Kasvupelkokipuja

Kasvupelkokipuja

”Äiti, jalkaa särkee. Kasvusärkyä! Kipusärkyä!”, itkee lapsi ties monennen kerran. Tytöstä kasvanut äiti hieroo, antaa lääkettä. ”Pian helpottaa”, lohduttaa lastaan. Mielessään miettii, että suurimmat kasvukivut ovat lapsella vielä edessä. Niin on tyttöäidilläkin. Vieläkin. 

Nainen, äiti, tyttö juoksee. Juoksee ja itkee. Ei tiedä, mitä itkee. Menetyksiä. Yrityksiä. Loputonta väsymystä kohdata vaatimukset. Lohdutonta huonoa omaatuntoa tajutessaan tämän. Itkee ihmisiä, joita ei ymmärrä. Itkee ihmisiä, jotka eivät ymmärrä tulla vastaan. Itkee pelkoa ja samalla helpotusta ollessaan yksin ja juosta. Itkee pelkoa yksinolosta. Itkee riittämättömyyttään. Itkee, kun kukaan ei voi koskaan ymmärtää tätä yksinäisyyttä. Itkee omaa pikkusieluisuuttaan. Itkee maailmantuskaa. Itkee voimattomuuttaan olla aikuinen omien lastensa kanssa. Koska on vielä itsekin tyttö.

 Kohtaa juostessaan männyn. Näkee sen jo kaukaa. Se on pitkä, hentoinen. Monia vahvoja, mutta katkenneita oksia rungon varrella kohti latvaa. Monia oksia, monia mieliä. Monia oksia monia minuuksia. Monia katkenneita yrityksiä. Menetyksiä.  Loppuja. Joku oksa vienyt pidemmälle kuin toinen. Latva on runsas. Täynnä elämää. Rönsyilevä. Kaoottinen. Kasvaako latvasta jotain uutta vielä. Sitä ei näe. Latva on niin kaukana. Se on aina ollut kaukana. 

Juostessaan palautuu mieleen takauma lapsuudesta. Tyttö istuu huoneessaan ja miettii. Miettii ja toivoo, voisiko olla jo aikuinen, jotta ei tarvitsisi pelätä. Jotta olisi tarpeeksi iso ja vahva kohtaamaan pelot. Eihän aikuisia pelota. Salaa kadehtii naapurin tyttöä, joka ei näytä pelkäävän mitään. On niin rohkea.

Tämä tyttö kokee ensimmäisen kerran Sen tunteen. Kun keho ei tunnu miltään. Ajatukset ja keho leijailevat erikseen. Mikään ei ole yhtä. Se on samaan aikaan pelottavaa ja lohduttavaa. Kuin ei olisi yksin, vaikka on täysin yksin. Tyttö on kuusivuotias. 

Äiti on viety taas sairaalaan. Lapselle ei kerrottu miksi. Hän käy katsomassa äitiä sillä samalla osastolla kuin ennenkin. Äiti ei puhu, ei hymyile. Äiti on kipeä, niin tytölle kerrotaan. 

Lapsi kasvaa läpi elämänsä äidin sairastumisen pelossa. Äiti sairastelee usein. Ei hymyile. Ripustaa hirttosilmukoita kylpytakin vyöstä kodin seinille. Joskus tyttö löytää äidin tajuttomana lattialta. Tyttö vie tyynyn äidin pään alle. Ettei lattia painaisi. Tyttö menee sohvalle istumaan ja katsoo makaavaa äitiä. Onko äiti nyt kuollut, niin kuin isäkin? Ambulanssi vie jossain vaiheessa äidin pois. 

Tyttö on yksin. Se tunne on siinä vieressä. Se tunne, kuin vieressä olisi joku, mutta kukaan ei ole. Tyttö on yksin, mutta Se on tytön kanssa. 

Isä on kuollut. Siksi äiti on sairas. Siksi äiti ei hymyile. Tytön pitää jaksaa. Onhan hän jo kahdeksan. Pitää pärjätä. Kun isä löytyi kuolleena kotoa, tyttö suljettiin huoneeseen. Kuului vaan huutoa, kuinka äiti halua juosta junan alle. Se tunne on tytön kanssa.  Ei kukaan muu. Se tunne antaa rauhaa, vaikka Se pelottaa. Mikä se on? 

Sama tunne on tytön kanssa isän hautajaisissa, kun sukulaiset sanovat, että ”parempi antaa tytön olla yksin”. Koulusta tullessaan tyttö ensimmäiseksi käy katsomassa hengittääkö äiti. Äiti nukkuu. Ehkä äiti joskus herää.

Tyttö on yksin läpi elämänsä. Pärjää koulussa, opiskelee. Menee naimisiin, saa lapsia. Yksin. Se tunne on läsnä. Välillä tyttö näkee itsensä vierestä. Kun joku toinen on hän. Joku muu hoitaa lapsia. Tytön tilalla on sama tyttö. Mutta vierestä se näyttää eriltä. Joku on saanut kaiken tämän aikaiseksi. Tytön katsellessa vierestä.

Millainen aikuinen kasvaa tytöstä, joka kipuilee ja pelkää läpi elämänsä? Hänestä kasvaa äiti, lapsiensa jalkoja hierova äiti. Rosvoja ja pimeää pelkäävien lasten äiti. Äiti, joka laulaa iltaisin lapselle: ”Minä suojelen sinua kaikelta, mitä ikinä keksitkin pelätä. Ei ole sellaista pimeää, jota minun hento käteni ei torjuisi…” Ja samalla miettii omia pelkojaan. Omia pelkojaan, että jonain päivänä hento käsi ei jaksa torjua lapsen pelkoja. Koska ei ole pystynyt torjumaan omia pelkojaankaan.  

Hänestä kasvaa äiti, joka on käynyt läpi syömishäiriön koko kirjon, tavoitteena saada yhteys kehoon. Toisaalta salaa toivoen, että muuttuisi niin kevyeksi, ettei häntä enää olisi. Leijuisi pois. Yksin.

Hänestä kasvaa äiti, joka eroaa huonosta liitosta tajutessaan liiton vievän koko perheen tuhoon. Yksin. Hänestä kasvaa erilaisten lasten ymmärtäjä, puolustaja, opettaja. Mutta ei väsymätön sellainen. Yhteys hauraisiin lapsiin pitää tytön työssä kiinni. 

Se tunne on aina läsnä. Yksinäisyys. Silloin se tunne tulee esiin, kun on ihan yksin. Silloin tyttö urheilee kehonsa äärirajoille, jotta tuntisi jotain. Jota keho tuntuisi joltain. Jotta ei jaksaisi ajatella. Jotta Se tunne ei tulisi. 

Joskus tyttö on ollut hädissään siitä, ettei tunne mitään. Että oikeasti leijuisi pois. Että kehoa ei ole.  Silloin hän on ottanut lasinpalan. Sillä viiltänyt tunnetta. Kipua. Edes jotain tunnetta kehoon. Onko kehoa? Se tunne on silloin niin vahva. Se ottaa yliotteen. Veri kertoo kehosta. Kipu hetkellisesti.

Juostessaan aikuinen tyttö tarkastelee mäntyä. Männyn oksat ovat katkenneet. Onko pelko katkaissut ne? Onko pelko ollut esteenä uusien oksien kasvulle? Ovatko katkenneet oksat katkenneita osia tytöstä? 

Männyn ympärille on kuitenkin kasvanut kaarnaa. Se on pysyvää. Voisiko kaarna suojata puuta turhilta peloilta. Toimia teflonina, iskeä vastaan. Ei antaa pelon tulla sisään. Antaa ikävien ajatusten pyyhkiytyä ohi. Viipyä vaan sen hetken, kuin on tarve ja sitten hiipua tuulen mukana kauas metsään. Kaarna on huokoinen. Se antaa hyvän ravinnon tulla sisään. Vahvistavat hetket, kauniit asiat. Puun juuret ovat ehkä hauraat, mutta pitävät puun pystyssä. Juuret ovat jossain näkymättömissä. Ne ovat saaneet hyvää sielunravintoa, jotta elämä kestää ja jatkuu. Tyttö yrittää jaksaa.

”Olen hiihtänyt jään yli Seurasaareen…”, tytöstä kasvanut äiti laulaa hieroessaan lapsensa jalkoja. Se on lapsesta hauskaa. ”Oletko oikeasti?”, kysyy lapsi silmät säihkyen. ”Olen, rakkaani. Ja sinä kasvoit silloin mahassani!” Kasvukipu on helpottanut. Mutta Se tyttöäidin tunne ei ole hävinnyt. Se elää tytön mukana. 

Vieraskirjoitus ja kuva
Niina M.

Millainen on 10-vuoden hoitosuhde, joka onnistuu rakentamaan luottamuksen takaisin

Millainen on 10-vuoden hoitosuhde, joka onnistuu rakentamaan luottamuksen takaisin

Kun puhutaan traumasta, viitataan sillä yksilön kohtaamaan kokemukseen tai kokemusryppääseen, jonka sisäistäminen osaksi minuutta ja omaa elämänhistoriaa on syystä tai toisesta epäonnistunut – eikä sillä, onko kyse hoivan saamisen vajeesta tai ymmärretyksi tulemisen puutteesta, fyysisestä tai psyykkisestä väkivallasta, tai jommasta kummassa tai molemmista, ole merkitystä traumatisoitumisen kannalta; jotain oleellista on joka tapauksessa jäänyt tapahtumatta tai jotain erityisen vaikeaa tapahtunut. Useimmat traumat ja niistä johtuvat dissosiaatiohäiriöt, etenkin vakavissa tapauksissa, pohjautuvat kuitenkin lähes poikkeuksetta häiriintyneeseen ja/ tai puutteelliseen kiintymyssuhteeseen, tai pettymykseen muussa tärkeässä luottamussuhteessa, jota traumaa ihminen on kohdannut tai jopa usein itse toistanut elämänsä eri vaiheissa alkuperäisen trauman jälkeenkin.

Niin minullakin oli. Sen molemmissa ja kaikissa vaihtoehdoissa.

Muistan ikuisesti sen, miten vaihdoin hyväpalkkaisen työni Kelan sairaspäivärahaan, pakkasin laukkuni ja kirjauduin yksityiselle kuntoutusosastolle – miten aloin muistaa tapahtumia varhaisimmilta elinvuosiltani ja taistella selviytymisestäni paitsi ulkoisen maailman, että sisäisen, osiin hajonneen mieleni kokonaisuuden pelkojen voittamisen ristiriitaisessa viidakossa.

Kuulin puhuttavan fobioiden voittamisesta, riskien ottamisen haasteista, sekä muutosten aiheuttamien pelkojen yli pääsemisestä ja luottamussuhteen vahvistamisesta, mutta kukaan ei koskaan avannut niiden sisältöä tai laajuttakaan tarkemmin. Ei edes suuntaviivoja. Mutta minä heittäydyin, puhuin, häpesin, puhuin lisää, petyin, podin syyllisyyttä, välttelin, vihasin, nöyrryin, petyin, lopetin hoidon, palasin ja heittäydyin taas. Aloitin alusta satoja, ellen jopa tuhansia kertoja. Kävin psykologin kartoitusjakson, Traumaterapiakeskuksen arviointihaastattelut, pari kahdesta kolmeen vuotta kestänyttä terapiapätkää, sekä fysio-, ravitsemus- ja kuvataideterapiatunneilla jos vain suinkin pystyin ja jaksoin. Arki rakentui joka päiväisen hoitokontaktin varaan, perusasioiden ympärille.

Jossain vaiheessa tajusin, että jokainen askel kohti luottamusta kuntoutusyksikön henkilökunnan puoleen on kuin henkinen itsemurha, jossa kuolema tulee hitaasti ja kivuliaasti – tein minä mitä tahansa.

Meni vuosia, että pystyin asettumaan hoitosuhteeseen ja siinä työskentelyyn, jossa sadat osani taistelivat tilasta tulla nähdyksi ja kuulluksi, sekä luottamisen uhan kysymyksistä; sisälläni vallitsi kaaos. Harva se päivä torjuin avun ”hylkäämällä ennen kuin tulen hylätyksi” – niin tyypillistä kuin se onkin. Rikoin ovia, lounaslautasia ja lupauksia enemmän, kuin niitä ehdittiin tehdä uusia. Pohja luottamukselle luotiin kuitenkin noin kolmessa vuodessa, mutta edelleen jokainen peruuntunut terapiaistunto ja omahoitajani kanssa käydyn keskustelusajan yhtäkkinen lyhentyminen, iskivät minua puukolla traumahaavaani. Välillä romahdin jo siitä, että paikallisbussi jäi aikatauluista myöhään niinkin monta kuin kolme minuuttia.

Ulkoiset puitteet, pysyvyys ja rutiinit, joissa elin vuosi vuoden perään, pitivät minut kasassa. Se, että pystyin luottamaan terapeutilleni ja omahoitajalleni intiimeimmät ja osieni keskuudessa kielletyimmätkin puheenaiheet, teki minut haavoittuvaksi, mutta samalla olemassa olevaksi: luvallistetuksi ja inhimilliseksi kaikkine osineni ja tunteineni. Vaikeinta luottamisessa ei silti ole sen muodostaminen tai siitä kiinni pitäminenkään, vaan sen säätely.

Olin vaiennut hyväksikäyttökokemuksistani ja pahoinvointini syistä yli 20 pitkää vuotta, jona aikana olin näennäisesti tukahduttanut toiveeni nähdyksi, kuulluksi, hyväksytyksi ja rakastetuksi tulemisesta, mutta todellisuudessa antanut niiden kasvaa niin suureksi sisäiseksi tarpeeksi saada hoivaa ja turvaa, ettei useita tuntejakaan kestänyt toisen ihmisen läsnäolo, keskustelu ja huomion saaminen tuntunut riittävän – enhän ollut tullut tyydytetyksi niissä kokemuksissani koskaan koko siihen astisen elämäni aikana.

Vuosien vieriessä elin hoitosuhteessani läpi kaikki normaaliin kasvuun ja kehitykseen liittyvät kulmakivet aina polvenkorkuisesta taaperosta teini-ikään ja aikuisuuteen kypsymiseen asti, mutta myös kiintymyssuhteen muodostamisen haasteet, sekä uhma- ja teini-iän kuohunnat, pohjasta, jossa olin aiemmin epäonnistunut kiinnittymään vanhempiini. Käytännössä minusta tuli riippuvainen minua hoitavista ihmisistä, trauma-alan ammattilaisista ja sairaanhoitajista, kaikissa niissä merkityksissä, joissa pieni lapsi voi olla riippuvainen vanhempiensa hyväksynnästä. Ja sekös vasta aiheutti osieni keskuudessa eripuraa.

Pettymykset riippuvuudeksi yltyneessä luottamuksessa tuottivat hylätyksi tulemisen musertavan kokemuksen, sekä mm. häpeää, joka pakotti minut vetäytymään ajoittain kuoreeni. Häpeää seurasi vastareaktio, eli torjunnan, hylkäämisen, kieltämisen ja aggressiivisuuden kierre, joka suojasi minua, totta kai, uusilta pettymyksiltä. Itsetuhoisina jaksoina elämässäni peitin haavoittuvuuteni (traumani) juuri kyseisen kaltaisilta pettymyksltä ja niiden seurauksilta, sillä nykyhetkessä ulkoa päin tullut kipu, oli se sitten kuinka lamauttavaa tahansa, oli kuitenkin niin paljon siedettävämpää, kuin pettymysten kohtaaminen traumojani ilmentävän kiintymyssuhdehaasteen mukaisesti.

Mutta nyt olin jumissa. Hoidossa. Riippuvainen. Olin antanut, näyttänyt ja kertonut itsestäni liikaa lähteäkseni, ja toisaalta liikaa, jotta voisin enää irtautua kiintymyksestä. Minähän tarvitsin niitä ihmisiä ja sitä paikkaa jossa he olivat saatavilla! Edes osani, jotka väittivät ”kaiken olevan hyvin” tai että ”muistot ovat valetta” eivät pystyneet sabotoimaan sitä, että myös minuun luotettiin ja että minuun uskottiin – että minä sain olla juuri niin rikki ja tarvitseva kuin olin. Että kapinalleni ja takertuvuudelleni oli syynsä.

Luottamisen pelko ei olekaan oman kokemukseni mukaan mitään verrattuna siihen, miltä toisesta ihmisestä riippuvaiseksi itsensä hyväksymiseen tulee, kun on kyse vaikeasti traumatisoituneen yksilön hoitosuhteesta, jossa asiakas on ylittänyt täysi-ikäisyyden kynnyksen ehkä jo hyvän aikaa sitten, mutta jossa liikkuu teemoja ja emotioita liittyen kiintymyssuhteeseen, sekä sen seurauksena riippuvuuteen, kuten lapsi ne kokisi. Mitään terapiamuotoa tai kuntoutuskontaktia ei ole suunniteltu vastaamaan (intensiivisyydeltään ja kestoltaan) niihin loputtoman tuntuisiin tarpeisiin, jotka vaativat traumatisoituneella yksilöllä tulla täytetyiksi, ja ovat väistämättä edessä, vaikuttaen hoitosuhteeseen sitoutumisen mahdollisuuksiin jo luottamuksen luomisen vaiheessa.

Toisaalta, kun palataan siihen, miten ”ongelma” lopulta minun kohdallani ratkesi, voin vain kiittää tahoa, joka pysyi sinnikkäästi ja kärsivällisesti vierelläni kymmenen vuotta, joka ikinen päivä ja 24 tuntia vuorokaudessa, niin huonoina kuin todella huonoinakin hetkinä – joka asettui tuntikausiksi viereeni istumaan, vaikka huusin pää punaisena v****a ja per****ttä, löin ja oksensin päin henkilökunnan naamaa, jos minua uskalsi lähestyä. Ja kaikki vain siksi, etten olisi yksin. Jotta minun olisi turvallista olla itseni kanssa. Siihen ei nimittäin ole, poikkeuksia lukuun ottamatta, monellakaan ihmisellä tässä maassa ollut tähän mennessä mahdollisuutta.

Vain se, että petyin kerta toisensa jälkeen, sekä kohtasin sitä seuranneet tunteet ja reaktiot mielessäni, turvalliseksi kokemissani olosuhteissa ja puitteissa, vei minua eteenpäin. Osani joutuivat nimittäin kasvokkain toistensa kanssa: todistamaan reaktioidensa vaikutukset muihin osiin ja ulkoiseen todellisuuteen, realisoimaan tilanteen, valitsemaan yhteisen tavoitteen ja taistelemaan yhdessä selviytymisestään muutosten keskellä, sekä kommunikoimaan ja luomaan uusia yhteyksiä keskuudessaan, josta syntyi pikku hiljaa sisäinen luottamuksen kokemus siihen kokonaisuuteen, jota minä edustan.

Se, että vaikeaa laatua ollut riippuvuuteni hoitotahoni minulle ilmentämään hoivaan ja turvaan lopulta kääntyi toiveeksi itsenäistyä, tuli vain ja ainoastaan pettymysten kokemisen kautta. Siitä, että opin turvallisissa olosuhteissa, vailla painetta edetä nopeammin kohti hoidon lopetusta, keinoja ja malleja, joilla vakiinnuttaa pysyvyyden ja välittämisen sisäiseen maailmaani, mallintaen siinä hoitohenkilöstön rajauksia ja esimerkkiä hoivaavasta vanhemmuudesta.

Traumaperäisen dissosiaatiohäiriön ensisijainen tehtävä nimittäin on, kuten tiedetään, suojata traumatisoitunutta mieltä tai sen osia uusilta traumakokemuksilta, sekä taata selvityminen ajassa eteenpäin; yksilö on näennäisesti pärjäävä, paljosta suoriutuva, sekä hyvinkin itsenäinen ja muista riippumaton ulkopuolelta tulkittuna. Mutta kun trauma on kiintymyssuhteessa tai sitä läheisesti muistuttavissa, epäonnistuneissa luottamisyrityksissä, suojaa mieli itseään mm. uudelleen traumatisoivilta pettymyksiltä edellä kerrotun kaltaisesti – mielen aiemmin traumatisoituneiden osien kärsiessä kuitenkin samalla massiivista ahdistusta ja tarvevajetta. Siihen väliin onkin auttajien usein vaikea päästä, sillä kaikki muutokset, jotka uhkaavat kyseistä, dissosiaation varaan nojaavaa, mielen sisäistä toimintajärjestelmän rakennetta, luokitellaan vaaroiksi, joita täytyy välttää ja torjua keinolla millä hyvänsä.

Hoitosuhteessa luottamukselle pitäisikin antaa aikaa hakea muotoaan, sekä tiedostaa, miten sen vaiheet vaihtelevat ja ilmenevät yksilössä hoidon jatkuessa; millaisiin toimiin olisi hyvä varautua jo etukäteen. Potilaan näkökulmasta luottaminen on vaikeaa, mutta riippuvuuden käsittäminen ja käsitteleminen vieläkin vaikeampaa. Mutta siitä selviää. Selviää jopa niin pitkälle, että voi olla itsekin turvallinen vanhempi omalle lapselleen, kuten minäkin nyt olen.

Vaikka voisin, en muuttaisi mitään kymmenvuotisen kuntoutukseni vaiheista. Toki olen pahoillani, että jouduin vielä sen viimeisinäkin vuosina satuttamaan itseäni, jotta pääsen yli haasteista, joita minulla ei ollut keinoja kohdata ja käsitellä muuten, kuin esim. syömishäiriöoirein tai alistumalla seksuaaliseen hyväksikäyttöön väkivaltaisessa ihmissuhteessani, mutta katumukseksi tai katkeruudeksi en sitä suostu mielessäni kääntämään. Pystyinhän lopulta irtaantumaan sekä minua arkielämän lähipiirissäni uhkaavista tekijöistä ja ihmisistä, että ulkoista turvaa tarjoavasta hoitokontaktista itsenäiseen ja tasapainoiseen elämään. Arvoni onkin juuri siinä, miten kohtelen itse itseäni ja kuinka usein muistan kertoa itselleni, että olen tärkeä ja rakastettu epätäydellisessä ja virheitä tekevässä ihmisyydessänikin.

Vain minä olen se, joka voin vapauttaa itseni syyllisyydestä, häpeästä ja menneisyyteni kahleista – siksi kerronkin kaikille kysyjille olevani selviytyjä enkä uhri. Sen minä sain mukaani tulevaisuuteni vietäväksi, painaessani kuntoutusosaston oven viimeistä kertaa perässäni kiinni. Sen minä siirrän lapselleni ja tuleville sukupolville.

Myytä ja kumppaneita kiittäen, Tuulia
Vieraskirjoitus

Pakkotreffit trauman kanssa

Pakkotreffit trauman kanssa

Olen yrittänyt kolmen vuoden ajan olla käsittelemättä lastenkodissa vietettyä nuoruuttani. Muutama viikko sitten sain kuitenkin paikan johtajalta kirjeen, jossa minut pyydettiin haastatteluun. Haastattelija olisi halunnut kuulla oman kokemukseni lastenkodin itsenäistymisasunnosta. Olin pöyristynyt yhteydenotosta. Muistan huutaneeni laitoksesta lähtiessäni, etten halua heidän ottavan minuun mitään yhteyttä enää koskaan. 8 vuotta riitti, ei kiitos enää.

Pieni itsenäistymisasunto oli kammottava, mutta paljon vähemmän kammottava kuin osastolla sijainnut huoneeni. Minulla oli oma sisäänkäynti ja omat kotiintuloajat, mutta paikan tunnelma oli silti sama kuin osastolla. Keneenkään ei voinut luottaa, kenellekään ei voinut puhua. Kaikki oli hoidettava itse.

Osastolla pahinta oli totaalinen luottamuksen puute ohjaajiin. Koin olevani vain asiakas. 11-vuotiaana soittelin salaa sairaaloihin, jos en saanut äitiäni kiinni. Pelkäsin, että ohjaajat kieltäisivät tapaamiset jos kertoisin äidin taas retkahtaneen. 12-vuotiaana aloin käydä itsekseni tapaamassa isääni vankilassa. Pieni minä osasi vankilan turvatoimet unissaankin ulkoa. Teininä olin niin masentunut, etten jaksanut käydä kunnolla koulussa ja hakeuduin hoitoon. En pystynyt kertomaan ohjaajille edes hoitokontaktistani tai minulle määrätyistä masennuslääkkeistä. Ostin lääkkeet viikkorahoilla ja pysyin hiljaa pahasta olostani.

Dissosiaatio-oireet olivat tuona aikana välillä päivittäisiä, hyvinä kausina viikottaisia. Menin paniikkiin ja sulkeuduin kun tuttujen ihmisten äänet vääristyivät, tai kun tunsin yhtäkkiä olevani joku muu. Ihostani puutui kerroksia, kunnes käteni lakkasivat olemasta. Joskus mieleni sujahti ulos otsasta ja lakkasin olemasta ruumiissani. Jäljelle jäi vain tyhjä kuori, joka tuntui kihelmöivältä. Toisinaan jalkani muuttuivat jonkun toisen omiksi. Ne venyivät ja lopulta lakkasivat olemasta. Pahimmillaan en muistanut omaa nimeäni tai kotiosoitettani.

Kun muutin ensimmäiseen kotiini, oireiluni väheni. Suljin systemaattisesti lastenkotiin liittyvät traumat mielestäni ja leikin tietäväni, miten maailma toimii. Tuo kirje kuitenkin palautti kaiken mieleeni. Vuoden täysin oireettoman kauden jälkeen jalkani lakkasivat jälleen olemasta. Heitin kirjeen takkaan, mutta oli liian myöhäistä. Lähdin leijumaan.

Noora E.
Vieraskirjoittajamme kuvaa kirjoituksissaan lastenkotielämän aiheuttamia traumoja

‘Upea tilaisuus’ sanoi minussa ne puolet, jotka olivat valmiita uteliaisuuteen ja kohtaamaan ihmisiä

‘Upea tilaisuus’ sanoi minussa ne puolet, jotka olivat valmiita uteliaisuuteen ja kohtaamaan ihmisiä

DISSOLEIRI PALAUTE OSA 3

Minulle dissosiaatio oli vain sana oppikirjoissa. Trauma oli tutumpi asia. Ymmärsin, että olen kokenut traumaattisen lapsuuden ja nuoruuden, mutta kuvittelin, että olen käynyt kaikki tapahtuneet läpi. Tänään ymmärrän, mitä tarkoittaa uinuminen. Kun trauma ja dissosiaatio uinuu minussa. Olin muutaman rinnakkaisen roolini vanki useita vuosia, Selviytyjä – tyttö joka menee läpi mistä vaan sekä Auttaja – kun joku huutaa apua, minä riennän. 

Uinuminen päättyi yhtäkkiä kaksi vuotta sitten. Tapahtui tilanne, jossa olin sairaalassa puhumattomana ja liikkumattomana – fyysisesti lamaantuneena. Silloin vartaloni heräsi, minussa olevat muistot heräsivät. Tuntuivat soluissa, puristivat lihaksia ja särkivät verisuonissa. Tulivat tykö sellaisena epämääräisenä tunnemöykkynä, jolla ei ollut sanoja. Yksikään tunnesana ei löytänyt sitä kauhua, jota tunsin, vaan oli sanomaton tila.

Pääsin psykiatrille, joka ymmärsi tilani. Lapsuuden ja nuoruuden muistot alkoivat tunkea mieleen. Ne eivät tulleet kauniisti järjestyksessä vaan tuhoavana voimana, joka oli taas sanatonta. Kuinka kerron sen, josta en saa kiinni? Kahden vuoden kokemuksella ymmärrän nyt mitä on dissosiaatio minussa. En ole elänyt turvallisessa maailmassa, olen kokenut väkivaltaa ja seksuaalista hyväksikäyttöä. Minun maailma on ollut hyvin sairas. Siltä sairaalta maailmalta nämä roolit ovat minua suojelleet. 

Olen aina lukenut paljon, niin nytkin. Löysin kirjan ‘Viisi naista, sata elämää’ ja löysin joitakin kohtia itsestäni. Etsin lisää tietoa ja pääsin ryhmään, joka suunnitteli tapaamista livenä. ‘Upea tilaisuus’ sanoi minussa ne puolet, jotka olivat valmiita uteliaisuuteen ja kohtaamaan ihmisiä. Joku osa minussa oli täysin erimieltä, ei kannata mennä sekopäitä kuuntelemaan, voit leimaanua itsekin. Onneksi utelias minä vei voiton.

Menin tapaamaan ihmisiä, joista ketään en tuntenut. Ymmärsin vain, että jokaisen taustassa on vaikeita asioita, jokainen on joutunut käymään syvällä. Se jo itsessään toi luottamusta, koska kukaan, joka on käynyt pohjilla ja syvissä vesissä ja noussut sieltä ylös, ei soisi toiselle mitään pahaa. 

Ensimmäisen toverin kun kohtasin, halasimme, ihan kun olisimme tunteneet aina. Seuraavankin kanssa halasin ja toinen halusi vain kätellä. Se oli meille kaikille helppoa, sinä sanot haluatko halata, kätellä tai vain tervehtiä, kukaan ei ole toiselle tilivelvollinen. Kaikki toimi juuri niin. Kun halusin jutella, aina oli joku jolla oli sama toive. Toisinaan istuin yksin, koska monien ihmisten tapaaminen oli haastavaa. Oli upeata kohdata toinen samanlainen ihminen, jolla on samanlaisia kokemuksia. Oli uskomatonta puhua omasta traumataustasta yhdessä toisen kanssa, rehellisesti, juuri niillä sanoilla, joita haluaa käyttää. Ei tarvinnut kaunistella tai revitellä, olla vain juuri sellainen kuin on. Useissa keskusteluissa päätimme yhdessä, että puhutaan vaikeista asioista ja päätimme heti lopettaa, jos toinen niin halusi. Jokainen keskustelu päättyi syvältä sisältä tulevaan halaukseen. 

Tuo viikonloppu toi minulle sellaisen perheen, jota minulla ei ole koskaan ollut. Minulla on nyt ihania siskoja ja veljiä, jotka kohtaavat minut tällaisena, omanlaisena ihmisenä. En ole siellä kummajainen, olen juuri tällainen oma ihminen. Minulla on nyt paikka, jonne voin laittaa kysymyksiä, joita en koskaan olisi kysynyt. Minulla on puhelimessa dissotyyppejä, joille voin soittaa sekä hyvissä että huonoissa asioissa. 

Jos minulta kysytään, mikä viikonloppu elämässäsi on merkinnyt enemmän kuin muut, nyt on helppo vastata: Dissojengiviikonloppu! Koska se oli ensimmäinen paikka missä olin minä, kokonaisena minuna. Kohtasin ymmärrystä ja vertaisuutta. Kohtasin rakkautta. 

Kaaduttuaan ihmisyytensä kynnyksellä,
hänestä tulee hauraan rikkinäisen rehellinen.
Häkellyttävän repaleinen.
Hän kaatuu lujaa,
hapuilee,
hakee.
Yrittää löytää edes varjonsa.
Silmät sumentuneina etsii kaltaistensa jalanjälkiä,
olisiko joku mennyt tästä ennenkin?

MINNA


Disso- ja traumaleiri© on Dissoyhteisön oma konsepti ja järjestämme leirejä lisää, mahdollisesti jo ensi talvena, mutta viimeistään ensi kesänä.

Tämä ensimmäinen leirimme järjestetettiin 26-29.7.2018 Sievissä. Leirillä oli 16 osallistujaa, joista kaksi miestä (erityiskiitos teille rohkeudesta tulla). Leiri järjestetään täysin vertaisten voimin ja leirillä ei ole mukana ammattiauttajia. Leiriä edelsi kahden kuukauden “esileiri”, mikä toteutettiin suljetussa Facebook ryhmässä leiristä kiinnostuneiden kesken. Ryhmässä esittäydyttiin, keskusteltiin toiveista ja tarpeista, luotiin ohjelmaa suurpiirteisesti, otettiin vastuita kuten ruokien suunnittelu, järjesteltiin kyytejä jne. Leirin “jälkileiri” tapahtuu parhaillaan suljetussa ryhmässämme vertaistukena sekä tapaamisina eri puolilla Suomea!

Leiri oli alunperin nimetty dissoleiriksi, mutta koska mukaan tuli myös traumatisoituneita, joilla ei ole disso-oirehdintaa, niin jatkossa leirin nimi tulee olemaan Disso- ja traumaleiri©.

SEIJA VIRVA HIRSTIÖ, leirin host ja synnyttäjä

Kuvan taustan maalaus by Shahzaib Khan on Unsplash

Hajoaako oma maailmankuva, kun on ollut henkisesti eristäytynyt ja yhtäkkiä saakin syvän yhteyden muihin?

Hajoaako oma maailmankuva, kun on ollut henkisesti eristäytynyt ja yhtäkkiä saakin syvän yhteyden muihin?

DISSOLEIRI PALAUTE OSA 2

-Eihän siitä mitään tule

-Ihan liian riskaapelia, dissot siellä keskenään

-Kaikki peruu kuitenkin ennen leiriä

-Kuka ottaa vastuun?

Tälläisiä kommentteja me pioneerileiriläiset olimme kuulleet ennen leiriä. Eivät noiden sanojat olisi voineet olla enempää väärässä.

Dissosiaatio eristää ihmisen, kasvattaa korkean muurin tai näkymättön hunnun itsen ja muun maailman välille. Niin ei tarvitsisi olla, mutta niin vain usein on. Ennen kun edes sain sanan sille mitä minussa tapahtuu, koin olevani poikkeava. Hävettävä. Kuvottava. Väärä. En edes ihminen. Olen tehnyt vuosikausien työn päästäkseni eteenpäin. Muuri minun ja muiden väliltä on sortunut. Koen jo olevani ihminen.

Silti, niin usein koen tarvetta peittää, hävetä, selittää tätä traumojen aiheuttamaa vaivaani. Peittää ne osat minusta, jotka kaikista eniten tarvitsivat nähdyksi tulemista. Hävetä sitä, mikä ei ole minun vikani. Selittää näitä arpiani, jotka kaipaavat ymmärrystä. Dissosiaatio on tuntunut sille viimeiselle hunnulle, joka erottaa minut muista. Monet dissosiaation kiemurat ovat sellaisia, että ei niitä hyvällä tahdollakaan voi aidosti ymmärtää. Ei kukaan muu kuin tämän itse kokenut.

Leirillä ei tarvinnut peittää. Leirillä ei tarvinnut hävetä. Leirillä ei tarvinnut selittää. Sai keskittyä olemiseen. Sai keskittyä yhteyden kokemiseen. Ennen leiriä en ollut tavannut näistä leiriläisistä yhtäkään, mutta heti ensi hetkestä lähtien välillämme virtasi jotain. Tuntui kuin olisin tuntenut heidät aina. Ensimmäistä kertaa elämässäni koin niin syvää yhteyttä, niin syvää myötätuntoa, niin suurta rakkautta näitä ihmisiä ja samalla koko maailmaa kohtaan.

Tiedän, ettei kokemukseni ollut ainoa laatuaan. Niin moni meistä oli ennen leiriä kokenut olevansa liian erilainen, liian hävettävä, liian outo, liian traumatisoitunut, liian jotain…Leirillä kukaan ei ollut liikaa. Leirillä saimme olla sitä mitä olemme. Me olemme selviytyjiä. Me olemme vahvoja. Me olemme viisaita. Me olemme ihmisiä. Me olemme rakkautta.

Entä se käytäntö? Eihän dissot osaa huolehtia itsestään. Yksi meistä organisoi, toinen otti päävastuun keittiöstä, kolmas järjesti tanssityöpajaa, neljäs kyyditti ihmisiä, viides lämmitti saunaa, kuudes ohjasi sanataidetta… Kaikki hoitui varsin mutkattomasti. Me dissoilijat olemme selvinneet hurjemmastakin. Säätkin olivat meidän puolellamme. Ja Sievin seurakunta, joka antoi tilat veloituksetta käyttöömme.

Leiri oli minulle sanoinkuvaamattoman tärkeä. Niin tärkeä, että sen tärkeys, sen vaikutukset elämääni paljastuvat pikkuhiljaa viikkojen, kuukausien ja vuosien saatossa. Itken kun kirjoitan tätä. Tunnen löytäneeni perheen. Tunnen saapuneeni kotiin.

“PIHKA”


Disso- ja traumaleiri© on Dissoyhteisön oma konsepti ja järjestämme leirejä lisää, mahdollisesti jo ensi talvena, mutta viimeistään ensi kesänä.

Tämä ensimmäinen leirimme järjestetettiin 26-29.7.2018 Sievissä. Leirillä oli 16 osallistujaa, joista kaksi miestä (erityiskiitos teille rohkeudesta tulla). Leiri järjestetään täysin vertaisten voimin ja leirillä ei ole mukana ammattiauttajia. Leiriä edelsi kahden kuukauden “esileiri”, mikä toteutettiin suljetussa Facebook ryhmässä leiristä kiinnostuneiden kesken. Ryhmässä esittäydyttiin, keskusteltiin toiveista ja tarpeista, luotiin ohjelmaa suurpiirteisesti, otettiin vastuita kuten ruokien suunnittelu, järjesteltiin kyytejä jne. Leirin “jälkileiri” tapahtuu parhaillaan suljetussa ryhmässämme vertaistukena sekä tapaamisina eri puolilla Suomea!

Leiri oli alunperin nimetty dissoleiriksi, mutta koska mukaan tuli myös traumatisoituneita, joilla ei ole disso-oirehdintaa, niin jatkossa leirin nimi tulee olemaan Disso- ja traumaleiri©.
SEIJA VIRVA HIRSTIÖ, leirin host

SEIS

SEIS

Miten kertoa lähimmäisilleen mitä tarkoittaa taistelu? Miten havainnollistaa rakkaimmilleen, mistä kaikessa on kyse? Kun jokainen päivä on seuraus edellisestä. Jokainen sisäänhengitys on keuhkot tyhjentäneen uloshengityksen seuraus. Ja silti, kyseessä on valinta. Jopa hengittämisessä. Kun on olemassa monta kokijaa yhdessä vartalossa, jokainen teko tai tekemättömyys on Valinta. Jokaisella valinnalla on Seuraus. Sitä seuraa väistämättä Reaktio kaikkien itsessäni elävien kokijoiden välillä, joka osaltaan ohjaa kohti seuraavaa valintaa.

Olen tällä  hetkellä tilanteessa, jossa vaikeimmat päivät koettelee ymmärrystäni. Tilanteessa missä huomaan kysyväni itseltäni, miten voin laajentaa ymmärrystäni aiheuttamatta siihen vammauttavia repeytymiä. Miten voin avartaa tapaani nähdä omaa elämääni, rikkomatta perustuksia jotka niin vaivoin olen saanut alulle? Se ei todellakaan tapahdu helposti, tai kivuttomasti. Vuosikymmeniä kestänyt muistamattomuus ja dissosiointi ja niiden repaleisien muistin palasien havainnointi on raakaa. Kaikki ne terävät reunat, sielua pistävät muistot hajallaan ryntää mieleeni aaltona vain paetakseen taas taustalle, jättäen minut hengästyneenä ja hikisenä tokenemaan hyökkäyksestä. Kun tiedostaa vähä vähältä miten paljon on kadottanutkaan vuosia. Miten uuvuttavaa on huomata että kaikki mitä olen luullut olevan totta, onkin mieleni rakentamaa suojamuuria.

Olen vakaa aallonmurtaja ja raivoava meri. Rannalla ulapalle kaipaava ja mereen jo hukkunut. Tähdet joista suunnistaa ja sumu johon sulautuu kaikki mitä koskaan on nähnyt. 

Kysyttäessä miten voin, ennen kuin sanat lipuvat suustani ulos, voi kysyjä jo kyllästyä vastauksen odottamiseen. Teen valintaa, onko asiasta sopivaa puhua, kenen kanssa ja kuinka paljon. Arvioin mahdollisen uhkan mitä kysyjä voi edustaa sekä ennen että jälkeen vastauksen. Väärällä katseella tai kosketuksella minussa aktivoituu joku toinen. Triggerit. Alati yllätyksiä tuovat pienet nyanssit. Ja vastaukseni muuttuu sen mukaan. Kuka on aktiivisin. Kenen mielestä pitää puolustautua. Ketä pelätä. Milloin pakeneminen ei ole enää mahdollista ja minä vain pysähdyn. Tulee vain Full Stop. Kesken lauseen, aamiaisen, työnteon..

Minä koostun opituista maneereista. Hyväksi havaituista toimintamalleista, kovista pinnoista jotka toimivat ulospäin kuin peili. Kenenkään ei saanut tietää ja sen varaan rakensin kaiken mitä osaan. Ettei kukaan oppisikaan tietämään minua. Jos joku on pääsemässä liian lähelle, vetäydyn, muutan, vaihdan työpaikkaa ja jopa kauppoja missä asioin. Ettei kenestäkään tulisi liian tuttuja. Kun ei ole varma miten piirtää rajoja itselleen, on helpointa kun tekee rajanvedot isoilla linjoilla. Kun ei päästä ketään lähelle, ei tarvita pelisääntöjä. On päiviä kun kuljen robottina halki kaupan, pikakassalta ulos ja äkkiä kotiin, ettei kukaan näkisi. Ja sitten on niitä kertoja, kun hämmästelen miten harvassa on ne ihmiset jotka oikeasti katsovat minne kulkevat. Hämmästelen kaikkea, kuin näkisin asioita ensimmäistä kertaa kirkkaissa väreissä.

Facebook on tulvillaan mindfulness-kirjoituksia, miten tärkeää on oppia pysähtymään. Miten tärkeää on huomata niitä urheita tekoja. Uskaltaa mennä pelkoa päin. Entä jos ne urheat teot on niitä itsestäänselvältä tuntuvia? Että on käynyt suihkussa. Että on valinnut tänäänkin syödä terveellisesti. Että uskaltaa tänäänkin käydä ruokaostoksilla, tehdä itsenäiset valinnat ruokaostoksien suhteen. Omiin urheisiin päiviini kuuluu myös se, että uskallan vastata puhelimeen. Toisinaan se kynnys on kohtuuton. Ja että uskallan rauhoittua nukkumaan, vaikka tiedostankin että painajaisten mahdollisuus on tavattoman suuri. On monenlaisia tekoja, mitkä kysyvät rohkeutta.

Tänään uskalsin kertoa terapeutilleni mitä mieltä olen hänestä. Uskalsin myös sanoa hänelle, kuinka turhautunut ja vihainen olen elämälleni juuri nyt siitä että kaikki on niin vaikeiden valintojen takana. Kuinka turhauttavaa se on, kun ne tavalliset, arjen luksus-hetket kääntyvät itseään vastaan. Käyt hierojalla ja lopulta huomaat kamppailevasi itsesi kanssa siitä, onko siinä ollenkaan sopivaa rentoutua? Voiko siihen sittenkään luottaa koska se täysin lupaa kysymättä avaa lihaksiin padottuja sanoittamattomia tunnelukkoja? Kuulet rakkaaltasi sanat ”Kaikki on hyvin”, ja se murtaa sen viimeisimmänkin suojarintaman eikä enää muuta voi kun itkeä, koska mieli pidättää oikeuden kokea todellisuutta. Kuulen itseäni kehuttavan, enkä ymmärrä mikä on sen kehujan tarkoitus, mitä se haluaa minusta. Epäilys. Epäilen kaikkea ja kaikkia.

Repeydyn auki kerros kerrokselta ja taas koittaa uudelleen vaihe jossa kaikki on uutta. Mikään ei muistuta edes etäisesti asioita mihin oli jo oppinut, tottunut. Kuvitellut miten elämä on ja etenee. Minäkuva pakotetaan uusille urille, maailmankuva romutettu ja uusi on vasta tilauksessa. Minun osieni eri tavalla kokema hämmennys on sanoinkuvaamaton. Kokemus riittänee, sanojen kautta sitä olen haluton tekemään muille todemmaksi. Muste toimikoon äänenäni toistaiseksi. Se saakoon riittää, ainakin siihen asti kun saan mieleni hieman hiljaisemmaksi. Olen oman tarinani juontaja, pääosien esittäjä, ne lukemattomat sivuosien esiintyjät ja muutama lavaste. Olen kaikkea sitä ja silti vielä jotain enemmän. 

Tämä tarina on minun elämäni ja se koostuu monesta eri novellista, päällekkäisistä lyhytelokuvista yhden pitkän sijaan. Tämä tarina on yksi osa totuutta.

Tämä on vieraskirjoitus nimimerkillä:  P

Kirjoittaja kuvailee itseään näin:
Tähän 36n ikävuoteen mennessä, kolmannen terapiavuoden alkaessa, minulle on selvinnyt että en tiedä kuka lopulta olen. Olen toistaiseksi jopa virallisesti diagnosoimaton. Pääni sisällä on yksi iso avokonttori, mutta minulta puuttuu jopa kehoni rajat ja arvot. Kirjoittamalla saan jäsennettyä ajatuksiani vakuuttavasti, kun ääneen sanotut sanat kylpevät hiljaisuudessa.

Yksinäisyys

Yksinäisyys

Törmäsin tänä aamuna jälleen yhden ahdistuksen värittämän, rauhattoman yön jälkeen hieman höpsön näköiseen Iltalehden artikkeliin, joka kehotti miellyttämiseen taipuvaisia ihmisiä aloittamaan aitojen tunteiden näyttämisen pienillä teoilla. Artikkeli ehdotti esimerkiksi tekemään Facebook-päivityksen ihan vain oman itsen takia, ajattelematta lainkaan miten muut ihmiset tähän suhtautuvat.

Hymähdin ensin, mutta huomasin pian naputtavani tekstiä etusivun kenttään, “Mitä mielessäsi liikkuu tänä aamuna.”
Teksti lähti pienestä ydinajatuksesta liikkeelle, “Olen väsynyt olemaan minä, kunpa siitä saisi välillä lomaa. Sain vihdoin kauan etsimäni asunnon pääkaupunkiseudulta, ja vaikka koen että sitä pitäisi nyt kaikin sielun ja ruumiin voimin hehkuttaa, en osaakaan ainakaan vielä iloita siitä lainkaan.”

Tähän saakka naputtamani teksti oli vielä suodattamani julkisen maskin läpi menevää, ei liian vaarallista. Olen kuitenkin kurkottanut terapiaprosessissani jo liian pitkälle kohti traumatunteita kantavia osiani, enkä yllättäen voinutkaan hillitä niiden sementinraskasta painoa rinnassani vyörymästä aloittamani tekstin jatkoksi.
“… koska en luota itseeni tai siihen että pärjään.”, muotoutui sormieni kautta näppäimistölle.
“Pelkään liikaa ihmisiä ollakseni hoitamatta tai miellyttämättä heitä ja häpeän näyttää omaa rikkinäisyyttäni ja tarvitsevuuttani muille. Pelkään kuollakseni omia tunteitani enkä ole niiden kanssa turvassa.” Aloitettuani, en voinut enää hillitä lumipallon paisumista alamäessä.

“Mieluiten eristäydyn omaan soppeeni ja olen itseni kanssa, koska sillä lailla ahdistusta on helpointa hallita. Se kun aina aktivoituu juuri toisten ihmisten seurassa ja aitona olo on lähes mahdotonta häpeän, syyllisyyden ja vihan pelon alla. Kukapa minua jäisi kuulemaan jos reagoisin aidosti. Minä en ainakaan jäisi, ja jos joku muu jäisikin, pitäisin häntä varmasti hulluna, sillä oma syvä vastenmielisyyteni ja vieroksuntani tunnereaktioita kohtaan ajaisi minut hillittömän turvattomuuden valtaan. Eihän ole mitään pahempaa kuin turvattomuus toisen ihmisen edessä, se ei johda ikinä hyvään.
En ole koskaan kiinnittynyt tyystin kaikella minussa hajallaan olevalla aineksella emotionaalisen onnistuneesti mihinkään tai kehenkään. En ole oppinut olemaan tyystin hyväksytty ja turvassa kaikkine puolineni ja tunteineni. En ole oppinut, mitä olemassaolo olisi ja eikö se olisi pitänyt oppia jo kauan sitten jos sillälailla aikoisi elää.

Tunteet ovat jopa niin vieraita, että ne ovat minulle vihollisia, eivät kanssakulkijoita. Tunnen olevani avaruusolio ihmisten keskellä, vieras kuminaama, joka voi määrittää rajojaan jollakin tapaa ainoastaan olemalla yksin. Silti vihaan yksinäisyyttä ja suoneni mustuvat ajatuksesta, kuinka lapsen lailla huudan liittymisen tarvettani öisin pehmolelu kainalossa häveten ja peläten naapureideni kuulevan huutoni. Aamulla tietenkin olen unohtanut tämän kaiken, jotta ihmisten kanssa kanssakäydessäni olen kokonaan joku toinen. Joku jota pohjaton tarvitsevuus ja hätä ei kosketa, (eikä ainakaan se häpeän perkele..)

Vihaan itseäni siitä, että olen jälleen raahaamassa itseni johonkin yksinäiseen yksiön loukkoon vieraassa paikassa, ja koen olevani rankaistu olento yksinäisyyden elinkautisella. Löydän itseni vihaamasta sekä itseäni, että maailmaa yksinäisestä polustani, joka menee niin eri tahtiin kuin muilla ja tyystin eri tahtiin kuin mitä fyysinen kehoni antaa ulkopuolisille ymmärtää.
Yksinäisyys on minun kahleeni ja tunne siitä, että nuo kahleet ovat hinta elämästäni on vahva kuin lyijy.
Olen aikuinen nainen ja terapeuttini on tällä hetkellä maailman ainoa ihminen, johon minä ja suurin osa osiani luotamme. Kuitenkin, äärimmäinen tarvitsevuus, sekä yhteen ihmiseen ripustautuminen on kuin janoisena aavikolla eläminen satunnaista, ohikulkevaa kamelikaravaania odottaen.”

Sanat tippuvat yksi kerrallaan puhelimeni näytölle. Lause lauseelta, kappale kappaleelta. Totean, etten voi julkaista tällaista avoimesti sekavan kirjavalle Facebookin kaverijoukolleni. Sen sijaan tajuan, että tästä voisikin tulla minun ensimmäinen vieraskirjoitukseni dissosiaatioyhteisöön. Minun ja sen yksinäisyyden, joka ei ole koskaan saanut tulla kuuluviin.
Ehkä en tämän jälkeen olekaan enää niin yksin.

-H-

Viikonloppuni

Viikonloppuni

Koska hoitoni ei ole edistynyt viimeisten kahden vuoden aikana mihinkään, ovat osanikin oireilleet vahvemmin ja uuvuttaneet minut sängyn pohjalle.

Edes musiikki ei tuo helpotusta, päinvastoin, musiikki herättää osat tuntemaan tunteitaan yhtä aikaa ja näyttämään kuvia sieltä täältä menneisyydestä. En pysty järjestämään mitään yhdeksi selkeäksi tai järkeväksi kokonaisuudeksi.

Kun edes mietin soittavani apua, eräs osa saa minut jähmettymään paikoilleen. Se kertoo kaikki ikävät kohtaamiset sairaalahenkilökunnan kanssa ja raivoten tokaisee, eivätkö ne jo riittäneet. Haluatko vielä lisää? Ja tiedän jo vastauksen: en halua.

Mutta mitä voin sitten tehdä? Minä siivoan. Siivoan kotiani kuin huomista ei olisikaan. Siivoan ja pyyhin samalla menneisyyttä siedettävämpään muotoon. Lakaisen tämän hetken unohduksiin ja vien loput ylitsepääsemättömät tunteet roskiin.

Teen kaiken tämän, vaikka tiedän, että vaikutus on lyhyt. Liian lyhyt, lähes olematon nykyään. Mutta saan näin hetkeksi itseni koottua. Ja sen hetken jälkeen, sen tyhjyyden jälkeen, se alkaa taas. Itsetuhoiset ajatukset virtaavat lävitseni horjuttaen minua kauttaaltaan. Ajatus kertoo tarinaa kaiken lopusta ja siitä miten sinne pääsee. Minulla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin kuunnella.

Minä tärisen ja hikoilen ja löydän itseni keittiön laatikolta terä kädessäni. Mitä minulle tapahtuu, enhän oikeasti kai ole tässä? Olo on niin epätodellinen, etten tiedä mitä on tai oli tapahtumassa.

Kirjoitan paperille; kuinka ovela onkaan ilmassa leijuva tunne. Se tunne ei kerro mitään, mutta keinuttaa minua sylissään.

Suoranainen raivo sisälläni tekee minut aina vain väsyneemmäksi. Se kasvaa ja leviää ja pahenee. Kuitenkin samalla pelko on läsnä, ja lopulta harhaisuus. En haluaisi kokea ympäröivää maailmaa epätodellisena, mutta toisaalta se pelastaa minut pois jostakin muusta tilasta. Mielen suojausmekanismit ovat jotain käsittämättömän kehittynyttä. Osiltaan siksi olen vielä elossa.

Tiuhtinen

Todellinen minä

Todellinen minä

Minä en ole paha ihminen vaikka aina niin luulin.
Minä en ole huonompi kuin muut vaikka aina niin luulin.
Minä en ole täysin arvoton vaikka aina niin luulin.
Kuka minä olen?

Tätä olen selvittänyt kuluvan vuoden aikana.
Olen vakavasti traumatisoitunut lapsuudessani. Tapahtumat olivat jopa niin hirvittäviä, etten kestänyt niitä vaan dissosioin. Mieleni johdatti minut pois tapahtuvasta. Saatoin mieleni avulla päästä ylös kaapin päälle turvaan. Dissosiaatio on mielen selviytymiskeino. Ja minä selvisin sen avulla. Se auttoi minua kauemmas tapahtumista, joita olisi ollut liian vaikea kestää.

Koko elämäni olen etsinyt jotain ihmistä joka veisi sen ahdistuksen pois, pitäisi minut turvassa ja hoitaisi minua. Kaikkea sitä mitä vaille jäin lapsena. Silti pelkäsin, näin jokaisen kumppanin lopulta pahantekijänä. Lisäksi tunsin ettei kehenkään voi luottaa. Paitsi koiriin. Ainut turvallinen kiintymyssuhde lapsuudessani oli koiraamme. Tunnen yhteenkuuluvuutta rescue koiriin. Olen onnekas että saan tuntea puhdasta rakkautta, jota ei ole tärvelty samalla tavalla kuin suhdettani  ihmisiin. Silti, uskon että jonakin päivänä näen myös ihmiset hyvinä.

Dissosiaatio auttoi minua pitämään lapsuuden tapahtumat niin kaukana itsestäni että onnistuin käymään joten kuten koulut, saamaan ystäviä ja lopulta oman perheen.
Mutta sitten tapahtui se, mikä toi lapsuuden tapahtumat taas lähemmäs minua. Oma lapseni. Rakastin tuota pientä ihmistä enemmän kuin mitään muuta. Tarve suojella häntä kaikelta pahalta oli valtava. Ja tästä aiheutui musertava ahdistus. En mitenkään voisi suojella häntä riittävästi.

Vihdoin tapahtui se mikä avasi silmäni. Kuulin sanan dissosiaatio. Heräsin. Tajusin että ne asiat, jotka luulin tapahtuneen jollekin muulle, olivatkin tapahtuneet minulle itselleni. Tämän tajuaminen oli aluksi kaoottista, mutta lopulta olin helpottunut.

Jouduin odottamaan julkisen puolen terapian alkua puoli vuotta, jonka jälkeen kuulin ettei sitä apua mitä tarvitsisin, ole saatavilla. Lukuisten sähköpostien ja turhautumisen jälkeen löysin etsimäni. Tunne oli liikuttunut, olin tullut kotiin. Siihen toiseen kotiini, jossa saisin tarvitsemani avun ja ymmärryksen. Tiesin että tästä päivästä lähtien elämäni näyttäisi erilaiselta.

Kuka minä olen? Minä olen traumaselviytyjä. Minä olen äiti. Minä olen kumppani ja eläinten ystävä.  Minä olen ihan hyvä, kaikkineni.

Vieraskirjoitus 
-Helen-

Uusi osa minussa

Uusi osa minussa

Hiljattain, eräänä iltana, tapahtui jotain, mille oli aluksi vaikea löytää sanoja. Tiedän hyvin sen, miltä takauma tuntuu. Tiedän myös sen, millaista on, kun takaumat kuohuvat tsunamin lailla mieleen siten, että psyyke pirstoutuu tyystin. Tiedän myös sen, miltä tuntuu, kun jokin dissosioituneista osistani ilmentää itseään. Tosin en kaikkia osiani vielä tunne, mutta paljon olen jo osistani oppinut. Tuona iltana kyseessä oli kuitenkin jotain aivan ennenkokematonta. Uusi osa minussa paljasti itsensä kaikella voimallaan. Sellainen osa, jonka olen tahtonut itseltäni kieltää. Osa, jota esimerkiksi jokin toinen osa minussa hyljeksii ja häpeää. Ja nyt tämä osa, hyvin merkityksellinenkin sellainen, purkautui ensimmäistä kertaa esille. Koettavakseni, tunnettavakseni, pelättäväksenikin.

Jotkut dissosioituneet osani ovat hyvinkin pelottavia. Ne ovat pelottavia siksi, koska niiden mukanaan kantama kipu ja suru ovat lukuisia kertoja pirstoneet mieleni psykoottisuuteenkin asti. Pelkoni on onneksi tämän kuluneen vuoden aikana murentunut ja sen tummista tummin varjo on alkanut haihtua. Sen on mahdollistanut se, että olen vihdoinkin löytänyt oikeanlaista sanoitusta itselleni siitä, mitä minä olen kaikkine oirekuvineni. Kuinka valtavan suuri merkitys minulle olikaan jo yksinomaan siinä, että tämän vuoden keväällä hoitajani psykiatrian poliklinikalla alkoi puhua minulle traumaperäisestä dissosiaatiosta. Kaikkien niiden viidentoista vuoden jälkeen, kun olen kantanut matkassani väärää psykiatrista diagnoosia. Ahmin tietoa ahmimalla, itkien sekä nauraen kaikesta siitä, mitä sainkaan itsestäni oivaltaa. Kuinka huikeaa olikaan löytää itsensä ikään kuin esittämässä pääroolia erilaisten kirjojen sivuilta. Ja miten tämän myötä tarina minussa alkoi löytää sellaista sanoitustaan, että saan tulla yhä enenevimmin määrin ymmärretyksi myös hoitavan tahon puolelta.

Kuitenkin se, mitä tuona iltana tapahtui, oli todellakin pelottavaa. Kivun määrä, joka alkoi ensin tuntemuksina kehossani, oli jo itsessään pelottavaa. Pelottavaa siksi, että tiesin sen kulkevan hetki hetkeltä kohti mieltäni. Kohti tajuntaani. Kohti sellaista näkemistä ja ymmärtämistä, ettei tuollaisessa tilanteessa yksinkertaisesti voi estää itseään oivaltamasta jonkin syvälle piiloutuneen osan olemassaoloa. Dissosioituneilla traumaosillani tuntuu olevan ihan omanlaiset ajatus-, tunne- ja kokemusmaailmansa, joita eheän minäni on toisinaan vaikea ymmärtää. Ainakaan aluksi. Puhumattakaan siitä, että joku ulkopuolinen niitä ymmärtäisi. Ellei kyseessä sitten ole traumoihin ja dissosiaatioon perehtynyt ammattilainen.

Tuona iltana, kaiken kipuni keskellä soitin ystävälleni itkuisen ja paniikinomaisen puhelun. Emme puhuneet samaa kieltä, mutta silti ymmärrämme toinen toisiamme ja tunnemme toistemme tarinat hyvin. Tuon puhelun myötä kuitenkin oivalsin entistäkin paremmin sen, että se mikä toimii yhdellä, ei todellakaan välttämättä toimi toisella. Puhuimme mm. irtipäästämisestä. Kunpa dissosiutuneista osistaan voisikin päästää irti. Ihan vain päättämällä luopua niistä. Ihan vain oivaltamalla, ettei enää tarvitse tuntea kipua. Traumatisoituminen ja dissosiaatio elävät kuitenkin niin kehossa kuin mielessä, sekä aivoissakin. Muistan sanoneeni puhelimessa, etten kykene luopumaan tästä kehostani, joka kärsii. Jäljet ovat kehossani. Ne ovat muuttaneet sekä fysiikkaani että aivojeni neurobiologiaa. Ja osani, joista kaikkia en välttämättä edes tiedosta, elävät kehossani, vaikka ne eivätkään todellisuudessa ole osa minuuttani. Dissosiaatiota voi olla vaikea ymmärtää, jos sen kanssa ei joudu elämään. Moni ihminen voi kokea elämässään traumoja ilman, että siitä seuraa traumaperäistä stressihäiriötä ja/tai dissosiaatiota. Dissosiaatio ei todellakaan ole sellainen asia, joka katoaa yhdellä oivalluksella. Siihen tarvitaan ehkä jopa tuhat ja sata oivallusta. Ja tällä oivallusmatkalla olen tänä vuonna ollut ja matkaani jatkan edelleen.

Nyt kun tiedostan uuden osani, olen kiitollinen sen ilmenemistä. Sen ryöpsähtämisestä niin elävänä tajuntaani. Olkoonkin, että se satutti sekä kehoani että mieltäni. Ja kyllä se saa yhä kipua aikaan, jos sen tarinaa kuuntelen. Sen aika ei kuitenkaan ole nyt. Tai ainakin niin tahtoisin. En ole vielä kykeneväinen hallitsemaan kaikkia dissosiutuneita osiani kaikessa eheytymismatkani keskeneräisyydessä. Juuri tähän hetkeen toivon kuitenkin sitä, että eheä osani on niin vahva, että jos jokin kipua tunteva osani tahtoo ilmaista itseään, on se kykenevä keskustelemaan tuon osan kanssa terveen välimatkan päästä.

Vieraskirjoitus
Ira-Maria

Lue Ira-Marian omaa blogia: mielenipalapeli.blogspot.fi

Seksuaaliväkivalta, osa 2: Toipumisen tie

Seksuaaliväkivalta, osa 2: Toipumisen tie

Tie seksuaaliväkivallasta toipumiseen on usein pitkä ja erittäin kivinen. On vaikea nimetä hetkeä, josta toipuminen on alkanut tai kohtaa, johon se päättyy. En ole vielä aivan varma, loppuuko toipuminen koskaan, vaikka akuuteimmat ongelmat ovatkin jo kohtalaisen kaukana takanapäin. Mutta sen tiedän, että toipumisen tie on kaksisuuntainen, aina toisinaan sitä tulee kulkeneeksi taaksepäin.
Elämä ja ihmisenä oleminen on jatkuvaa muutosta. Aina välillä jokin uusi kulma tulee valaistuksi kivustani ja se pitää ainakin minut nöyränä. Mutta niinhän se taisi olla, että kipu kasvattaa. Joku siis tämän universumin päättävässä toimielimessä rakastaa minua ja montaa muuta hyvin paljon, kun on halunnut näin perusteellisesti kasvattaa. Haluan ainakin uskoa, että kokemuksistani seuraa vielä jotakin hyvää.

Luulen, että jotain alkeellista toipumista on tapahtunut jo silloin, kun hyväksikäytön aikana ymmärsin, että minulle tapahtuvat asiat ovat väärin. Vaikkakin se oivallus oli kaksiteräinen miekka: Se herätti toiveen siitä, että asiat voisivat vielä joskus olla toisin. Mutta toi mukanaan masennuksen, kun juuri siinä hetkessä olin vielä määräämättömän pitkän ajan tilanteessa, josta ei ollut ulospääsyä. Oivallukseni käynnisti oireilun, joka näkyi jo ulkopuolisillekin.
Toipumiseni suurin paradoksi oli, että hyväksikäyttäjäni ajattelemattomuuttaan pakotti minut ottamaan ensimmäisen askeleen kohti eheytymistä. Jos hän ei olisi alkanut piirittää minun parasta ystävääni suhteeseen kanssaan, en luultavasti olisi kertonut kokemuksistani vielä pitkään aikaan kenellekään. Hän oli itselleen ominaiseen tapaan aliarvioinut, mitä olin valmis ja kykenevä tekemään ystävieni vuoksi.
Kerroin ystävälleni kokemastani seksuaalisesta hyväksikäytöstä ja hänen reaktionsa yllätti minut täysin. Olin odottanut, ettei hän uskoisi minua. Tai että hän pitäisi minua huorana eikä haluaisi enää koskaan olla missään tekemisissäni kanssani. Niin hyväksikäyttäjäni oli sanonut käyvän, jos kertoisin kenellekään. Noiden kauhukuvien sijaan ystäväni uskoi minua ja kirosi hyväksikäyttäjäni satuttavia tekoja. Hän ei syyttänyt minua mistään eikä hylännyt minua. Vaikka ammattiavun luo pääseminen oli vielä kaukana, ystäväni reaktio oli riittävän oikea juuri siihen tilanteeseen. Minulle muodostui alkeellinen ymmärrys siitä, ettei hyväksikäyttö ollut minun häpeäni, vaan hyväksikäyttäjäni häpeä.
Ystäväni myönteisestä reaktiosta alkoi passiivisen aktiivinen pyrkimys tuoda hyväksikäyttö aikuisten tietoon ja saada itselleni apua. Aloin kertoa koulussa opettajille kokemuksistani, mutta tein sen epäsuorasti. Paljastin viiltelyni ja pahan oloni. Kerroin myös, että velipuoleni tuli öisin sänkyyni. Noilla vihjeillä kukaan aikuisista ei ilmeisesti uskaltanut ajatella, että kertomukseni voisi pitää sisällään jotain vakavampaa. Pelkäsin, että joku kertoisi vanhemmilleni tai soittaisi lastensuojeluun, mutta samaan aikaan ahdistus sisälläni kasvoi jatkuvasti.
Lopulta kerroin eräälle opettajalle täysin suoraan ja kiertelemättä, että minut oli raiskattu niin monta kertaa, etten ollut enää pitkiin aikoihin osannut sanoa, kuinka monta kertaa niin oli käynyt. Hän ilmoitti heti tekevänsä lastensuojeluilmoituksen. Hän oli sitä mieltä, että hain vain huomiota kertomuksellani, kun yritin estää häntä soittamasta lastensuojeluun. Suutuin hänelle. Ja olin aivan hirveän hädissäni. Ajattelin, että se oli minun elämäni loppu. Etten kestäisi sitä, että vanhempani saisivat tietää kokemuksistani.
Opettaja jätti minut yksin luokkahuoneeseen odottamaan ja käski pysyä siellä, kunnes kuraattori hakisi minut luokseen. Luokassa oli isot ikkunat, jotka sai avattua niin isosti auki, että sieltä mahtui hyppäämään alas. Harkitsin vakavasti hyppäämistä ja että jos en kuolisi pudotukseen, niin yrittäisin ehtiä kotiin tappamaan itseni ennen kuin äiti tulisi myöhään illalla kotiin. Jäin kuitenkin istumaan pulpettiin ja itkemään. Kuraattori haki minut luokseen ja juttelimme monta tuntia. Hän vietti kanssani aikaa iltaan asti, ettei minun tarvinnut olla yksin.

Kohtalaisen pian hyväksikäytön paljastamisen jälkeen aloin saada ammattiapua nuorisopsykiatrian poliklinikalta. Saamani apu oli ihan hyvää, mutta työntekijöissä oli valitettavaa vaihtuvuutta. Se ei ole ideaalitilanne, kun käsitellään sellaista traumaattista tapahtumaa, joka on romuttanut luottamuksen ihmisiin. Vaihtuvuudesta huolimatta sain seksuaalitraumani käsiteltyä niin hyvin, että pystyin puhumaan aiheesta ilman suurempia kipuja. Identiteettiin, naiseuteen tai seksuaalisuuteen ei kuitenkaan nuorisopsykiatrialla puututtu. Vaikka juuri ne osa-alueet minussa oli vuosien varrella rikottu kaikkein pahiten.
Terapian jälkeenkin voin tasaisin väliajoin todella huonosti, tunsin olevani itseni kanssa aivan hukassa. Parisuhteen vakiinnuttua ongelmat seksuaalisuudessa alkoivat tulla esiin. Kouluterveydenhoitajan vastaanotolta hakeuduin Sihtiin, joka on nuorille tarkoitettu matalan kynnyksen palvelu. Siellä kävin ne sallitut viisi kertaa ja viimeiselle käynnille osallistui lääkäri ja seksuaaliterapeutti aikuispsykiatrian puolelta, jotta selvitettäisiin jatkohoitomahdollisuuksiani. Hyväksikäyttötaustani oli lääkärin ja seksuaaliterapeutin tiedossa. Itkin koko tapaamisen ajan, kun oli niin paha olla. Lopputulemana oli, etten tarvinnut hoitoa tai ollut kykenevä hyötymään seksuaaliterapiasta. Ahdistus seksin suhteen oli kuulemma normaalia taustani takia eikä sille mitään voinut tehdä. Minulle kerrottiin, että voin mennä juttelemaan kuulumisiani perheasianneuvottelukeskukseen. Itku ei ainakaan helpottunut nuo asiat kuultuani. Itkin monta viikkoa ja koetin sopeutua ajatukseen, ettei minun voinnissani olisi odotettavissa kohentumista välttämättä koskaan.
Yritin jatkaa elämääni ja keskittyä muihin elämän osa-alueisiin. Toteutimme mieheni kanssa haaveen perheen perustamisesta, vaikka raskauden alulle saattaminen oli minulle henkisesti todella raskasta. Ajattelin, että äitinä minusta tulisi onnellinen. Olisi ainakin ikuinen syy olla tekemättä itsemurhaa vaikka tuntuisi kuinka pahalle. Raskaus kuitenkin pahensi hyväksikäyttökokemuksiini liittyvää ahdistusta. Kehoni oli jälleen jonkun toisen hallussa ja se alkoi vatsan kohdalta muuttua vieraaksi jo hyvin aikaisessa vaiheessa.
Ensin olin suunnitellut, etten kertoisi neuvolassa lainkaan seksuaalisesta hyväksikäytöstäni. En halunnut joutua lastensuojelunhampaisiin tai suurennuslasin alle tarkkailtavaksi. Mutta ahdistus kasvoi kuitenkin nopeasti niin pahaksi, ettei minulla ollut muuta mahdollisuutta kuin kertoa terveydenhoitajalleni, mikä minua vaivasi. Hän oli ymmärtäväinen ahdistustani kohtaan ja ohjasi minut seksuaalineuvojan vastaanotolle. En odottanut suuria, kun seksuaaliterapeuttikin oli lyönyt hanskat tiskiin kohdallani aiemmin. Suunnittelin jopa, että peruisin seksuaalineuvonta-ajan. Kiitän kuitenkin edelleen sitä järjenhippusta, joka sai minut menemään paikalle, koska sieltä saatu apu muutti elämäni suunnan.
Aivan ehdottomasti lohdullisinta seksuaalineuvojan kanssa asioidessa oli se, ettei hän pitänyt tilannettani toivottomana. Hän ei sanonut kertaakaan, ettei minua voisi kukaan tai mikään auttaa. Vaikka seksuaalineuvontaan ei kuulu seksuaalitraumojen käsittely, sain silti hyvin kattavaa apua. Työskentelimme seksuaalisuuteni käytännönhankaluuksien kanssa, jotka olivat seurausta hyväksikäytöstäni.
Tunsin tulleeni nähdyksi ja kuulluksi omana itsenäni kokonaisvaltaisesti ehkä ensimmäisen kerran elämässäni. Se tunne oli hämmentävän ihana. Minun hätääni ei vähätelty, mutta minusta ei myöskään tehty lähtökohtaisesti sairasta. Olin ihminen, tarkemmin sanottuna nainen, enkä pelkkä diagnoosilista ja kimppu traumoja. Ja vaikka olin haavoittunut, silti hän jaksoi nähdä vaivaa osoittaakseen, että olin paljon muutakin kuin haavani. Hän sai minut näkemään, että minussa oli tervettä pintaa ja paljon hyvää. Kaikkea sellaista, mitä en itse ollut osannut katsoa.
Sain olla keskeneräinen, monesti tarjoamani ”en tiedä” vastaus oli täysin kelpaava vastaus hänen kysymyksiinsä. Se, ettei hän pakottanut minua tietämään, sai minut pohtimaan. Ja lopulta myös keksimään vastauksen hänen alkuperäiseen kysymykseensä. Häneltä sain myös tilaa kasvaa seksuaalisuudessani, joka oli jäänyt täysin vieraaksi.
Jotta seksuaalisuudessa oli mahdollista kasvaa, sitä oli saatava tutkia. Osasin kyllä harrastaa seksiä, mutta en tiennyt lainkaan mistä pidin tai mistä en pitänyt. Mikään kosketus ei erityisesti tuntunut miltään. Kerroin hänelle, etten pitänyt seksistä, jossa näplitään. Kun hän kysyi tarkennusta, mitä tarkoitin näplimisellä, kerroin sen tarkoittavan koskettamista ylipäätään. Hän ei nauranut eikä alkanut inttää, vaikka jälkikäteen ajateltuna kuvaukseni oli täysin järjetön. Hän hyväksyi minun totuuteni tuputtamatta tilalle korvaavaa ajatusta. Sain häneltä luvan ja tarvitsemani tuen, jotta uskalsin sukeltaa seksuaalisuuteni maailmaan. Yksin en olisi uskaltanut sille matkalle lähteä, enkä todennäköisesti kenenkään muun kuin hänen kanssaan.
Omasta ehdotuksestani aloin pitää seksipäiväkirjaa seksuaalineuvontatapaamistemme välissä. Olin hyvin kiitollinen, että hän suostui luovaan menetelmään, koska seksuaalisuudesta ääneen puhuminen oli minulle todella vaikeaa. Kirjoittaminen on aina ollut minulle luontaisin tapa ilmaista itseäni. Hän hyvin sensitiivisesti ja kauniisti rohkaisi ja kannusti minua tutkimusmatkani aikana. Hän normalisoi ne toiveeni ja tuntemukseni, joita häpesin syvästi. Sain haluta seksiä olematta huora. Sain tuntea mielihyvää ja iloita siitä tuntematta pahaa mieltä. Opettelin uudestaan kehoni tuntemuksia, jotka olin kadottanut ennen kuin olin edes ymmärtänyt, mitä ne olivat.
Koskaan ei tullut tarvetta kuolla häpeään häntä tavatessa, vaikka olin päästänyt hänet lukemaan kaikkein intiimeimmätkin mietteeni ja kokemukseni. Hän osasi niin kauniisti olla kuin en olisi koskaan kertonut mitään sellaista, mitä ihmiset yleensä häpeävät. Kun hän pystyi antamaan minulle noin kokonaisvaltaisen luvan elää seksuaalisena olentona tässä maailmassa, pystyin antamaan myös itselleni sen luvan. Sitä kautta opin olemaan itselleni läsnä seksin yhteydessä. Se toi tunteen turvasta ja että oli luvallista kokea mielihyvää. Seksiin liittynyt ahdistus väheni merkittävästi ja hävisi lähes täysin. Tuntui kuin uusi maailma olisi auennut minulle. En olisi voinut olla kiitollisempi hänelle. Hänen ennakkoluulottomuutensa ja aito halunsa kohdata minut korjasi seksuaalisuuteni syvimmät haavat ja auttoi kääntämään elämäni suunnan. Sain mahdollisuuden tulla kokonaiseksi ja onnelliseksi naiseksi.

Oma sukkulointini terveydenhuollon palvelujärjestelmissä oli siis kaikkea muuta kuin suoraviivainen tie. Seksuaalisen väkivallan uhreille ei ole oikein ollut tarjolla täsmäapua, joka olisi myös helposti tavoitettavissa.
Nyt ongelmaan on kuitenkin tullut uusi ratkaisu, nuorten seksuaaliväkivallan uhrien auttamiseen on käynnistetty Otava-hanke (2017-2019). Tyttöjen Talot tarjoavat ympäri Suomen (Helsinki, Kuopio, Oulu, Espoo ja Rovaniemi) seksuaaliterapiaa 13-29 – vuotiaille tytöille maksutta ja matalankynnyksen palveluna. Seksuaaliväkivaltatyönohjaajaan voi ottaa suoraan yhteyttä luottamuksellisesti. Yhteystiedot löytyvät Tyttöjen Talojen nettisivuilta.
Erityisen onnellinen olen siitä, että seksuaalisuuteen ja identiteettiin liittyvä avuntarve on tunnistettu ja vihdoinkin otettu vakavasti. Tärkeää on myös se, ettei väkivallan uhria pompotella luukulta toiselle, kun kokonaisvaltainen hoito ei oikein tunnu kuuluvan millekään taholle. Jos seksuaaliväkivalta käsitellään pelkkänä traumaattisena tapahtumana, se ei vielä elämänlaatua kauheasti edistä. Estää kenties itsemurhan, mutta se ei tarkoita sitä, että elämää olisi kiva elää. Inhimillinen kärsimys ja pitkäaikaiset haitat lievenevät, kun uhri pääsee mahdollisimman nopeasti oikean ja kokonaisvaltaisen avunpiiriin.
Ilahduin kovin, kun kuulin, että seksuaaliterapiaopintoja suorittava seksuaalineuvojani oli aloittanut Tyttöjen Talolla seksuaaliväkivaltatyönohjaajana. Jos muilla paikkakunnilla työntekijävalinta on osunut yhtä kohdilleen, seksuaalisen väkivallan aiheuttama inhimillinen kärsimys tulee huomattavasti vähenemään tulevaisuudessa. Uhrit pääsevät nopeammin takaisin kiinni elämään ja voivat päästä yli vaikeista kokemuksistaan. Kaikesta voi selvitä, kun saa oikeanlaista tukea ja apua. Ja nyt se apu on helpommin tarjolla kuin koskaan aikaisemmin.

Vieraskirjoitus
-Laura-

 

Voisit luulla, et oon aineissa – Antaa sun uskoa

Voisit luulla, et oon aineissa – Antaa sun uskoa

Voisit luulla, et oon aineissa
Antaa sun uskoa, et kuitenkaan osais olla mun saappaissa
Tavalla jolla tavataan järkeviä sanoja, mä käännän niistä itselleni lauluja
Ja itselleni sanoitan sanatulvana sanan, ankara
Ja jos oma pää, pipipää, ei ymmärrä
En sitä syytä, sillä ei lyötyy maahan enää lyyä
Kun ei oo koskaan noussut
Ja ne sanoo et älä lannistu ja nosta pää, mut mitä sit ku pää ei nouse, ku se painaa sata kiloo enemmän
Huitelen menemään, eksyn päivissä ja mitä vuotta nyt taas eletään
_

Sumussa, rumassa traumassa tarpoo, pyytelee apui, lepoo, selkokieltä ja pyytää poismenee pelkoo
Haava auki revittynä, paljaana
Kuuntele mun laulua kun laulan mun osista
Niistä jotka kulkee mun kanssa tätä matkaa, ne tahtoo jatkaa
Mutku osa muuttuu, tunteet turtuu ja taas on ihon päällä terä, otetaan erä, kuka voittaa

Tavanomaista kulissia on pitää hymyä yllä viikonpäivät, elämän kulku onkin niin epämääräistä, käy tää mulle, kun pysyn näin ees jotenkin pystyssä
Ja koitan kulkee päivät läpi näis kengissä ja kelaa et huominen on kauniimpi mulle ja mun jengille päässä
Ja vaikka herään kolmelta yöllä hiessä, ikenet verillä, mieli kiertää kehässä

Todellisuus on mun edessä,
Voin sitä koskettaa
Jalat turtuu, mieli murtuu ja kehonosat puuttuu, kieli lamaantuu ja kurkistan itseni vierestä
Ja edessä kaikki menee edes takasi ja koitan pysyy perässä, mutta perää pidän aina edessä
En koskaan pysy kiinni hetkissä

Ja mun kehon osat leijailee, ääriviivat sumenee ja olotila uupunee.
Vasen käsi yrittää tapattaa, oikea käsi tahtoo halata
Päässä monta elämää
Ne on mun osat
Niitä osaan kuitenkin jo arvostaa
Vaikka ne saa mut katumaan ja kaatumaan tielle, on polvissa haavat

Oon neljän seinän sisällä, kello ei tikitä ja kasvit näyttää hyökkääviltä
Ruma mies eteisessä, elämä tuntuu olevan tässä
Ja onks nää edes oireita, koitan kelaa onks tää oikeeta olemassaoloa
Vai näenkö unta, milloin herään
Huutakaa nyt joku mun nimeä, huutakaa koita kestää
Mut nimi ei tavoita hetkeen, se jää ulkopuolelle mun retkest
Mielenmatkast, siitä pakohetkest

En tunne vieläkään mun kasvoja, särkyneitä lautasia ympäri huonetta, oliko minun syy
Päätän mun laulun, miten tää loppuu, pakenet vain tietyn verran
Mieli tajuu herää, ei oo enää pelättävää, anteeksianto itselle, kyllä se tekee yhä kipeetä, mut koitan parhaani voittaa näiden rivien sisältöä, kunnes alkaa laulu alusta, tää on ikuista, taistelumatka kipeä, mut elämä ei otteesta lipeä

Ja vaikka muut pahoittelee näit vaikeuksii, voin vannoo, et tähän kuuluu myös rikkauksii
Voimaantumista ja tuloksii
Tajuamista ja yhteys alimpiin kerroksiin
Vaikka viha ja pelko on voimakas tunne sydämessä, mä uskon siihen, ettei tää oo tässä
Vaan kaikki on alkuu, mun polul suunta vaihtuu, mut etenen silti aina eteenpäin, tää on mun elämä nyt, ei menneisyyttä ja päässä kirkastuu, tajusi osat myös muut, et huominen on kaunis, kun siihen uskaltuu asettuu ja laulan tän laulun niin kauan ku traumoi riittää, niin kauan kunnes niitä ei tarvi enää käsitellä ja sit lopulta voin kiittää ja sanoo et nyt riittää, mä olen valmis maailman kohtaamaan menneisyys ei pidä mua enää otteessaan ja voin lentää vapaana.

Vieraskirjoitus
-Katja-

Kuva: Seija

Et koskaan luvannut ruusutarhaa

Et koskaan luvannut ruusutarhaa

Katkeruus. Tuttu ja turvallinen kumppani, jonka pahoinpitelemänä olen elänyt varmaan suurimman osan elämästäni. Mennyt nukkumaan ja herännyt samat viiltävät kysymykset rintaa jyskyttäen ja ihoa viiltäen: Miksi juuri minä? Miksi juuri minun elämäni? Teillä ei ollut oikeutta! Olisin ollut enemmän arvoinen!

Pilattu lapsuus, menetetty nuoruus ja sirpaleinen aikuisuus. Tietoisuus siitä, etten todennäköisesti koskaan saa elää terveen aikuisen tervettä elämää, vaan tulen aina kärsimään traumamuistoista ja dissosiaatiosta, ympäröi sydäntäni kuin kylmä jää. Olen pettynyt elämään ja surullinen siitä, etten koskaan päässyt käyttämään lahjojani täysillä. Olen vihainen siitä, etten koskaan saa korvausta menettämästäni. Minä olin viaton! Ei se ollut minun vikani! Eikö muka mistään voi periä elämäänsä takaisin? Miten voi olla, että kukaan ei ole vastuussa?

Luin jokin aikaa sitten haastattelun naisesta, jolla oli vakava fyysinen sairaus, joka aiheutti hänelle lähes sietämättömiä kipuja päivittäin. Toimittaja kysyi naiselta, eikö hän ollut katkera tilanteestaan. Nainen vastasi: ”Elämä ei ole mitään velkaa kenellekään.” Vastaus oli pysäyttävä. Kukaan ei tosiaankaan ole luvannut minulle ruusutarhaa eikä ongelmatonta elämää.

Olisi voinut käydä niin onnellisesti, että olisin saanut elää ilman väkivaltaa ja minulla olisi nyt omakotitalo, rahaa pankissa ja kolme kaunista lasta. Olisi voinut käydä myös niin, että olisin sairastunut skitsofreniaan ja tappanut psykoosissa jonkun. Olisin voinut jäädä auton alle viisivuotiaana ja neliraajahalvaantua. Olisin voinut lamavuosina taata naapurin lainan ja joutua itse velkavankeuteen sen takia. Olisin voinut sairastua leukemiaan tai syöpään, olisin voinut synnyttää kuolleen lapsen, olisin voinut syntyä pakolaisleirille Syyriaan tai Somaliaan. Olisin voinut olla hyväksikäyttäjä enkä hyväksikäytetty,

Niin monta kertaa olen sanonut, että olisin ansainnut enemmän. Minulla olisi kuulunut olla onnellinen ja ehjä elämä. Miten niin? Kuka sellaisen on luvannut?

Kaikki hyvä, mitä minulla on, on lähtökohtaisesti lahjaa. Kaikki kokemani paha on sattunut tapahtumaan juuri minulle – shit happens and then you move on – ja nyt on minun tehtäväni näyttää, mitä loppuelämälleni teen. Antaudunko katkeruudelle ja vihalle ja annan sen pilata loputkin elämästäni, vai käännänkö katseeni eteenpäin, kannan itsestäni ja teoistani vastuun, ja keskityn hyvän tekemiseen. Pallo on nyt minulla.  

Tämä on minun ainoan elämäni ainoa päivä ja minä päätän miten elän sen, ja miten tänään kohtelen itseäni ja muita.

 

by Marika, yksi kirjan kirjoittajista

marika_esittely2

Terveiset dissomaailmasta

Terveiset dissomaailmasta

 Terveiset dissomaailmasta sateiselta torstailta

Olisipa kiva olla normaali edes joskus. Tietää omat mielipiteensä asioihin eikä olla kaikesta aina kaikkea mieltä niin, ettei itsekään tiedä, mikä mielipide on oikea. Ei tarvitsisi humpsahtaa jonnekin omituiseen tilaan, kun joku sanoo jonkun tietyn sanan, katsoo tietyllä ilmeellä tai kun kuulee tiettyä musiikkia. Osaisi valita itselleen harrastuksen, kun tietäisi pitävänsä jostain tietystä harrastuksesta vielä seuraavallakin kerralla. Ei tarvitsisi miettiä, uskaltaako lähteä ovesta ulos. Kaikkialla ei olisi kuviteltuja uhkia. Voisi ostaa kaupasta jotain tiettyä ruokaa, josta pitäisi vielä kotiin päästyäänkin ja ehkä myös huomenna. Saattaisi haluta käyttää vielä iltapäivällä töiden jälkeenkin niitä vaatteita, jotka valitsi päälleen aamulla. Uskaltaisi ehkä luottaa ihmisiin. Ei menisi paniikkiin ja juoksisi karkuun, jos ihmisistä tulee tärkeitä ja läheisiä. Voisi ottaa vastaan kohteliaisuuksia ilman, että miettisi koko ajan, mitäköhän tuo haluaa minusta, kun sanoo tuollaista. Voisi viettää ihmisten seurassa aikaa ilman, että takaraivossa jyskyttäisi koko ajan: olen vain rasitteeksi kaikille, pakko päästä äkkiä kotiin. Ei tarvitsisi ottaa aina huomioon sitä, että huomenna ei ehkä jaksakaan liikkua minnekään, kun päälle iskee lamaannus. Voisi olla varma siitä, ettei tämä hetki olekaan vain unta.

Joskus riittäisi sekin, että osaisi palauttaa itsensä nykyhetkeen sujuvasti, kun huomaa pudonneensa jonnekin menneisyyteen. Että voisi rauhallisin mielin luottaa siihen, että sen kyllä oppii terapian avulla aikanaan. Oppisi tunnistamaan niitä pieniä triggereitä, jotka lyövät koko elimistön suurhälytystilaan kerta toisensa jälkeen. Oppisi huomaamaan ne merkit, jotka kertovat siitä, ettei nyt eletäkään nykyhetkessä, vaan joku traumaosa on vienyt omaan aikaansa tietämättäni. Osaisi tehdä oikeat asiat ja ankkuroitua tähän hetkeen tukevasti. Päästä pois menneisyydestä mahdollisimman pian. Sillä oikeasti kaikki on hyvin juuri nyt. Ei ole mitään hätää. Näitä opetellessa.

Rauhaa teidän jokaisen syksyyn. <3

vieraskynäpostaus by Sari A.
Yksinäisyys.

Yksinäisyys.

Yksinolo. Hiljainen asunto. Olenko edes olemassa? Vakuuttelen itselleni, että olen. Olen täällä tässä tilassa, juuri nyt. Mutta kukaan ei näe minua. Kukaan ei kuule kuiskaustani. Olen olemassa juuri nyt vain itselleni. Käyn katsomassa peilistä. En näe mitään. Äkkiä vettä kasvoille. Tunnen kyllä veden, se on märkää, mutta onko se kylmää vai kuumaa? En tiedä. Mitä kello on? En yhtäkkiä osaa kelloa. Katson ikkunasta ulos. On pimeää. Olisikohan ilta? Olenko edes syönyt tänään? Ihmisen kuuluu syödä. Kävelen jääkaapille ja avaan oven.Katson ruokaa inhoten. Kuvotus saa minut perääntymään ja sulkemaan jääkaapin oven. En vaan voi ottaa sieltä mitään.

Ahdistus kasvaa ja kasvaa kuin iso, musta mörkö. Jos en äkkiä tee jotakin, niin mörkö syö minut! Nyt on tartuttava äkkiä toimeen ja tapettava tuo kammottava mörkö. Löydän terän ja käyn mörön kimppuun kuin ritari miekkansa kanssa. Mörkö haavoittuu. Ritari katoaa. Mörkö katoaa. Olenkin taas yksin.

Täysi hiljaisuus vallitsee ja tunnen itseni yhtäkkiä ihan pieneksi. Itkisin jos uskaltaisin, mutta en päästä pienintäkään ääntä. Katson viiltoja käsissäni enkä voi käsittää. Kuka tämän teki? Mörkö? Jonkun täytyy auttaa pikkuista. Viedä hoidettavaksi, pitää huolta. Reipas auttaja-minä ryhtyy hommiin. Löydän itseni päivystyksestä. Haavat tikataan kiinni ilman puudutusta. Onneksi osaan tarvittaessa olla tuntematta kipua.

Sulkeudun kuoreeni. Hoitajat kyselevät jotakin. En osaa vastata, tai pikemminkin en pysty. Olen lukossa. Turvassa omassa kuoressa. Kuulen hoitajan toteavan, että ”taidat olla ihan jossakin muualla”. Kyllä! Kerrankin hoitaja on oikeassa! Hoitaja sanoo olevansa keinoton, ei tiedä miten auttaa minua. En minäkään tiedä.

Lopulta saan unilääkkeitä kouraan ja kehoitetaan selviämään niiden avulla viikonlopun yli. Lähden kävelemään kotiin. Nyt taitaa olla yö. On kai kylmä, mutta se ei haittaa. Kuljen takki auki.

Kotona otan kaikki lääkkeet, jotka siis tarkoitettu otettavaksi, ja menen peiton alle piiloon. Laitan musiikkia. Mietin, että olen elossa, koska kuulen musiikin. Tartun tähän ajatukseen kiinni. Kuuntelen ja tunnen suurta helpotusta. Minä kuulen. Siis olen. Suljen silmät ja nukahdan.

Aamulla huomaan siteet ja tikit. Mörköjahti johtikin siihen, että vahingoitin itseäni. Ahdistus ja dissosiaatio saa minut tekemään asioita, joita en haluaisi tehdä.  Minä olen itseni pahin vihollinen.

Mutta nyt on uusi päivä. Vaan taas on edessä päivä yksinäisyyttä, jonka vakaasti aion kuitenkin tällä kertaa päihittää. Siivoan ja järjestelen hurjaa tahtia. Aivot tuntuvat käyvän pikakelauksella, liikkeeni ovat nopeita ja ajatukset vilisevät ohi, niin etten edes kuule niistä puoliakaan. Laita legoja värijärjestykseen ym. ”tärkeää”, kunnes havahdun. Kello on 22. Olen ”siivonnut” 14h., mutta koti on sotkuisempi kuin aloittaessani. En muista päivästä yhtään mitään.

Yksinäisyys ja dissosiaatio voitti tällä kertaa 2-0, mutta minä jatkan taistelua. Päivä kerrallaan.

Kirjoittaja:

Olivia, yksi Viisi naista, sata elämää kirjan kirjoittajista

Olivia_profiili_pienempi

Pääni äänistä

Pääni äänistä

  • Kaikki vihaa sua.
  • Miten sä saatatkin olla noin tyhmä?
  • Älä pelkää, ei tapahdu mitään pahaa.
  • Muistatko mitä viimeksikin tapahtui, miten muka ikinä voisit luottaa kehenkään?
  • Lattialla on punainen huivi, miksi se on siinä?
  • Mene helvettiin siitä niin kuin olisit jo!

 

Pääni on tauotta täynnä meteliä. Olen kuullut ääniä niin kauan kuin muistan. Sanoisin, että äänet tulevat pääni ulkopuolelta, mutta ne eivät tunnu yhtä selkeästi ympäristön ääniltä kuin vaikka ihmisten puhe. En kuvittele, että minua lähestyvät avaruuden valtiaat tai pahat voimat, vaan tiedän, että kyse on pinnalle pyrkivistä traumoista. Äänet eivät siis ole samanlaisia kuin psykoosipotilailla, jotka ilmeisesti kuvittelevat kuulevansa esimerkiksi televisiosta itselleen suunnattuja viestejä. Minä kuulen vain menneisyyden kaikuja.

Äänet ovat yksi arkipäivääni eniten häiritseviä asioita. Ne haittaavat keskittymistä, muistamista, työntekoa ja mielialaa. Mitä stressaantuneempi olen, sitä enemmän pääni sisällä kuohuu ja kiehuu. Erityisen paljon äänet haittaavat nukkumista. Mielen rauhoittamiseen menee vähimmilläänkin tunnin verran joka ilta.

Yhtä eniten esiintyvistä äänistäni nimitän Kertojaksi. Kertojan puhe on tunnesävyltään enimmäkseen neutraalia ja se keskittyy kuvaamaan arkipäivän tapahtumia. Kertoja sinuttelee minua ja antaa minulle jatkuvasti ohjeita. – Älä ota sitä maitopurkkia, ota mieluummin vettä. – Huomasitko, että et muistanut siivota? – Maija oli sinulle varmaankin vihainen, mitä aiot tehdä asialle?

Luulen, että Kertojan tehtävä on huolehtia siitä, että en kohtaa arjessani uhkaavia tai yllättäviä tapahtumia.

Muita kuulemiani ääniä ovat esimerkiksi syyttelevä, vihainen mies (pahantekijään samastuva osa) ja huolehtiva, välittävä pieni poika (ystävä silloin, kun ketään muuta ystävää ei ole).

Ei ole relevantti kysymys, ovatko äänet todellisia vai eivät. Ne kertovat omaa sanomaansa ja niillä on tarkoitus, vaikka muut eivät niitä kuulekaan. Jokainen ääni kuuluu omalle persoonan osalleen, ja jokaisella osalla on sama tehtävä, joka toteutuu eri tavoilla: suojella minua.

Sen mukaan, mitä nykyisin tiedämme traumatisoitumisen vaikutuksesta persoonallisuuteen, äänten kuulemisessa ei ole mitään epätavallista. Äänten kuuleminen on oire jostain tai ihmisen ominaisuus, ei sairaus itsessään. Joissain kulttuureissa äänien kuulemista pidetään tavanomaisena arkipäivän ilmiönä. Näistä rauhoittavista tiedoista huolimatta koen äänien häiritsevän jokapäiväistä elämääni, mutta tiedän, että ajan ja traumoista toipumisen myötä äänet tulevat häviämään. Minun tulee vain ensin oppia ja hyväksyä se, mitä sanottavaa niillä on.

Jos haluat tietää lisää äänien ja trauman yhteydestä, voit katsoa vaikkapa upean Eleanor Longdenin puheen Ted Talksissa (https://www.youtube.com/watch?v=syjEN3peCJw) (Learning from the voices in my head). Suomen Moniääniset ry. (http://www.moniaaniset.fi/)  tekee myös hyvää työtä ääniä kuulevien puolesta, samoin kuin ihana oma dissosiatioyhteisömmekin 😊

 

by Marika, yksi kirjamme kirjoittajista

marika_esittely2

KIPSISSÄ

KIPSISSÄ

Vielä kuluvan vuoden alussa en tiennyt mitään dissosiaatiosta. Kävin aivan normaalisti töissä, hoidin asiat, ystävyyssuhteeni, suhteet perheeseeni, parisuhteen, harrastin, huolehdin itsestäni jne. elin ns. normaalia elämää. Vuodenvaihteessa tapahtuneiden kuormittavien asioiden seurauksena nukkumiseni alkoi säröillä. Olen aina ollut huono nukkumaan, mutta tämä oli jotain poikkeuksellista. Ravasin yöt ympäri asuntoa levottomana ja ihmettelin, että mikä minua vaivaa – uni ei vain tullut. Tilanne rauhoittui, mutta vain hetkeksi. Tunsin olevani jatkuvan pelon ja ahdistuksen vallassa. Pidin kaksin käsin kiinni hyvästä ja onnellisesta elämästäni, siitä kaikesta hyvästä, mitä olin saavuttanut ja mitä minulla oli, aivan kuin aavistaen, että tulen menettämään sen kaiken, tai jotain kauheaa tulee tapahtumaan.

Kaikki kulminoitui helmikuussa saatuani ystävänpäivän iltana rajun paniikkikohtauksen ja sen illan jälkeen valvoin yhtenään kolme viikkoa. Juoksin päivystyksessä, omalla terveysasemalla, yksityisellä jne. Tilannettani ei otettu vakavasti. Sain erilaisia lääkkeitä ja pelkäsin niitä. Tuntui, ettei minua ymmärretty missään, ja oloni oli turvaton. Lopulta minut otettiin vuodeosastolle, koska en pystynyt enää tekemään mitään. Pääni kävi kierroksilla ja mieleni ei yksinkertaisesti antanut minun nukkua. Se oli hämmentävää. Osastolle joutuminen oli pelottava kokemus. Itkin huoneeni sängyllä ja mietin, että mitä minulle tapahtuu. Muistan hokeneeni, että antakaa minulle nyt jotain lääkettä, että unirytmini normalisoituu ja pääsen takaisin töihin. 

Olen aina ollut ahkera, vastuuntuntoinen ja pärjäävä. Hallinnantunteen menettäminen on ollut pahinta, mitä olen kokenut. Minua ahdisti voimakkaasti, tärisin yötä päivää, kävelin levottomana, pelkäsin yhtä jos toista, yöt seikkailin sairaalan käytävillä vahvasti lääkittynä – en saanut unta. Lopulta olin niin huonossa kunnossa, että konttasin eteenpäin lattioita pitkin. Välillä minut päästettiin kotiin, mutta osastojaksoja tuli eteen useita. Olin sekä akuuttipäiväosastolla, sekä vuodeosastolla. Tilanne meni koko ajan huonommaksi. Aloin menettää täysin toivon elämään.

Useita kertoja soitin kotoa ambulanssin, kun en nukkunut enkä tunnistanut itseäni peilistä. Makasin eteisen lattialla yöt ja odotin, että minut tullaan hakemaan. Hätä oli suuri. Aina en tullut kuulluksi. Se lisäsi turvattomuutta ja pelkotilojani. Aloin kadota kehostani. Sain omituisia lapsenomaisia itkukohtauksia, joissa raavin usein kämmenselkää tai nenäni ihon rikki. Räkä valui ja silppusin nenäliinoja. Minulla oli valtava hätä. Kuljin kuin automaattiohjauksella. Olin kuin robotti. Tuntui, etten ole täällä. En tiennyt oikein missä olin. Se oli valtavan pelottavaa. Unettomuus oli tehdä minut hulluksi. Kun olin valvonut tarpeeksi kauan, mieli ei enää noussut. Se oli jäänyt matalaksi. Mustaksi. En jaksanut tehdä mitään. En pystynyt syömään. Hyvä kun sain pestyä hampaat.

Tuijotin seiniä enkä saanut sanaa suustani. Olin aivan varjo entisestä iloisesta itsestäni. Hiukset lähti päästä. Paino putosi. Ahdistus oli voimakasta ja olin todella masentunut. Minulle heitettiin myös kortti dissosiaatiosta. Oireeni olivat siihen sopivia. En ymmärtänyt mistä on kysymys. Vaivuin välillä omiin tiloihin, en pystynyt luomaan katsekontaktia. Säikyin, ympäristö tuntui vieraalta sekä oma keho. Oksensin ahdistuksesta spontaanisti syliini ja lattioille. Elämäni oli mennyt kertaheitolla sekaisin. Mitä minulle oli tapahtunut ja miksi?

Tänä päivänä 16.11.2016 olen edelleen sairauslomalla, ainakin tammikuun puoleenväliin saakka. Olen saanut ahdistukseni hallintaan, joka on myös vähentänyt osittain dissosiatiivisia oireita. Varsinaista dissosiaatiohäiriötä minulla ei ole diagnosoitu. Minulle diagnosoitiin keskivaikea masennus sekä yleistynyt ahdistuneisuushäiriö. Dissosiatiiviset oireet ovat selvästi liittyneet kokemiini voimakkaisiin tunteisiin. Koen vieläkin, että olen kuin kuplassa, toisaalla täältä. Minulle on kerrottu, että minulla on niin voimakkaita tunteita, joita en kykene nyt käsittelemään ja siksi suojaudun. Lääkäri kertoi sen mielestäni ymmärrettävällä tavalla; kuvittele, että ympärilläsi on kipsi, jonka alla sinä toivut ja pikkuhiljaa paranet, ja eheydyt. Joka päivä pelkään, että mitä jos en? Haluan uskoa, että se on mahdollista. Oppia ainakin elämään näiden asioiden kanssa ja saada tilanne hallintaan.

Se pieni, traumatisoitunut tyttö sisälläni kaipaa nyt turvaa, ja sitä aion sille antaa. Minulle auttaa parhaiten suuren pehmonallen halaaminen. Usein nukahdan illalla nalle päälläni. Minulle on ollut apua myös joogasta. Se tyhjentää mielen ja maadoittaa tähän hetkeen. Olen saanut jälleen yhteyden kehooni. Nyt mennään päivä kerrallaan. Vuosi on vienyt mukanaan terveyteni lisäksi myös reilun 6,5 vuoden parisuhteeni, yhteisen kodin, sekä kosketuksen itseeni. Olen joutunut olemaan pois töistä, joka on ollut minulle todella vaikeaa. Olen rakastanut työtäni yli kaiken. Minun täytyy etsiä itseni kokonaan uudestaan. Minua pelottaa, mutta samalla odotan tulevaa myös luottaen elämän kantavan.

Elämääni on ilmestynyt myös aivan ihana ihminen, joka ymmärtää minua täysin omien kokemustensa pohjalta. On uskomattoman antoisaa, että voin myös turvautua häneen ja hän minuun. Sairaus on siis tuonut mukanaan myös hyviä asioita. Muutan alkuvuodesta omaan pieneen yksiöön merenrantaan. Sillä on minulle symbolisia merkityksiä kuten turvasatama ja myrskyluoto. Kadun nimi on myös kaunein, missä olen koskaan asunut. Uskon sen olevan hyvä enne. Elämä jatkuu, millaisena, sen näyttää aika. Olen hauras, herkkä, haavoittuva, mutta toivon, että minusta tulee syvempi ihminen tämän myötä.

Vieraskirjoitus by Miia Rantonen
Miian oma blogi löytyy: www.lily.fi/blogit/miiajohanna

Kuva: Anu Rantonen

Järjestelmän syövereissä

Järjestelmän syövereissä

Olen väsynyt. Olen aivan helvetin väsynyt. Olen väsynyt, vihainen, pettynyt, turhautunut, turta, ehkä jopa katkera.

Että mihinkö?

Siihen, että tässä yhteiskunnassa on niin saatanan vaikea saada apua.

Opiskelen ammattiin, joka on yksi arvostetuimmista kulttuuristamme. Opiskelupaikan saaminen on vaikeaa, eikä monikaan alalle haluava pääse sinne koskaan. Minulla on sellainen tilanne, että opinnoistani puuttuu enää yksi osa, työharjoittelu, ja sitten valmistuisin ammattiini. Kuvittelin suunnitelmieni pitävän ja suorittavani harjoittelun aikataulussani.

Toisinaan elämä kuitenkin menee niin, ettei sitä voi suunnitella ja ennustaa. Keväällä, pari kuukautta psykoterapian aloittamisen jälkeen löysin itseni läheltä tilaa, jota kutsutaan mental breakdowniksi. Ystävieni ja terapeuttini viitoittamana päätin jäädä sairauslomalle.

Kuvittelin sen olevan helppoa. Optimistesti marssin terveyskeskukseen yleislääkärin vastaanotolle ja esitin asiani. Järkytyksekseni sain todeta, ettei minua ymmärretä. Kahden tapaamisen jälkeen mieleeni jäivät kohtaamattomuuden kokemukset, lääkepropaganda ja karmivat lauseet ”Sairausloma ei paranna ihmistä, ei varsinkaan näissä psyykkisissä tapauksissa”, ”Työ on terapiaa, ei kannata jäädä pitkäksi aikaa kotiin makaamaan”.

Toivon, etten päädy tämän lääkärin luokse enää koskaan.

Sain kuitenkin kaksi kuukautta sairauslomaa, kuukaudeksi kerrallaan. Seuraavaksi yleislääkäri passitti minut psykiatrin käsiin, mutta sitä ennen oli tavattava sairaanhoitaja mielenterveyskeskuksessa, koska psykiatrille ei voi suoraan päästä. Sairaanhoitajan tapaamisesta minulla ei ole mitään huonoa kerrottavaa, päinvastoin. Koin tulleeni kohdatuksi ja nähdyksi. Tilanteeni ymmärrettiin väliaikaiseksi ja hän uskoi minun toipuvan, kunhan saan tarpeeksi aikaa toipua ja käsitellä rauhassa epävakaista psyykettäni, joka on muodostunut sellaiseksi lapsuudesta lähtien. Poistuin mielenterveyskeskuksesta hymyillen ja toiveikkaana tulevaisuudestani.

Parin viikon päästä psykiatrin tapaaminen taas sekoitti pakan toistamiseen. Toki hän vaikutti kuuntelevan minua tarkkaavaisesti, hän osasi tehdä tarkkoja kysymyksiä posttraumaattisesta stressihäiriöstä, dissosiaatiosta ja derealisaatiosta. Mutta hän tokaisi suoraan, ettei Kela suosi diagnoosiani sairauspäivärahan myöntämisissä. Hän arveli minun menevän luokkaan kaksi, eli olevani osittain työkykyinen, kun pitäisi olla luokassa kolme, jotta sairausloman edellytykset täyttyisivät. Kiemurtelevan koukeroisessa dialogissamme onnistuin ymmärtämään, että Kela saattaisi olla armollisempi, jos minulla olisi diagnoosina masennus. Se taas edellyttäisi, että minun on otettava masennuslääkkeitä, joista olin tähän mennessä kieltäytynyt. Tein sen minkä pieni ihminen tekee byrokraattisessa systeemissä voidakseen elää jotenkuten inhimillistä elämää: valehtelin suostuvani lääkitykseen. Psykiatri kirjoitti minulle reseptin Voxraa. Hain lääkkeet myöhemmin apteekista, mutta jätin ne pakettiin. Minä ja terapeuttini olemme tietämättömiä siitä, valvotaanko lääkkeiden noutamista Kelan puolelta. En halunnut kuitenkaan ottaa riskiä, joten hain 25,50 euron lääkkeet. Ajattelen vain mielisairaalan seinien puuttuvan ympäriltäni, olenhan pakkolääkityksen alaisena kiristys ja kuristus seuranani.

Sain siis toisen diagnoosin. Psykiatri sanoi, että kannattaa varautua siihen, ettei Kela myönnä sairauspäivärahaa. Odotusaika olisi neljästä kuuteen viikkoa. Lähdin hämmentyneenä odottamaan päätöstä, joka vaikutti erittäin pessimistiseltä ja tuhoon tuomitulta.

Olen väsynyt siihen, että minusta, mielenterveyspotilaasta, nähdään vain pinta. Edellisessä B-lausunnossani lukee, että olen siististi pukeutunut nainen, johon saa helposti kontaktin, joka ei vaikuta psykoottiselta, vaikkakin on hieman jähmeä ja tunneilmaisultaan niukka. Minusta tuntuu, että tapauksessani tuijotetaan vain pinnallisia seikkoja, kuten sitä, että olen viisi vuotta opiskellut arvostettua yliopistotutkintoa, ahertanut ja suorittanut enemmän kuin keskivertoihminen, osaan pukeutua tyylikkäästi ja kauniisti, vaikutan hallitsevan itseäni, osaan keskustella, kykenen abstraktiin ja älykkääseen itseilmaisuun ja puhumaan psykiatrian kieltä.

Minusta tuntuu, ettei minua uskota ja oteta todesta kun kerron dissosiaatiosta, psykoosinkaltaisista oireista, sosiaalisesta eristäytymisestäni, itsetuhoajatuksistani. Ne menevät ohi, niillä ei ole mitään painoarvoa, ne eivät ole osa jaettua todellisuutta kun istun valkoisessa vastaanottohuoneessa jalat ristittynä, hame siististi, kädet sievästi sylissä ja kerron vakaalla ja rauhallisella äänellä millaista se on kun tunnen etten ole olemassa. Eihän kukaan noin älykäs, kyvykäs ja kaunis voi olla sellaisessa tilassa!

Haluan kysyä, miksi Suomessa täytyy olla ulkoisesti katsottuna aivan pohjalla, jotta voi saada apua. Tämä fakta saa minut suuttumaan ja kokemaan epäoikeudenmukaisuutta. Koen olevani väliinputoaja, laatikoihin ja kategorioihin kuulumaton; se, joka vain nopeasti työnnetään takaisin oravanpyörään pyörimään ikuista kuolemankarusellia.

Kun minä vain pyysin hetkeksi lupaa poistua siitä helvetistä ja levätä, jotta voisin palata takaisin yhteiskuntaan terveenä, jaksavana ja elinvoimaisena ihmisenä ja työntekijänä. Koska se minä haluan olla ja koen pohjimmiltani olevani; en tukijärjestelmää häikäilemättömästi hyväksikäyttävä vapaamatkustaja.

Kysyn edelleen, että mikä helvetin sosiaalidemokraattinen järjestelmä tämä muka on, jossa empatia, myötätunto ja välittäminen ovat vain pelkkiä kauniita korulauseita virkamiesten papereissa. Missä ovat konkreettiset teot heikoimpien auttamiseksi? Minäkin, minäkin olen yksi heikoimmista tällä hetkellä. Et ehkä ajattelisi niin jos tulisin sinua kadulla vastaan suorine ryhteineni ja huulipunineni, jos näkisit millaisia kykyjä ja taitoja minulla on, jos näkisit minut kun olen parhaimmillani ja nauran, mutta minä se olen. Minä se olen.

Minä tarvitsen apua ja toivon ja haluan sitä epätoivoisesti. Olen vain väsynyt mentaalisiin ja behavioraalisiin akrobatiatemppuihin, joihin minun on venyttävä kerta toisensa jälkeen hakiessani apua ja kun yritän aina uudestaan ja uudestaan vakuuttaa monen eri alan asiantuntijan, jotta minua uskottaisiin, että minulla ei ole kaikki hyvin ja minä en jaksa enää. Kun liioittelen, puheeni käsitetään väärin ja psykoottisuus saa vallan keskustelussa, ja kun olen rehellinen, se on laimeaa, ei-kiinnostavaa, ei-tärkeää, ei-tarpeeksi-vakavaa, ei-kriteerit-täyttävää, ei-totta. Tunnen jatkuvasti: mikään ei riitä. En osaa pelata tätä sairasta peliä oikein. En tunne systeemiä tarpeeksi, siksi kuljen sokkona eteenpäin. Olen oikeussalin todistaja, joka ei jaksa enää sanoa sanaakaan puolueelliselle lautakunnalle, joka on jo omasta mielestään kuullut tarpeeksi.

Minusta tuntuu, että minun on seuraavaksi yritettävä itsemurhaa, jotta voisin siirtyä Kelan asteikolla luokkaan kolme: työkyvytön. Silloin, vasta silloin, voisin saada sairauslomani.

by Mielenterveyden kandidaatti,
yksi kirjamme lukijoista

Pirun hyvää teetä

Pirun hyvää teetä

Aika kului hitaasti. Hitaammin kuin kello antoi ymmärtää. Kuulin huutoa ja väittelyä. Mutta minä leikin nukeilla. Nuket eivät huutaneet toisilleen. Ne olivat kilttejä toisilleen. Huuto ei haitannut niin paljon kun nuket puhuivat niin kovaa riidan päälle. Niillä oli uusia hienoja vaatteita ja Margaret oli hankkinut uuden hatun.

Kukaan ei oppinut juomaan teetä yhtä sivistyneesti tyhjistä muovikupeista kuin minä, Margaret ja Sinja. Se oli muiden mielestä niin tyhmää pelleilyä että kupit lensivät seinään jos satuin huonona hetkenä pyytämään teeseuraa. Sinja hymyili aina. Hänellä oli sininen jakkupuku. Tein hänelle kangaspaloista kravatin, jolla harjoittelin kravattisolmua yhä uudestaan. Se sopi väreihinkin etiketin mukaan. Jouduin vaihtamaan kyllä vyön kun Sinja ostettiin, sillä Sinjalla oli mustat kengät ja ruskea vyö, ja kaikkihan sen tietävät että mustien kenkien kanssa pitää olla musta vyö.

Margaret oli niinkuin minä. Hän piti hienoista hatuista, uusista kengistä ja teestä. Häntä ei kiinnostanut etiketti, vaikka osasi sen. Ihailin Margaretia. Hän sai pitää violetin topin kanssa punaista hattua ilman, että kukaan tuli huomauttamaan asiasta. Itse en saisi tehdä niin koskaan. Kaadoin tyhjästä muovipannusta Margaretille lisää teetä. Margaret kiitti ja kehui kauluspaitaani. Kerroin hänelle, että se oli tullut ompelijalta vasta tänään, kun laskokset oli saatu istumaan oikein.

Sinja ja Margaret eivät voineet tulla kouluun. Jätin heidät aina mukavasti peiteltynä jatkamaan uniaan, kun itse menin puolinukuksissa pukemaan ulkovaatteita kukonlaulun aikoihin. Saisinpa jäädä nukkumaan kuten he. Äiti oli ajastanut kellon soimaan kun piti lähteä kävelemään kouluun, koska joutui itse lähtemään ennen minua töihin. En silti raaskinut herättää Margaretia ja Sinjaa pitämään seuraa aamulla. Aurinko ei ollut vielä noussut, ja ulkona oli pilkkopimeää. Lumesta heijastui ulkolyhdyn valo. Ei tehnyt mieli syödä. Sitten lähdin kouluun.

Se oli hiljainen diili. En puhu heille niin he eivät puhu minulle. Joskus tosin Jaana rikkoi diilin ja huusi minulle jotain rupikonnista ja elefanteista. Että muistuttaisin niitä. Niin, ja että haisen. En silti rikkonut omaa osaani diilistä.

Usein sain lumipallon päähän tai kenkäni piilotettiin. Mutta kaikkeen tottuu.

Välitunnit kestivät ikuisuuden. Vihasin välitunteja. Matikantunnit oli parhaita, sillä silloin kenenkään ei annettu puhua. Vihasin myös liikuntatunteja. Siellä sai huutaa, riehua… Ja kiusata. Se oli ilmeisesti jotenkin OK. Mutta selvisin, sillä pääsisin teekutsuille päivän päätteeksi.

by Miranna, yksi kirjan kirjoittajista

miranna_esittely2

 

 

 

 

 

 

 

Vertaisuus, henkinen koti

Vertaisuus, henkinen koti

Viiden naisen nettisivujen ympärille on muodostunut avointa vertaisuutta ja samassa heimoutumista. Se tuntuu yhtä ainutlaatuiselta kuin kirjakin kaikkine sisältöineen. Kuinka isoja muutosvoimia ovatkaan ryhmäytymisen vaikutukset. Hyvä lauma antaa yksilölle turvan, se oikeastaan perustuu turvallisuuteen. Läheisyyteen ilman pelkoa, jossa järkikin toimii kirkkaammin, jolloin hyväksytään myös erilaisuutta!

Ihmisten heimoutumista tapahtuu niin hyvässä kuin pahassa. Tuntuu erityisesti viime aikoina uutisoituvan miten moniaalla maailmalla nousee lyhytnäköisyys ja populismi, joista viimein versoo myös mustavalkoinen kukka, rasismi. Tämä perustuu kai siihen, että sosiaalinen side ja yhteenkuuluvuus ajavat totuuden ohi! Totuus uhrataan ja ajattelu jätetään, ehkä pelokkaana, vihassa tai alistuneena, jollekin toiselle, jota sitten seurataan. Heimoutumisen voima voi myös sokaista.

Totuuden kriittinen etsintä, vapaasti ajattelemaan kannustava keskusteleva ilmapiiri sekä empatia toisen ja itsen kärsimykselle ovat ne mitkä parantavat sekä meidät että maailmaa. Kaikki sateenkaaren värit ovat kauniita. Viiden naisen sivut muodostavat ystävällisessä, rehellisessä yhteisöllisyydessään tähän aikaan ja maailmaan erään hyvyyden voiman.

Kun ihminen, jolla on ollut monenlaisia vaikeuksia kuulua joukkoon, saavuttaa sen kokemuksen, ovat seuraukset koskettavia, merkillisiä ja niin selvästi uusia. Ihmisen uudistumisesta ajattelen nykyisin niin, että jokin osa itsessä löytää jonkun toisen kolkan sielusta uudella tavalla, pitää kädestä niin kuin ei ennen. Ihmisestä värähtää ennen kuulematon sointu. Silloin tuntee olevansa todempi. Kuten itselleni, monelle tämä blogi on jo muodostunut tärkeäksi yhteiseksi paikaksi. Turvapaikaksikin.

Todellista rohkeutta tarvitaan tulla enemmän esille. Altistua, paljastua. Kelpaamisen epävarmuus lienee meille ihmislajin edustajille ikuinen kysymys. Saanko olla osa tätä ryhmää, voinko, saanko liittyä ja tulla hyväksytyksi? Viiden naisen antama malli on huima!

Minulle on ollut suurimpia oivalluksia ymmärtää sosiaalisuutta evoluution kautta. Miten ihmistenvälisen yhteistyön kohentuminen on ollut niin hieno valintaetu, että se on muokannut peruuttamattomasti lajimme hermostoa! Hermostomme soveltuukin nyt hyvin hienovaraiseen kanssaihmisten kohtaamiseen. Miten tästä vuorovaikutuksesta sitten aikojen saatossa syntyi tosissaankin tietoisuus, jonka tarkoitus oli yhteistoiminnan edelleen parantuminen. Evoluutio on yrittänyt parhaansa jotta pystyisimme saamaan yhdessä tuloksia aikaan! Trauma kuitenkin usein toimii vastavirtaan, eristää ihmistä ja ihmisen osia. Vertaisuus voi olla sitä hienovaraisuutta parhaimmillaan.

Dissosiaatioon liittyvien kokemusten kanssa ei ole helppoa löytää ja kohdata vertaistaan, liittyä ja päästä vertailemaan kokemuksia. Tai siis, näin on ollut pitkään, yksin ja salassa. Niin vaikea voi olla löytää ihmisiä, joilla olisi laadullisesti riittävän samankaltaisia kokemuksia. Sehän on aidon vertaisuuden edellytys.

Vuosikausia traumojen kanssa työskennelleenä olen kuitenkin tehnyt myös sen mielenkiintoisen havainnon, että vaikka vaikeat kokemukset (tai selviytymiskeinot ja hoitokokemuksetkin) olisivat hyvinkin erilaiset, saattavat ihmiset kokea syvää keskinäistä vertaisuutta! Ajattelen että varmaankin seurauksissa voi olla niin paljon samaa. Luonto on järjestänyt niin, että traumasta seuraa jotakin tietynlaista. Tuntuu että se tietynlainen on nyt paremmin jaettavissa, yhdessä kohdattavissa lukemattomissa muodoissaan. Tiedostettu trauma voi olla vahva yhteinen nimittäjä. Seissyt vesi alkaa virrata vastaan. Elämme keskellä nupullaan olevaa puuta.

Vaikka kehitys tuntuu välillä olevan tuskastuttavan hidasta, jatkossa, myös tämän heimomme ansiosta, tietoisuus traumasta, sen monimuotoisuudesta ja seurauksena syntyvästä dissosiaatiosta tulee uudistamaan monen ihmisen elämää. Trauma näyttelee niin suurta osaa mielenterveydenhäiriöissä, ettei sitä ole monen helppo hyväksyä. Kaikki me ihmiset vältämme vaistomaisesti ahdistavaa, näin tapahtuu myös kollektiivisesti sopimalla ja vahvistamalla. Kaikki eivät ymmärrä, että traumaan liittyvät tunteet ovat oikeasti sietämättömiä. Ne selitetään pois, keinolla millä tahansa. Muutosvoimien tulee olla tiedostavia, empaattisia ja pitkäjänteisiä. Se voi olla myös vertaisten muodostaman ryhmittymän ennennäkemätöntä pioneerityötä!

Jaettu todellisuus on ymmärrettävämpää. Vertaistaan kannustaessa tuntee mikä elämässä merkitsee ja kantaa. Horisontissa siintää entistä jaetumpia ja parantavampia suomalaisia todellisuuksia.

Turvallisuus avaa silmät. Ei olisi ikinä nähnyt, ei arvannut. Mitkä värit!

En oikeastaan tiedä mikä olisi hienompaa kuin tuntea vertaisuutta. Tähän joukkoon haluan kuulua! Siinä kehittyä! Eikö se muuten tarkoita, että löytää itselleen uusia kehiä? Voisiko tästä alkaa somempi elämä? Joka tapauksessa tuntuu, että vertaisena pää on enemmän pystyssä ja rintakin rottingilla.

Kirjoittanut Anssi Leikola,
kokemusasiantuntija, psykiatrian erikoislääkäri ja
kirjamme johdannon kirjoittaja

Pin It on Pinterest