‘Upea tilaisuus’ sanoi minussa ne puolet, jotka olivat valmiita uteliaisuuteen ja kohtaamaan ihmisiä

‘Upea tilaisuus’ sanoi minussa ne puolet, jotka olivat valmiita uteliaisuuteen ja kohtaamaan ihmisiä

DISSOLEIRI PALAUTE OSA 3

Minulle dissosiaatio oli vain sana oppikirjoissa. Trauma oli tutumpi asia. Ymmärsin, että olen kokenut traumaattisen lapsuuden ja nuoruuden, mutta kuvittelin, että olen käynyt kaikki tapahtuneet läpi. Tänään ymmärrän, mitä tarkoittaa uinuminen. Kun trauma ja dissosiaatio uinuu minussa. Olin muutaman rinnakkaisen roolini vanki useita vuosia, Selviytyjä – tyttö joka menee läpi mistä vaan sekä Auttaja – kun joku huutaa apua, minä riennän. 

Uinuminen päättyi yhtäkkiä kaksi vuotta sitten. Tapahtui tilanne, jossa olin sairaalassa puhumattomana ja liikkumattomana – fyysisesti lamaantuneena. Silloin vartaloni heräsi, minussa olevat muistot heräsivät. Tuntuivat soluissa, puristivat lihaksia ja särkivät verisuonissa. Tulivat tykö sellaisena epämääräisenä tunnemöykkynä, jolla ei ollut sanoja. Yksikään tunnesana ei löytänyt sitä kauhua, jota tunsin, vaan oli sanomaton tila.

Pääsin psykiatrille, joka ymmärsi tilani. Lapsuuden ja nuoruuden muistot alkoivat tunkea mieleen. Ne eivät tulleet kauniisti järjestyksessä vaan tuhoavana voimana, joka oli taas sanatonta. Kuinka kerron sen, josta en saa kiinni? Kahden vuoden kokemuksella ymmärrän nyt mitä on dissosiaatio minussa. En ole elänyt turvallisessa maailmassa, olen kokenut väkivaltaa ja seksuaalista hyväksikäyttöä. Minun maailma on ollut hyvin sairas. Siltä sairaalta maailmalta nämä roolit ovat minua suojelleet. 

Olen aina lukenut paljon, niin nytkin. Löysin kirjan ‘Viisi naista, sata elämää’ ja löysin joitakin kohtia itsestäni. Etsin lisää tietoa ja pääsin ryhmään, joka suunnitteli tapaamista livenä. ‘Upea tilaisuus’ sanoi minussa ne puolet, jotka olivat valmiita uteliaisuuteen ja kohtaamaan ihmisiä. Joku osa minussa oli täysin erimieltä, ei kannata mennä sekopäitä kuuntelemaan, voit leimaanua itsekin. Onneksi utelias minä vei voiton.

Menin tapaamaan ihmisiä, joista ketään en tuntenut. Ymmärsin vain, että jokaisen taustassa on vaikeita asioita, jokainen on joutunut käymään syvällä. Se jo itsessään toi luottamusta, koska kukaan, joka on käynyt pohjilla ja syvissä vesissä ja noussut sieltä ylös, ei soisi toiselle mitään pahaa. 

Ensimmäisen toverin kun kohtasin, halasimme, ihan kun olisimme tunteneet aina. Seuraavankin kanssa halasin ja toinen halusi vain kätellä. Se oli meille kaikille helppoa, sinä sanot haluatko halata, kätellä tai vain tervehtiä, kukaan ei ole toiselle tilivelvollinen. Kaikki toimi juuri niin. Kun halusin jutella, aina oli joku jolla oli sama toive. Toisinaan istuin yksin, koska monien ihmisten tapaaminen oli haastavaa. Oli upeata kohdata toinen samanlainen ihminen, jolla on samanlaisia kokemuksia. Oli uskomatonta puhua omasta traumataustasta yhdessä toisen kanssa, rehellisesti, juuri niillä sanoilla, joita haluaa käyttää. Ei tarvinnut kaunistella tai revitellä, olla vain juuri sellainen kuin on. Useissa keskusteluissa päätimme yhdessä, että puhutaan vaikeista asioista ja päätimme heti lopettaa, jos toinen niin halusi. Jokainen keskustelu päättyi syvältä sisältä tulevaan halaukseen. 

Tuo viikonloppu toi minulle sellaisen perheen, jota minulla ei ole koskaan ollut. Minulla on nyt ihania siskoja ja veljiä, jotka kohtaavat minut tällaisena, omanlaisena ihmisenä. En ole siellä kummajainen, olen juuri tällainen oma ihminen. Minulla on nyt paikka, jonne voin laittaa kysymyksiä, joita en koskaan olisi kysynyt. Minulla on puhelimessa dissotyyppejä, joille voin soittaa sekä hyvissä että huonoissa asioissa. 

Jos minulta kysytään, mikä viikonloppu elämässäsi on merkinnyt enemmän kuin muut, nyt on helppo vastata: Dissojengiviikonloppu! Koska se oli ensimmäinen paikka missä olin minä, kokonaisena minuna. Kohtasin ymmärrystä ja vertaisuutta. Kohtasin rakkautta. 

Kaaduttuaan ihmisyytensä kynnyksellä,
hänestä tulee hauraan rikkinäisen rehellinen.
Häkellyttävän repaleinen.
Hän kaatuu lujaa,
hapuilee,
hakee.
Yrittää löytää edes varjonsa.
Silmät sumentuneina etsii kaltaistensa jalanjälkiä,
olisiko joku mennyt tästä ennenkin?

MINNA


Disso- ja traumaleiri© on Dissoyhteisön oma konsepti ja järjestämme leirejä lisää, mahdollisesti jo ensi talvena, mutta viimeistään ensi kesänä.

Tämä ensimmäinen leirimme järjestetettiin 26-29.7.2018 Sievissä. Leirillä oli 16 osallistujaa, joista kaksi miestä (erityiskiitos teille rohkeudesta tulla). Leiri järjestetään täysin vertaisten voimin ja leirillä ei ole mukana ammattiauttajia. Leiriä edelsi kahden kuukauden “esileiri”, mikä toteutettiin suljetussa Facebook ryhmässä leiristä kiinnostuneiden kesken. Ryhmässä esittäydyttiin, keskusteltiin toiveista ja tarpeista, luotiin ohjelmaa suurpiirteisesti, otettiin vastuita kuten ruokien suunnittelu, järjesteltiin kyytejä jne. Leirin “jälkileiri” tapahtuu parhaillaan suljetussa ryhmässämme vertaistukena sekä tapaamisina eri puolilla Suomea!

Leiri oli alunperin nimetty dissoleiriksi, mutta koska mukaan tuli myös traumatisoituneita, joilla ei ole disso-oirehdintaa, niin jatkossa leirin nimi tulee olemaan Disso- ja traumaleiri©.

SEIJA VIRVA HIRSTIÖ, leirin host ja synnyttäjä

Kuvan taustan maalaus by Shahzaib Khan on Unsplash

Hajoaako oma maailmankuva, kun on ollut henkisesti eristäytynyt ja yhtäkkiä saakin syvän yhteyden muihin?

Hajoaako oma maailmankuva, kun on ollut henkisesti eristäytynyt ja yhtäkkiä saakin syvän yhteyden muihin?

DISSOLEIRI PALAUTE OSA 2

-Eihän siitä mitään tule

-Ihan liian riskaapelia, dissot siellä keskenään

-Kaikki peruu kuitenkin ennen leiriä

-Kuka ottaa vastuun?

Tälläisiä kommentteja me pioneerileiriläiset olimme kuulleet ennen leiriä. Eivät noiden sanojat olisi voineet olla enempää väärässä.

Dissosiaatio eristää ihmisen, kasvattaa korkean muurin tai näkymättön hunnun itsen ja muun maailman välille. Niin ei tarvitsisi olla, mutta niin vain usein on. Ennen kun edes sain sanan sille mitä minussa tapahtuu, koin olevani poikkeava. Hävettävä. Kuvottava. Väärä. En edes ihminen. Olen tehnyt vuosikausien työn päästäkseni eteenpäin. Muuri minun ja muiden väliltä on sortunut. Koen jo olevani ihminen.

Silti, niin usein koen tarvetta peittää, hävetä, selittää tätä traumojen aiheuttamaa vaivaani. Peittää ne osat minusta, jotka kaikista eniten tarvitsivat nähdyksi tulemista. Hävetä sitä, mikä ei ole minun vikani. Selittää näitä arpiani, jotka kaipaavat ymmärrystä. Dissosiaatio on tuntunut sille viimeiselle hunnulle, joka erottaa minut muista. Monet dissosiaation kiemurat ovat sellaisia, että ei niitä hyvällä tahdollakaan voi aidosti ymmärtää. Ei kukaan muu kuin tämän itse kokenut.

Leirillä ei tarvinnut peittää. Leirillä ei tarvinnut hävetä. Leirillä ei tarvinnut selittää. Sai keskittyä olemiseen. Sai keskittyä yhteyden kokemiseen. Ennen leiriä en ollut tavannut näistä leiriläisistä yhtäkään, mutta heti ensi hetkestä lähtien välillämme virtasi jotain. Tuntui kuin olisin tuntenut heidät aina. Ensimmäistä kertaa elämässäni koin niin syvää yhteyttä, niin syvää myötätuntoa, niin suurta rakkautta näitä ihmisiä ja samalla koko maailmaa kohtaan.

Tiedän, ettei kokemukseni ollut ainoa laatuaan. Niin moni meistä oli ennen leiriä kokenut olevansa liian erilainen, liian hävettävä, liian outo, liian traumatisoitunut, liian jotain…Leirillä kukaan ei ollut liikaa. Leirillä saimme olla sitä mitä olemme. Me olemme selviytyjiä. Me olemme vahvoja. Me olemme viisaita. Me olemme ihmisiä. Me olemme rakkautta.

Entä se käytäntö? Eihän dissot osaa huolehtia itsestään. Yksi meistä organisoi, toinen otti päävastuun keittiöstä, kolmas järjesti tanssityöpajaa, neljäs kyyditti ihmisiä, viides lämmitti saunaa, kuudes ohjasi sanataidetta… Kaikki hoitui varsin mutkattomasti. Me dissoilijat olemme selvinneet hurjemmastakin. Säätkin olivat meidän puolellamme. Ja Sievin seurakunta, joka antoi tilat veloituksetta käyttöömme.

Leiri oli minulle sanoinkuvaamattoman tärkeä. Niin tärkeä, että sen tärkeys, sen vaikutukset elämääni paljastuvat pikkuhiljaa viikkojen, kuukausien ja vuosien saatossa. Itken kun kirjoitan tätä. Tunnen löytäneeni perheen. Tunnen saapuneeni kotiin.

“LEIJA”


Disso- ja traumaleiri© on Dissoyhteisön oma konsepti ja järjestämme leirejä lisää, mahdollisesti jo ensi talvena, mutta viimeistään ensi kesänä.

Tämä ensimmäinen leirimme järjestetettiin 26-29.7.2018 Sievissä. Leirillä oli 16 osallistujaa, joista kaksi miestä (erityiskiitos teille rohkeudesta tulla). Leiri järjestetään täysin vertaisten voimin ja leirillä ei ole mukana ammattiauttajia. Leiriä edelsi kahden kuukauden “esileiri”, mikä toteutettiin suljetussa Facebook ryhmässä leiristä kiinnostuneiden kesken. Ryhmässä esittäydyttiin, keskusteltiin toiveista ja tarpeista, luotiin ohjelmaa suurpiirteisesti, otettiin vastuita kuten ruokien suunnittelu, järjesteltiin kyytejä jne. Leirin “jälkileiri” tapahtuu parhaillaan suljetussa ryhmässämme vertaistukena sekä tapaamisina eri puolilla Suomea!

Leiri oli alunperin nimetty dissoleiriksi, mutta koska mukaan tuli myös traumatisoituneita, joilla ei ole disso-oirehdintaa, niin jatkossa leirin nimi tulee olemaan Disso- ja traumaleiri©.
SEIJA VIRVA HIRSTIÖ, leirin host

Dissoleirillä niiden ihmisten seurassa, joille olen minä

Dissoleirillä niiden ihmisten seurassa, joille olen minä

Fiilistelyä ja asiaa Suomen ensimmäiseltä dissoleiriltä kaksi viikkoa sitten.
OSA 1:

Aamun fiiliksiä. Minä tahdon pysyä täällä. Pussilakanaan kietoutuneena, ajatuksissani voima ja valo. Minä haluan olla siinä tilassa, jossa minun on hyvä olla. Niiden ihmisten seurassa, joille olen minä. Minun on vaikea palata maailmaan, joka on tämän viikonlopun jälkeen erilainen kuin ennen. Minä olen ehjempi. Minulla on uusia palasia. Sellaisia, joita en vielä kunnolla tunne, mutta ne ovat menneet kohtaan, johon ne juurtuvat. En jaksa sanoa ihmisille, että kun minulla ei ole päätä. Löysin pääni tanssissa. Jalat ovat jo olleet, mutta pääkin on nyt jotenkin olemassa. 

En voi kertoa niistä tuoksuista joista keskustelin. Siitä, kuinka ne tuoksut tuovat asioita mieleen sekä turvaa että vaaraa. Toisellakin oli käynyt samalla tavalla, oireissa oli samankaltaisuutta. Puhuimme rehellisesti, aidosti ja välittäen, vain siten kun kaksi kohtalon toveria voi välittää. Kukaan ei kysellyt, kukaan ei tulkinnut, kukaan ei arvioinut. Jokainen oli sellainen kuin on. 

Kuinka jaksan sännätä tuonne maailman tuuliin, mennä kahville, olla jonkin muun roolin suojana. Tahtoisin vain maata tässä sängyssä pussilakanaan kietoutuneena ja ajatuksissa voima ja valo. Nauran sängyssä kirkon räjäytyksille, kauniille noidalle, tarinoille, joita kuulin. Tarinatkin luovat voimaa. Paljon oli suruakin läsnä, mutta surun takana oli valon voima. Vielä tahtoisin halata jokaista vertaista, halata sillä valolla ja voimalla minkä minulle toitte. Jos yksi selvisi kaksivuotiaan tasolla Bangkokin taksissa, minäkin selviän pohjoisen tuulissa.
MINNA 

Hyväksyvää hiljaisuutta, itkua, naurua. Syvällisiä keskusteluja höystettynä mustalla huumorilla. Hyväksymistä, kelpaamista. Uskallusta. Kehon kuuntelua ja tuntemista, tanssia ja sydämen tanssia. Yhteenkuuluvuutta. Monen mielestä mahdottomasta tehtiin mahdollista.
Pinnalla kiitollisuus, lämpö, hämmennyskin. Toivottavasti tämä jatkuu. Tätä kaikkea on vaikea selittää. Se kertoo ehkä jo jotain, ettei yhtään valokuvaa ole, koska kaikki energia meni kokemiseen.” Ja mikä parasta – tietty leiriltä tullut rauha on mukana olossa edelleen ja todellakin toivon, että se pysyisi mahdollisimman pitkään.
” VARPU”

Leiri antoi voimaa ja toivoa jaksaa elää dissosiaatiohäiriön kanssa. Oli tärkeä nähdä ja kuulla että en ole yksin tämän kanssa, vaan meitä on monta. Ja vaikka meitä on monta, me ei lannistuta. Vertaistuki oli siis todella tärkeää mulle.
“OLIVIA”

Vuosikausia elämässä rimpuilleena, hankalan ihmisen leimaa kantaen, reppanana, luuserina itseäni pitäen, uskaltauduin jo lähes eläkeiässä olevana lähteä leirille.
Löysin keitaan, suvannon, jossa levätä. Paikan ja yhteisön vailla syyttämistä, väheksyntää. Ympäröivä luonto ja leirin ihmiset muodostivat harmonian, jossa pienen ihmisen oli hyvä olla. Tämä versoo ja kasvaa sisälläni, muuttaa ratkaisevalla tavalla elämäni suuntaa kohti parempaa henkistä hyvinvointia.
EIJA

Ennen leiriä en ollut tavannut näistä leiriläisistä yhtäkään, mutta heti ensi hetkestä lähtien välillämme virtasi jotain. Tuntui kuin olisin tuntenut heidät aina. Ensimmäistä kertaa elämässäni koin niin syvää yhteyttä, niin syvää myötätuntoa, niin suurta rakkautta näitä ihmisiä ja samalla koko maailmaa kohtaan.
“LEIJA”

Millaiselta tuntuu tulla hyväksytyksi ja ymmärretyksi sellaisenaan ilman minkäänlaisia naamioita ja rooleja. Sinuna kaikkine arpinesi ja omituisuuksinesi. Jakaa asioita mitä ei ole sanonut koskaan ääneen, nauraa yhdessä, huomata, ettei olekaan missään poikkeavassakaan ainoa lajiaan. Meditoida kohtalotoverien kanssa käsi kädessä hiljaa. Olla. Olla minä minuna ja suoda sama muille kun ei tarvitse olla hetkeen kuin muut … Päädyin aikoinaan syystä työkyvyttömyyseläkkeelle ja vietin juuri neljä päivää Suomen ensimmäisellä saman diagnoosin omaavien kesäleirillä. Jotain kuoriutui esiin, jotain jäi matkasta. Kenties elämäni tärkeimmät neljä päivää. Itkettää. Tulin nähdyksi ja näin muut sydämen silmin.
JUHO

Oma aikani leirillä, sen loppuvaiheessa, jäi toki aika lyhyeksi. Koin kuitenkin leirin paikan päällä ja varsinkin ryhmässä jatkuvan keskustelun myötä hyvin positiiviseksi asiaksi. Näitä leirejä kannattaa todellakin jatkaa, koska minulla itselläni ja varmasti monella muullakin vaikeita traumoja kokeneella ja niiden kanssa elämänkriiseihin ajautuneilla (mikä omalla kohdalla on merkinnyt myös käyttäytymistä tavoilla, joilla en kriisittömässä tilassa haluaisi käyttäytyä) on tarvetta vertaistuelle, jossa näistä trauma-/disso-oireista voi puhua, niin että tullaan ymmärretyksi.
ANTTI

Leiri oli todella tärkeä kokemus, kuin olisi nyt viimein löytänyt itselleen sen perheen joka mahdollistaa kaiken sen hyvän mitä oma perhe ei kyennyt välittämään.

Aamu kertoi auenneensa:
uutena,
toveruutta täynnä.
Kokemustensa paineesta
jalokiviksi hioutuneet ihmiset
kerääntyvät arkoina yhteen.
Herkkyydestä nousee valaiseva voimapyörre
joka loistaa laajalle,
kannattelee sinut läpi huononkin hetken.
Siitä muotoutuu väreissä kimaltavia suojasudenkorentoja,
jokaiselle kotiinviemisiksi,
kauas maailmalle muidenkin löydettäväksi.
Kauan kaikesta ulkopuolisena
ja yksinäisyydessä vaeltaneena
minusta nousee hämmentävä
levollisuuden sukulaistunne;
Kuin palaisi turvalliseen ja lämpimään kotiin,
josta on aiemmin voinut vain haaveilla.
HEIDI KARI


Ensi viikolla julkaisemme kaksi postausta lisää, joissa mennään syvemmälle henkilökohtaisiin leirikokemuksiin. Seuraa fiidiämme! Disso- ja traumaleiri© on Dissoyhteisön oma konsepti ja järjestämme leirejä lisää, mahdollisesti jo ensi talvena, mutta viimeistään ensi kesänä.

Tämä ensimmäinen leirimme järjestetettiin 26-29.7.2018 Sievissä. Leirillä oli 16 osallistujaa, joista kaksi miestä (erityiskiitos teille rohkeudesta tulla). Leiri järjestetään täysin vertaisten voimin ja leirillä ei ole mukana ammattiauttajia. Leiriä edelsi kahden kuukauden “esileiri”, mikä toteutettiin suljetussa Facebook ryhmässä leiristä kiinnostuneiden kesken. Ryhmässä esittäydyttiin, keskusteltiin toiveista ja tarpeista, luotiin ohjelmaa suurpiirteisesti, otettiin vastuita kuten ruokien suunnittelu, järjesteltiin kyytejä jne. Leirin “jälkileiri” tapahtuu parhaillaan suljetussa ryhmässämme vertaistukena sekä tapaamisina eri puolilla Suomea!

Leiri oli alunperin nimetty dissoleiriksi, mutta koska mukaan tuli myös traumatisoituneita, joilla ei ole disso-oirehdintaa, niin jatkossa leirin nimi tulee olemaan Disso- ja traumaleiri©.
Syvälliset kiitokset Sievin seurakunnalle, joka antoi ison leirikeskuksen käyttöömme ilmaiseksi!

SEIJA VIRVA HIRSTIÖ
Leirin synnyttäjä ja host

 

Yhteistyöllä kaikki sujuu

Yhteistyöllä kaikki sujuu

Kirjoitan tätä ensimmäistä postaustani Helsinki Pride viikon humussa. Koko kaupunki tuntuu olevan karnevaalihenkeä täynnä ja tänään oli marssi. Leikittelen mielessäni ajatuksella, että voisikohan jo kymmenen vuoden päästä olla mielenterveysmarssi, missä kuljettaisiin ylpeänä ja yhteishenkeä juhlien? Siitä vielä kymmenen vuotta eteenpäin niin marssia sponsoroisi eri hoitoklinikat ja terapiakeskukset ja tietysti vakuutuslaitokset! Onhan mielen hoitaminen aina paras vakuutus kelle tahansa, työnantajille ainakin. Mitä tämmöisen asenneilmapiirin muutos vaatisi?

Tämä on siis ensimmäinen blogipostaukseni, jollei aiempaa matkabloggausta lasketa mukaan. Matkustaminen ja kulkurin elämä on minulle luontaista. Yhteistyöproggikset tulevat seuraavana listalla. Minulle oli hyvin luonnollista aloittaa tyhjästä tämä kirjaproggiksemme ja uskoa siihen ilman ”varsinaista” konseptia tai rahoitusta. Yhteistyössä on valtava voima ja tuki. Sen myötä kuka tahansa voi löytää itsestään piileviä voimavaroja ja ottaa ne käyttöön. Meidän porukassamme esimerkiksi unohdettua ammattitaitoa (hmm…nyt on paljastunut, että tein aiemminkin näitä mediahommia) tai eheytymistä (nyt uskallan puhua näistä asioista julkisesti ja saan siitä voimaa).

Lupasimme kirjassa, että sivuiltamme saa tietoa ja tukea luovien yhteistyöhankkeiden toteuttamiseen. Teen parhaimpani, jotta pystyn jakamaan sitä näiden postauksieni kautta. Kuulin tänään huimasta proggiksesta, minkä Turun kaupunki oli tarjonnut: keski-ikäiset tekevät Hair-musikaalin ja sen työstämiseen käytetään kolme vuotta. Sinä aikana kaikilla on mahdollisuus oppia näyttelemistä, tanssia ja laulua ammattilaisilta! Voitte arvata millainen kokonaisvaltainen matka itseen tämä oli ja millaisia voimavaroja siitä sai elämän muovaamiseen luovemmaksi ja hauskemmaksi. Mieti millainen huima matka tämä olisi traumatisoitumisesta kärsiville, jos joku taho tämmöisen keksisi laittaa pystyyn?

Marsseja ja musikaaleja…ei kaiken yhteistyön tarvitse olla näin suureellista tietenkään. Haaveilen myös loma- ja eheytymispaikasta traumatisoituneille Andalucian auringossa. Tämän olen itse valmis toteuttamaan. Mielestäni se ei ole suureellinen suunnitelma. Olen luuhannut paljon siellä ja tiedän kuinka ihanaa vuoriston rauha on lammaslaumojen ja villiyrttien keskellä.

Millaisia muita yhteistyöhankkeita voisi olla? Kuulisin mielelläni ajatuksianne kommenttikentässä, facebookissa tai privana. Olen varma, että ulkoapäin automaattisesti langetettava luuserin leima mielenterveysasiakkaille vielä poistuu, hoitokäytännöt muuttuvat ja on helpompi puhua omasta traumataustastaan julkisesti! Sitä odotellessa voimme kirjoittaa lisää kirjoja, tehdä videoita, biisejä, jakaa vertaistukea…

Elän ja olen Helsingissä. Nyt alkoi kesälomani ja rentoutumisen ohella haluan kokeilla tätä bloggaamista ja myös alkaa vihdoin päivittää instatiliämme. Oma luovuus on hieman hukassa rankan työputken jälkeen. Olkaa kärsivällisiä, kyllä nämä postaukset muuttuvat paremmiksi ajan myötä. Kutsun kaikkia lukijoitamme mukaan keskustelemaan sekä myös jakamaan tekstejä, kuvia ja videoita sivuillamme. Julkaisemme niitä mielellään. Toivottavasti julkaisijoita löytyy sekä traumatisoituneista että terapeuteista! Yhteistyöllä se kaikki sujuu…

by Seija, yksi kirjan kirjoittajista

Seija_profiiili_pienempi

 

Pin It on Pinterest