupolvien ajan jatkunut noitalahja ei siirtynyt minuun. Sen lisäksi olin paha. Tämän kaiken yksi tarkoitus oli tietenkin kontrolloida minua. Tällä tavoin äitini sitoi minut itseensä ja hänen vääristyneeseen maailmaansa. Näin hän ei ollut yksin. Kun aloin itsenäistyä ja epäillä ääneen, kiristettiin lenkkiä sanomalla, että voin vapaasti valita perheeni ja muun maailman välillä. Mahdoton valinta! Lopputuloksena oli joka tapauksessa ulkopuolelle jääminen ja yksinäisyys; eristäminen. Olin puun ja kuoren välissä. Ihan hullua.

Äärimmäisen hajoittava väkivallanmuoto, jonka seuraukset eivät näy ulospäin.  Tämä on ollut niin vaikea asia ja mielellisesti monimutkainen solmu, että olen vasta muutama vuosi sitten pystynyt aloittamaan tämän asian ääneen työstämisen terapiassa. Fyysisen väkivallan aiheuttamien traumojen purku on ollut vaikeaa, mutta tämä asia on vaikeusasteikon kärkipäässä hyväksikäytön rinnalla. Traumojen purkamisesta vaikeaa tekee myös se, että minulle ei koskaan myönnetty, että minua olisi kohdeltu väärin. Asiat menivät yleensä niin, että oltiin kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Tästä lopputuloksena on se, että sitä alkaa itsekin epäillä onko tälläisiä asioita koskaan edes tapahtunut. Tapahtumat kyllä saattavat pysyä kuvina mielessä, mutta niihin liittyvät tunnetilat tukahdutetaan. Lapsen mieli ratkoo näitä mahdottomia ja haavoittavia tilanteita aina uudestaan ja uudestaan. Mieli hajoaa osiin. Asioita haudataan alitajunnan syövereihin. Aikapommi on viritetty.

Kymmenisen vuotta sitten minulla oli tilaisuus ihmetellä tätä asiaa äidilleni puhelimessa ja hän valitsi puolustuksekseen uskonnon vapauden. Kuulostaa sairaalta ja absurdilta. Rikolliselta! Eikö vaan? Ihan täysin sama mekanismi kuitenkin toimii joissain hyväksytyissä ja näkyvästi toimivissa uskonyhteisöissä. Käsittämätöntä!

Minä en edelleenkään kuulu mihinkään uskontoon, mutta silti koen että olen hyvin henkinen. Olen kehittänyt itselleni erilaisia rituaaleja, joilla ei kuitenkaan ole mitään mystistä tarkoitusperää. Havaintojeni perusteella koen, että ihmisen lajityypilliseen käyttäytymiseen kuuluu rituaalit ja niiden luominen. Ne ovat enemmänkin tapoja rytmittää elämää ja huomioida henkisiä tarpeita. Jonkinlaista asioiden äärelle pysähtymistä ja meditaatiota. Rutiinien jatke tai niitä katkaisemaan kehitetty asia. Rakkaus, hyvä olo ja perheen yhdessä olo liittyy niihin vahvasti.

Luonto toimii meillä kirkon tavoin. Siellä voimaannutaan, hiljennytään ja koetaan yhteyttä. Joskus rummuttelen itse rakentamaani  kehärumpua avotulen äärellä. Koen, että pääsen rummun rytmin ja värähtelyn avulla nopeammin meditatiiviseen tilaan, joka puolestaan toimii onnistuessaan rauhoittavasti. Haluan oppia tuntemaan oloni hyväksi omassa kehossani ja mielessäni. Saatan laulaa ja hyräillä. Henkisyys ja sen ilmeneminen on mielestäni hyvin herkkä ja henkilökohtainen asia. Vaikka ennen kapinoin kaikkea siihen liittyvää vastaan, vältän nykyisin kommentoimasta kenenkään tapaa sitä ilmaista. Silti olen usein joutunut ja joudun edelleen muiden kommentoinnin ja jopa tuomitsemisen kohteeksi.

Haaveilen siitä että kuuluisin johonkin yhteisöön jossa voisin toteuttaa itseäni tällä tavoin muiden saman henkisten ihmisten kanssa ja sitä kautta kokea yhteenkuuluvuutta, hyvää oloa ja rakkautta. Nämä taitavat olla uskonnon syntymisen perusajatuksia? Siitä kuitenkin puuttuu kaikki ”yliluonnollinen”, mystinen ja säännönmukaisuus. Hyvä niin. Nuorempana olin jyrkästi kaikkea uskontoon liittyvää vastaan, enkä pelännyt käyttää ääntäni. Se ei ole ihme, jos palaa miettimään millä tavoin minua on rikottu. En pelkää nytkään, mutta uteliaan ja avoimen mielen myötä olen omassa totuudessani joustavampi ja sitä kautta monta näkökulmaa rikkaampi ja siksikin harkitsevampi ennen kuin suuni avaan. Tuttavapiiriini ja ystäviini kuuluu monen sorttista hengenheimolaista ja uskojaa.

Olen kuitenkin vahvasti sitä mieltä että uskonnonyhteisöjen sisällä tapahtuvaan henkiseen ja fyysiseen väkivaltaan puututaan ihan uskomattoman vähän. Mielestäni pitäisi myös keskustella siitä miten voisimme suojata lapsia paremmin ihan valtion laki- ja oikeuslaitoksen tasolta tässäkin asiassa. Uskonnon vapaus tai uskonvapaus ei saa olla verho tai hyväksyttävä puolustus uskonto väkivallalle!

Kirjoittajana Carita K.

 

blogi-carita
Voiman jakamisesta meissä

Voiman jakamisesta meissä

Olisi hienoa, jos tämä meidän kirja herättäisi lukijoissa halun samaistua siihen mielettömään voimaan, mikä traumatisoituneilla ja muuten rankan todellisuuden kanssa elävillä on! Kun pää ja keho on niin vitun sekaisin ja usein, tarvitaan voimaa, sinnikkyyttä ja päämäärätietoisuutta, jotta silti jaksaa ja pystyy mennä eteen päin. Heikkoudella siihen ei kykene.

Olen aina karsastanut sitä, kun sanotaan, että trauma on tie todelliseen vapauteen. Mieluummin olisin valinnut polkuni vapauteen toisin! Kuitenkin viime vuosina, sen seurauksena kun olen saanut tukea vihdoin parantumiseeni, olen alkanut ymmärtämään mitä sanonnan takana on.

Vapaus, onnellisuus, rauha, rakkaus jne liitetään usein siihen, että elämä on ihanaa ja vailla pelkoja. Jotenkin vain siirrytään semmoiseen pumpulielämään ja jätetään skeida taakse. Mutta se ei taida tapahtua noin. Trauma ja vapaus kulkevat käsi kädessä sen takia, että trauman luoman äärimmäisten haasteiden vuoksi on oikeasti opeteltava keinoja, jotka auttavat vapautumaan pelkojen ja takaumien tavasta hallita kehoa. Ja sen kautta siirrytään siihen todelliseen vapauteen ja kykyyn valita vapaus silloin kun skeida iskee päälle.

Keskiverto kaduntallaajalle elämä ei ole niin äärimmäistä. Traumatisoituneelle se on. Hermosto on viritetty raskauteen ja turvattomuuteen. Mieli hallitsee arkea ja luo todellisuutta omalla selviytymismekanismillaan. Aivot on viritetty siihen, että uhkat havaitaan ajoissa ja pakene/taistele mekanismilla pelastutaan. Tietyt kaavat toistuvat vuosia ja vuosia, ja pelkoihin ei ehdi reagoida ennen kuin ne pamahtaa päälle.

On tehtävä täydellinen ja äärimmäinen suunnanmuutos. Yksi päivä ei niin kauan sitten heräsin vihdoin siihen, että sanoin itselleni isoon ääneen, että vittu en halua kärsiä enää yhtään! Nyt riittää! Tuohon toteamukseen päästäkseni olen joutunut tekemään työtä päivittäin ja välillä tunneittain itseni kanssa. Olemaan hereillä. Tarkkailemaan itseä ja reaktioita, tunnistamaan itseäni ja hyväksymään itseni ja kaikki osani. Päättämään, että minä paranen. Minä saan kaiken tämän haltuun. Tämä on minun traumani.

Alussa saatoin joutua takaumaan kahdeksi kuukaudeksi, sitten se tippui kahteen viikkoon, siitä päiviin, siitä tunteihin ja nyt pyrin siihen, että pääsen pois pelkotiloista, sekavuustiloista, katoamisista ja dissoamisesta noin max puolessa tunnissa, välillä menee 15 minuuttiin ja joskus jopa kahteen. En aina tajua kuinka paljon voimaa ja rakkautta tämä vaatii. Kun sen yhtäkkiä ymmärtää ja saa siihen vahvistusta muilta, jotka ymmärtävät tämän tien vaativuuden, sitä ikään kuin herää omaan todelliseen voimaan!

Traumatisoitunut oppii ymmärtämään omia aivojaan, omaa käyttäytymistään, olemaan samaistumatta enää niihin uskomuksiin, jotka on aikoinaan itsestä luonut ja jotka ovat yleensä hyvin negatiivisia. Oppii kohtaamaan pelkonsa ja epävarmuutensa ja valitsemaan vaikeissakin tilanteissa oikein. Oppii olemaan antamatta periksi. WAU! On hyvin epätavallista tässä maailmassa, että ihmiset menevät näin syvälle kasvussaan ja ihmissuhteissa. Me menemme ja siksi meidän on oltava todella tietoisia siitä, kuinka paljon viisautta ja voimaa voimme antaa takaisin maailmalle.

Tehtävään kuuluu vielä mahdollisuus valita suunta uudelleen niin, että se uudessa todellisessa vapaudessa resonoi oikeasti omien arvojen ja omien kykyjen ja lahjojen kanssa. Toivon, että täälläkin meidän dissociation.fi sivustolla, facebookissa ja tulevissa projekteissa jaettaisiin näitä uusia visioita. Rohkeus valita uudelleen, hypätä tuntemattomaan on yhtäaikaa pelottavaa ja upeaa!  Jaetaan sitä. Vahvistetaan toisia. On aika kertoa oma traumatarina ja on aika kertoa tarina siitä, miten siitä selvisi.

Ajatuksia erittäin harmaana maanantaiaamuna, Helsingin Carousel cafessa, kun mietityttää mitä kaikkea voisimme tehdä tämän Viisi naista, sata elämää projektimme myötä. Mielenterveysasioista puhutaan niin kapeasti. Haluan, että asioista puhuttaisiin vahvemmin, laajemmin ja myönteisemmin. Agree?

Kirjoittanut Seija, yksi kirjan kirjoittajista ja kirjan graafinen suunnittelija

Seija_profiiili_pienempi

Pin It on Pinterest