Tasapaino

Tasapaino

Kun media on täynnä yltiöpositiivista höttöä, vailla mitään aitoa sisältöä, voi sitä helposti luulla positiivisuuden olevan se ainoa ja oikea tie onneen. Monet meistä kuitenkin kohtaavat erilaisia vastoinkäymisiä elämänsä polulla ja itse en koskaan ole ymmärtänyt tietoista negatiivisten asioiden välttelyä.

Elämään kuuluvat molemmat; negatiivinen ja positiivinen ja on yksilön tehtävä yrittää löytää tasapaino niiden välillä. Hetket, jolloin toinen ei lannista ja toinen aja yltiöhedonistiseen elämäntyyliin, ovat tasapaino, johon olisi hyvä pyrkiä. Pelkän positiivisen tavoittelukin murtaa lopulta kenet tahansa, sillä epäsuorasti silloin ollaan matkalla hedonistiseen elämäntyyliin. Miten positiivisen tai edes tasapainon voi kokea pelkällä positiivisuudella, sillä eihän asioita enää erota positiivisiksi, jos ei kontrastiksi koe mitään negatiivista?

Minua on usein ajatusmaailmani johdosta usein kuvailtu synkäksi persoonaksi. Vielä ei suoranaisesti negatiiviseksi persoonaksi haukuttu, itse koen enemmän olevani realisti, kuka ei halua täyttää ajatuksiaan epärealistisilla kuvitelmilla omasta erinomaisuudestani. Tämä johtuu maailmankatsomuksestani, jossa yritän (vaihtelevalla menestyksellä) hyväksyä sekä positiivisen että negatiivisen kuuluvan elämääni. Vahvasti uskon, että vain tasapainon löytämällä, se onni tulee ikäänkuin kaiken sivutuotteena.

Onnellisuus itsessään pyrkimyksenä voi johtaa loputtomille harharetkille, joten vaikka kirpaisee ja v..tuttaa usein (ja toisinaan hyvinkin paljon), yritän muistaa, että tämän vastapainoksi lyhyet kauniit hetket elämässä, kuten väsähtäneen kimalaisen putoaminen jalan päälle valokuvattavaksi, tuovat sitä sisältöä, niitä ainutlaatuisia kokemuksia, jotka vievät kohti tasapainoa.

Koska luonto on itselleni tärkeä ja loputon innoituksen lähden, tuovat tällaiset hetket positiivista energiaa mieleeni, jolloin tasapaino on askeleen lähempänä. Jos joku muuten on joskus kokeillut lähikuvata kimalaista niin tietää miten harvinaista siitä on saada hyvä kuva kun kaveri yleensä on liikkumatta noin nanosekunnin…

Jos haluatte nähdä oivan esimerkin valheellisesta yltiöpositiivisesta harhakuvasta (työ)elämästä, niin kurkatkaapa Linkedin:n postauksia. Siellä kaikki on niin ihanaa ja positiivista, jopa potkut ovat uusi hieno mahdollisuus toteuttaa itseään, että aina niin valoisa persoona: Marco Bjurnström:kin tuntuu synkistelevältä teinigootilta.

En tiedä mikä yhteiskunnassamme on pielessä kun vaikuttaa siltä, ettei ihminen muita tunteita elämässään saisi kokea kuin positiivisia? Sellainen kiiltokuvamainen elämä tuskin koskettaa ketään muita, kuin mielikuvitusmaailmassa eläviä. Ihmisen elo on 90%:sesti täynnä sattumanvaraisia tapahtumia ja niiden sattumien taustalla ovat luonnonvoimat, Jahve, Jumala, Allah, Khtulu, Kali, Spagettihirviö, Karma, millä nimellä ikinä haluammekaan kutsua sitä satunnaisuuden voimaa, joka heittelee kiviä rattaisiimme, kun tarvitsemme aina jonkin selityksen asialle tai ilmiölle.

Kaikki on todella sattumanvaraista, kuten se, että satuimme syntymään epäonnisten tähtien alla ja elämässämme koimme kaikke mitä koimme. Psyyke yrittää epätoivoisesti hakea selitystä sille, miksi kävi kuin kävi, jotta voimme vastaavat tapahtumat välttää elämässämme. Tämä mekanismi on rakennettu toimimaan meitä suojaavasti, jotta saisimme edes hetkittäisen kokea tunteen siitä, että hallitsemme kohtaloamme tämän kaaoksen keskellä.

Juuri tämä pyrkimys hallintaan itseasiassa uuvuttaa meidät. Pyrkimyksen ja toteutuman välille repeävä kuilu ajaa meidät yrittämään entistä kovemmin hakemaan syy-seuraussuhteita, jotta välttyisimme mielipahalta jatkossa. Kukapa nyt tietoisesti haluaisi pyrkiä tilanteisiin, jossa pahoittaa mielensä ja kokea synkkiä asioita, paitsi tietysti se teinigootti, jonka täytyy kulkea läpi kiirastulen saadakseen angstilleen autenttisuutta?

On hyvin vähän asioita, joihin todella voimme vaikuttaa, tämä näkyy mm. kehon toiminnoissa. Kun WC kutsuu niin silloin on mentävä, ei siinä useinkaan auta asian kieltäminen, syyllisen etsiminen, masennus, viha, vaan on vain hyväksyttävä, että nyt asia on hoidettava.

En itsekään ole oppinut kuin hetkittäin päästämään irti epätoivoisesta tarrautumisesta syy-seuraussuhteisiin, joten en todellakaan ole hyvä antamaan neuvoja, enkä siihen pyri. Jokainen päivä tarkoittaa minulle uutta kamppailua tuttuja ja vielä tuntemattomia vastuksia kohtaan. Ne vain kuuluvat elämään, eikä niille voi minkään. Ainoa, minkä voin tehdä, on lakata liialti murehtimasta ja varautumasta, sillä en voi tietää, mitkä vastoinkäymiset ovat tänään vuorossa, joten kaikkeen varautuminen kuluttaa sen energian, minkä voisin käyttää muiden asioiden huomioimiseen, kuten tapauksessani luonnon.

Tasapainoon pyrkiminen voi olla työlästä, kuten sen itse olen huomannut. Tästä huolimatta näen työläämmäksi sen vaihtoehdon, jossa pyrin välttämään negatiivisia asioita, sillä jatkuva tietoinen välttely saa negatiiviset asiat tarraamaan tiukemmin itseeni. Aivan kuin itselleen hokisi: ”minun ei tee mieli karkkia”, ”minun ei tee mieli karkkia”, itseasiassa pitääkin karkin mielessä ja pian kiusaus käy ylivoimaiseksi ja päädyn kaikesta välttämispyrkimyksistäni huolimatta ostamaan karkkia.

Siksi tietoinen positiivisen tavoittelu ja negatiivisen välttely voivat tuoda mukanaan ansan, jolloin päätyy juuri päinvastaiseen, mihin alunperin pyrki ja sen seurauksena voi huonosti. Keskitietä kulkemalla, voi poiketa vuoroin molemmissa ja nähdä realistisesti niiden vaikutukset elämäänsä.

TT

Olen 40v insinööri. Ongelmat työelämässä jaksamisen kanssa ajoivat lääkäriin. Silloin oivalsin, ettei lapsuuteni alkoholisti-isän varjossa ollut ns. normaali vaan traumaattinen. Minut diagnosoitiin masentuneeksi ja vuosia voin huonosti. Viimein 37v diagnosoitu AD/HD ja Asperger ovat ohjanneet oikeaan suuntaan hoidon kanssa. Omatoiminen aiheiden opiskelu on auttanut ymmärtämään, etten näe maailmaa samanlaisena kuin useimmat kanssaihmiset. Polku ehjemmäksi on juurakkoinen, mutta askel kerrallaan se on kuljettavissa.

Millainen on 10-vuoden hoitosuhde, joka onnistuu rakentamaan luottamuksen takaisin

Millainen on 10-vuoden hoitosuhde, joka onnistuu rakentamaan luottamuksen takaisin

Kun puhutaan traumasta, viitataan sillä yksilön kohtaamaan kokemukseen tai kokemusryppääseen, jonka sisäistäminen osaksi minuutta ja omaa elämänhistoriaa on syystä tai toisesta epäonnistunut – eikä sillä, onko kyse hoivan saamisen vajeesta tai ymmärretyksi tulemisen puutteesta, fyysisestä tai psyykkisestä väkivallasta, tai jommasta kummassa tai molemmista, ole merkitystä traumatisoitumisen kannalta; jotain oleellista on joka tapauksessa jäänyt tapahtumatta tai jotain erityisen vaikeaa tapahtunut. Useimmat traumat ja niistä johtuvat dissosiaatiohäiriöt, etenkin vakavissa tapauksissa, pohjautuvat kuitenkin lähes poikkeuksetta häiriintyneeseen ja/ tai puutteelliseen kiintymyssuhteeseen, tai pettymykseen muussa tärkeässä luottamussuhteessa, jota traumaa ihminen on kohdannut tai jopa usein itse toistanut elämänsä eri vaiheissa alkuperäisen trauman jälkeenkin.

Niin minullakin oli. Sen molemmissa ja kaikissa vaihtoehdoissa.

Muistan ikuisesti sen, miten vaihdoin hyväpalkkaisen työni Kelan sairaspäivärahaan, pakkasin laukkuni ja kirjauduin yksityiselle kuntoutusosastolle – miten aloin muistaa tapahtumia varhaisimmilta elinvuosiltani ja taistella selviytymisestäni paitsi ulkoisen maailman, että sisäisen, osiin hajonneen mieleni kokonaisuuden pelkojen voittamisen ristiriitaisessa viidakossa.

Kuulin puhuttavan fobioiden voittamisesta, riskien ottamisen haasteista, sekä muutosten aiheuttamien pelkojen yli pääsemisestä ja luottamussuhteen vahvistamisesta, mutta kukaan ei koskaan avannut niiden sisältöä tai laajuttakaan tarkemmin. Ei edes suuntaviivoja. Mutta minä heittäydyin, puhuin, häpesin, puhuin lisää, petyin, podin syyllisyyttä, välttelin, vihasin, nöyrryin, petyin, lopetin hoidon, palasin ja heittäydyin taas. Aloitin alusta satoja, ellen jopa tuhansia kertoja. Kävin psykologin kartoitusjakson, Traumaterapiakeskuksen arviointihaastattelut, pari kahdesta kolmeen vuotta kestänyttä terapiapätkää, sekä fysio-, ravitsemus- ja kuvataideterapiatunneilla jos vain suinkin pystyin ja jaksoin. Arki rakentui joka päiväisen hoitokontaktin varaan, perusasioiden ympärille.

Jossain vaiheessa tajusin, että jokainen askel kohti luottamusta kuntoutusyksikön henkilökunnan puoleen on kuin henkinen itsemurha, jossa kuolema tulee hitaasti ja kivuliaasti – tein minä mitä tahansa.

Meni vuosia, että pystyin asettumaan hoitosuhteeseen ja siinä työskentelyyn, jossa sadat osani taistelivat tilasta tulla nähdyksi ja kuulluksi, sekä luottamisen uhan kysymyksistä; sisälläni vallitsi kaaos. Harva se päivä torjuin avun ”hylkäämällä ennen kuin tulen hylätyksi” – niin tyypillistä kuin se onkin. Rikoin ovia, lounaslautasia ja lupauksia enemmän, kuin niitä ehdittiin tehdä uusia. Pohja luottamukselle luotiin kuitenkin noin kolmessa vuodessa, mutta edelleen jokainen peruuntunut terapiaistunto ja omahoitajani kanssa käydyn keskustelusajan yhtäkkinen lyhentyminen, iskivät minua puukolla traumahaavaani. Välillä romahdin jo siitä, että paikallisbussi jäi aikatauluista myöhään niinkin monta kuin kolme minuuttia.

Ulkoiset puitteet, pysyvyys ja rutiinit, joissa elin vuosi vuoden perään, pitivät minut kasassa. Se, että pystyin luottamaan terapeutilleni ja omahoitajalleni intiimeimmät ja osieni keskuudessa kielletyimmätkin puheenaiheet, teki minut haavoittuvaksi, mutta samalla olemassa olevaksi: luvallistetuksi ja inhimilliseksi kaikkine osineni ja tunteineni. Vaikeinta luottamisessa ei silti ole sen muodostaminen tai siitä kiinni pitäminenkään, vaan sen säätely.

Olin vaiennut hyväksikäyttökokemuksistani ja pahoinvointini syistä yli 20 pitkää vuotta, jona aikana olin näennäisesti tukahduttanut toiveeni nähdyksi, kuulluksi, hyväksytyksi ja rakastetuksi tulemisesta, mutta todellisuudessa antanut niiden kasvaa niin suureksi sisäiseksi tarpeeksi saada hoivaa ja turvaa, ettei useita tuntejakaan kestänyt toisen ihmisen läsnäolo, keskustelu ja huomion saaminen tuntunut riittävän – enhän ollut tullut tyydytetyksi niissä kokemuksissani koskaan koko siihen astisen elämäni aikana.

Vuosien vieriessä elin hoitosuhteessani läpi kaikki normaaliin kasvuun ja kehitykseen liittyvät kulmakivet aina polvenkorkuisesta taaperosta teini-ikään ja aikuisuuteen kypsymiseen asti, mutta myös kiintymyssuhteen muodostamisen haasteet, sekä uhma- ja teini-iän kuohunnat, pohjasta, jossa olin aiemmin epäonnistunut kiinnittymään vanhempiini. Käytännössä minusta tuli riippuvainen minua hoitavista ihmisistä, trauma-alan ammattilaisista ja sairaanhoitajista, kaikissa niissä merkityksissä, joissa pieni lapsi voi olla riippuvainen vanhempiensa hyväksynnästä. Ja sekös vasta aiheutti osieni keskuudessa eripuraa.

Pettymykset riippuvuudeksi yltyneessä luottamuksessa tuottivat hylätyksi tulemisen musertavan kokemuksen, sekä mm. häpeää, joka pakotti minut vetäytymään ajoittain kuoreeni. Häpeää seurasi vastareaktio, eli torjunnan, hylkäämisen, kieltämisen ja aggressiivisuuden kierre, joka suojasi minua, totta kai, uusilta pettymyksiltä. Itsetuhoisina jaksoina elämässäni peitin haavoittuvuuteni (traumani) juuri kyseisen kaltaisilta pettymyksltä ja niiden seurauksilta, sillä nykyhetkessä ulkoa päin tullut kipu, oli se sitten kuinka lamauttavaa tahansa, oli kuitenkin niin paljon siedettävämpää, kuin pettymysten kohtaaminen traumojani ilmentävän kiintymyssuhdehaasteen mukaisesti.

Mutta nyt olin jumissa. Hoidossa. Riippuvainen. Olin antanut, näyttänyt ja kertonut itsestäni liikaa lähteäkseni, ja toisaalta liikaa, jotta voisin enää irtautua kiintymyksestä. Minähän tarvitsin niitä ihmisiä ja sitä paikkaa jossa he olivat saatavilla! Edes osani, jotka väittivät ”kaiken olevan hyvin” tai että ”muistot ovat valetta” eivät pystyneet sabotoimaan sitä, että myös minuun luotettiin ja että minuun uskottiin – että minä sain olla juuri niin rikki ja tarvitseva kuin olin. Että kapinalleni ja takertuvuudelleni oli syynsä.

Luottamisen pelko ei olekaan oman kokemukseni mukaan mitään verrattuna siihen, miltä toisesta ihmisestä riippuvaiseksi itsensä hyväksymiseen tulee, kun on kyse vaikeasti traumatisoituneen yksilön hoitosuhteesta, jossa asiakas on ylittänyt täysi-ikäisyyden kynnyksen ehkä jo hyvän aikaa sitten, mutta jossa liikkuu teemoja ja emotioita liittyen kiintymyssuhteeseen, sekä sen seurauksena riippuvuuteen, kuten lapsi ne kokisi. Mitään terapiamuotoa tai kuntoutuskontaktia ei ole suunniteltu vastaamaan (intensiivisyydeltään ja kestoltaan) niihin loputtoman tuntuisiin tarpeisiin, jotka vaativat traumatisoituneella yksilöllä tulla täytetyiksi, ja ovat väistämättä edessä, vaikuttaen hoitosuhteeseen sitoutumisen mahdollisuuksiin jo luottamuksen luomisen vaiheessa.

Toisaalta, kun palataan siihen, miten ”ongelma” lopulta minun kohdallani ratkesi, voin vain kiittää tahoa, joka pysyi sinnikkäästi ja kärsivällisesti vierelläni kymmenen vuotta, joka ikinen päivä ja 24 tuntia vuorokaudessa, niin huonoina kuin todella huonoinakin hetkinä – joka asettui tuntikausiksi viereeni istumaan, vaikka huusin pää punaisena v****a ja per****ttä, löin ja oksensin päin henkilökunnan naamaa, jos minua uskalsi lähestyä. Ja kaikki vain siksi, etten olisi yksin. Jotta minun olisi turvallista olla itseni kanssa. Siihen ei nimittäin ole, poikkeuksia lukuun ottamatta, monellakaan ihmisellä tässä maassa ollut tähän mennessä mahdollisuutta.

Vain se, että petyin kerta toisensa jälkeen, sekä kohtasin sitä seuranneet tunteet ja reaktiot mielessäni, turvalliseksi kokemissani olosuhteissa ja puitteissa, vei minua eteenpäin. Osani joutuivat nimittäin kasvokkain toistensa kanssa: todistamaan reaktioidensa vaikutukset muihin osiin ja ulkoiseen todellisuuteen, realisoimaan tilanteen, valitsemaan yhteisen tavoitteen ja taistelemaan yhdessä selviytymisestään muutosten keskellä, sekä kommunikoimaan ja luomaan uusia yhteyksiä keskuudessaan, josta syntyi pikku hiljaa sisäinen luottamuksen kokemus siihen kokonaisuuteen, jota minä edustan.

Se, että vaikeaa laatua ollut riippuvuuteni hoitotahoni minulle ilmentämään hoivaan ja turvaan lopulta kääntyi toiveeksi itsenäistyä, tuli vain ja ainoastaan pettymysten kokemisen kautta. Siitä, että opin turvallisissa olosuhteissa, vailla painetta edetä nopeammin kohti hoidon lopetusta, keinoja ja malleja, joilla vakiinnuttaa pysyvyyden ja välittämisen sisäiseen maailmaani, mallintaen siinä hoitohenkilöstön rajauksia ja esimerkkiä hoivaavasta vanhemmuudesta.

Traumaperäisen dissosiaatiohäiriön ensisijainen tehtävä nimittäin on, kuten tiedetään, suojata traumatisoitunutta mieltä tai sen osia uusilta traumakokemuksilta, sekä taata selvityminen ajassa eteenpäin; yksilö on näennäisesti pärjäävä, paljosta suoriutuva, sekä hyvinkin itsenäinen ja muista riippumaton ulkopuolelta tulkittuna. Mutta kun trauma on kiintymyssuhteessa tai sitä läheisesti muistuttavissa, epäonnistuneissa luottamisyrityksissä, suojaa mieli itseään mm. uudelleen traumatisoivilta pettymyksiltä edellä kerrotun kaltaisesti – mielen aiemmin traumatisoituneiden osien kärsiessä kuitenkin samalla massiivista ahdistusta ja tarvevajetta. Siihen väliin onkin auttajien usein vaikea päästä, sillä kaikki muutokset, jotka uhkaavat kyseistä, dissosiaation varaan nojaavaa, mielen sisäistä toimintajärjestelmän rakennetta, luokitellaan vaaroiksi, joita täytyy välttää ja torjua keinolla millä hyvänsä.

Hoitosuhteessa luottamukselle pitäisikin antaa aikaa hakea muotoaan, sekä tiedostaa, miten sen vaiheet vaihtelevat ja ilmenevät yksilössä hoidon jatkuessa; millaisiin toimiin olisi hyvä varautua jo etukäteen. Potilaan näkökulmasta luottaminen on vaikeaa, mutta riippuvuuden käsittäminen ja käsitteleminen vieläkin vaikeampaa. Mutta siitä selviää. Selviää jopa niin pitkälle, että voi olla itsekin turvallinen vanhempi omalle lapselleen, kuten minäkin nyt olen.

Vaikka voisin, en muuttaisi mitään kymmenvuotisen kuntoutukseni vaiheista. Toki olen pahoillani, että jouduin vielä sen viimeisinäkin vuosina satuttamaan itseäni, jotta pääsen yli haasteista, joita minulla ei ollut keinoja kohdata ja käsitellä muuten, kuin esim. syömishäiriöoirein tai alistumalla seksuaaliseen hyväksikäyttöön väkivaltaisessa ihmissuhteessani, mutta katumukseksi tai katkeruudeksi en sitä suostu mielessäni kääntämään. Pystyinhän lopulta irtaantumaan sekä minua arkielämän lähipiirissäni uhkaavista tekijöistä ja ihmisistä, että ulkoista turvaa tarjoavasta hoitokontaktista itsenäiseen ja tasapainoiseen elämään. Arvoni onkin juuri siinä, miten kohtelen itse itseäni ja kuinka usein muistan kertoa itselleni, että olen tärkeä ja rakastettu epätäydellisessä ja virheitä tekevässä ihmisyydessänikin.

Vain minä olen se, joka voin vapauttaa itseni syyllisyydestä, häpeästä ja menneisyyteni kahleista – siksi kerronkin kaikille kysyjille olevani selviytyjä enkä uhri. Sen minä sain mukaani tulevaisuuteni vietäväksi, painaessani kuntoutusosaston oven viimeistä kertaa perässäni kiinni. Sen minä siirrän lapselleni ja tuleville sukupolville.

Myytä ja kumppaneita kiittäen, Tuulia
Vieraskirjoitus

Mitä on riippuvuuden ja siitä irtautumisen välimaastossa?

Mitä on riippuvuuden ja siitä irtautumisen välimaastossa?

Aiemmassa blogitekstissäni, Itseriittoisuuden ja riippuvuuden keinulauta, pohdin, mitä läheisriippuvuus on omalla kohdallani tarkoittanut. Vertasin riippuvuudesta irtautumisen matkaa pimeään tunneliin, jonne oli todella pelottavaa astua. Nyt sinne lopulta astuttuani voin kertoa, että juuri se tunneliin astuminen, eli riippuvuudesta tietoisesti luopuminen, oli se pelottavin osio.

Ensimmäiset askeleet tunnelin pimeydessä olivat ne vaikeimmat. Sekin vaikeus syntyi ihan vain halusta katsoa taaksepäin sinne tuttuun ja turvalliseen toimintatapaan, josta oli lähtenyt. Ensimmäinen ilta menikin näin ollen itkiessä ja kovassa halussa turvautua totuttuun riippuvuuskäyttäytymiseen. Kun vakaasti päätin, ettei paluuta entiseen enää ole, itku ja tuska pikkuhiljaa helpottivat. Vaikeaa oli tasan tarkkaan siihen saakka, kun jossain mieleni sopukoissa edelleen pidin vaihtoehtona vanhaan palaamista.

Kun luovuin riippuvuudestani, jouduin kohtaamaan oman sisäisen tyhjyyteni. Sen minuudelle ja identiteetille varatun paikan, joka ammotti tyhjyyttään. Sen sietäminen oli vuosikaudet ollut niin vaikeaa, että se piti hukuttaa läheisriippuvuuteen – täyttää se tyhjä jollakin toisella ihmisellä, koska itselläni en voinut omaa tyhjiötäni täyttää. Ymmärsin, että minun täytyy etsiä ja rakentaa oma minuuteni, mikäli haluan olla koskaan enää joutumatta riippuvuuskierteeseen. Tuntuu toisinaan todella turhauttavalle, kun ei osaa edes vastata niinkin yksinkertaiseen kysymykseen, kuin mistä minä tykkään. Puhumattakaan mistään identiteetin monimutkaisemmista osa-alueista.

Riippuvuudesta irtautumisen välittömänä positiivisena seurauksena oli muutamien sellaisten tunnetason kokemusten sisäistyminen, joita riippuvuus oli estänyt hyväksymästä ja ymmärtämästä. Esimerkiksi itkin aivan hien valumiseen asti, kun ymmärsin tämän riippuvuudenkohteeni olleen minusta ylpeä kaikki nämä vuodet, vaikka en käytökselläni varsinaisesti ollut aina antanut ylpeydelle aihetta. Hän oli silti nähnyt minussa hyvää. Hän oli nähnyt riippuvuuteni taakse ja hyväksynyt keskeneräisenä.

Riippuvuus oli uskotellut minulle, että jotakin aivan kamalaa tapahtuu, jos hylkään riippuvuuteni. Se oli pelotellut minua vuosia niin tehokkaasti, etten uskaltanut astua tunnelin pimeyteen. Aivan viime kuukausiin asti olin ollut täysin vakuuttunut, että menetän lopullisesti tämän tärkeän ihmisen, jos luovun riippuvuudestani. Vaikka mikään ei todellisuudessa ollut viitannut sellaisen mahdollisuuden olemassaoloon. Olin jopa kysymällä varmistanut asian häneltä, mutta siltikään en vielä pitkään aikaan uskaltanut luopua riippuvuudestani. 

Olin kuvitellut projektin paljon tuskallisemmaksi, mutta kai hyvin suunniteltu on puoliksi tehty. Ja kun hommaan ryhtyy, ei saa katsoa enää taakse. On vain käveltävä päättäväisesti eteenpäin ja uskottava, että vastaan tulee jotakin uutta ja parempaa. Ja kun kipua kohtaa, siihen täytyy suhtautua mielenkiinnolla. Sitä on tutkittava ja selvitettävä, mitä asiaa sillä kivulla on. Vasta sitten sitä todellista ongelmaa voi hoitaa.

Riippuvuudesta irtautumiseen valmistauduin tutkimalla ja muokkaamalla ajatusmallejani. Tarkastelin myös omia uskomusjärjestelmiäni ja pyrin parhaani mukaan haastamaan ne, jotka olivat minulle itselleni haitallisia. Kiinnitin myös tietoista huomiota itsetuntoni parantamiseen, harjoittelin huomaamaan pienetkin onnistumiset ja kiittämään siitä, kuinka minä toimin, jotta onnistumisen kokemus tuli mahdolliseksi. En siis enää vierittänyt kiitosta muiden hartioille, vaan otin sen rohkeasti itselleni, kun se minulle kuului. Kun kohtasin epäonnistumisia, pyrin suhtautumaan itseeni myötätunnolla. Kerroin itselleni, ettei epäonnistuminen romuta minun ihmisarvoani, vaan on vain yksi pisara meressä. Se ei muuta tai horjuta mitään olennaista minussa.

Kun tämän uudelleenopettelun jälkeen aloin kokea itseni vahvaksi ja pystyväksi, riippuvuudesta irtautuminen oli helpohkoa. Se on vaikeaa, jos ei koe, että omaa tarvittavat kyvyt ja voimavarat ollakseen oman elämänsä pääosassa ja ohjaksissa. Voin lämpimästi suositella tällaista hyppyä tuntemattomaan, kun valmistautuminen ja tahtotila ovat kohdallaan. Silloin riippuvuus antaa periksi, koska oikeasti et enää tarvitse sitä selvitäksesi. Riippuvuus tosin väittää sinulle muuta, mutta eihän sitä riippuvuudeksi kutsuttaisikaan, jos se ihan ilman vastarintaa irrottaisi otteensa. Se, mitä itse voi tehdä etukäteen, on tehdä riippuvuus voimattomaksi. Sitten oletkin jo valmis nousemaan lentoon ja olemaan vapaa. Jonain päivänä vielä tiedät tarkalleen, kuka tämä vapaa henkilö on – mistä hän pitää ja millainen hän on. Sen eteen kannattaa nähdä kaikki tarpeellinen vaiva, koska sitten voi elää oman näköistä ja hyvää elämää.

Kirjoitus: LAURA

Hajoaako oma maailmankuva, kun on ollut henkisesti eristäytynyt ja yhtäkkiä saakin syvän yhteyden muihin?

Hajoaako oma maailmankuva, kun on ollut henkisesti eristäytynyt ja yhtäkkiä saakin syvän yhteyden muihin?

DISSOLEIRI PALAUTE OSA 2

-Eihän siitä mitään tule

-Ihan liian riskaapelia, dissot siellä keskenään

-Kaikki peruu kuitenkin ennen leiriä

-Kuka ottaa vastuun?

Tälläisiä kommentteja me pioneerileiriläiset olimme kuulleet ennen leiriä. Eivät noiden sanojat olisi voineet olla enempää väärässä.

Dissosiaatio eristää ihmisen, kasvattaa korkean muurin tai näkymättön hunnun itsen ja muun maailman välille. Niin ei tarvitsisi olla, mutta niin vain usein on. Ennen kun edes sain sanan sille mitä minussa tapahtuu, koin olevani poikkeava. Hävettävä. Kuvottava. Väärä. En edes ihminen. Olen tehnyt vuosikausien työn päästäkseni eteenpäin. Muuri minun ja muiden väliltä on sortunut. Koen jo olevani ihminen.

Silti, niin usein koen tarvetta peittää, hävetä, selittää tätä traumojen aiheuttamaa vaivaani. Peittää ne osat minusta, jotka kaikista eniten tarvitsivat nähdyksi tulemista. Hävetä sitä, mikä ei ole minun vikani. Selittää näitä arpiani, jotka kaipaavat ymmärrystä. Dissosiaatio on tuntunut sille viimeiselle hunnulle, joka erottaa minut muista. Monet dissosiaation kiemurat ovat sellaisia, että ei niitä hyvällä tahdollakaan voi aidosti ymmärtää. Ei kukaan muu kuin tämän itse kokenut.

Leirillä ei tarvinnut peittää. Leirillä ei tarvinnut hävetä. Leirillä ei tarvinnut selittää. Sai keskittyä olemiseen. Sai keskittyä yhteyden kokemiseen. Ennen leiriä en ollut tavannut näistä leiriläisistä yhtäkään, mutta heti ensi hetkestä lähtien välillämme virtasi jotain. Tuntui kuin olisin tuntenut heidät aina. Ensimmäistä kertaa elämässäni koin niin syvää yhteyttä, niin syvää myötätuntoa, niin suurta rakkautta näitä ihmisiä ja samalla koko maailmaa kohtaan.

Tiedän, ettei kokemukseni ollut ainoa laatuaan. Niin moni meistä oli ennen leiriä kokenut olevansa liian erilainen, liian hävettävä, liian outo, liian traumatisoitunut, liian jotain…Leirillä kukaan ei ollut liikaa. Leirillä saimme olla sitä mitä olemme. Me olemme selviytyjiä. Me olemme vahvoja. Me olemme viisaita. Me olemme ihmisiä. Me olemme rakkautta.

Entä se käytäntö? Eihän dissot osaa huolehtia itsestään. Yksi meistä organisoi, toinen otti päävastuun keittiöstä, kolmas järjesti tanssityöpajaa, neljäs kyyditti ihmisiä, viides lämmitti saunaa, kuudes ohjasi sanataidetta… Kaikki hoitui varsin mutkattomasti. Me dissoilijat olemme selvinneet hurjemmastakin. Säätkin olivat meidän puolellamme. Ja Sievin seurakunta, joka antoi tilat veloituksetta käyttöömme.

Leiri oli minulle sanoinkuvaamattoman tärkeä. Niin tärkeä, että sen tärkeys, sen vaikutukset elämääni paljastuvat pikkuhiljaa viikkojen, kuukausien ja vuosien saatossa. Itken kun kirjoitan tätä. Tunnen löytäneeni perheen. Tunnen saapuneeni kotiin.

“PIHKA”


Disso- ja traumaleiri© on Dissoyhteisön oma konsepti ja järjestämme leirejä lisää, mahdollisesti jo ensi talvena, mutta viimeistään ensi kesänä.

Tämä ensimmäinen leirimme järjestetettiin 26-29.7.2018 Sievissä. Leirillä oli 16 osallistujaa, joista kaksi miestä (erityiskiitos teille rohkeudesta tulla). Leiri järjestetään täysin vertaisten voimin ja leirillä ei ole mukana ammattiauttajia. Leiriä edelsi kahden kuukauden “esileiri”, mikä toteutettiin suljetussa Facebook ryhmässä leiristä kiinnostuneiden kesken. Ryhmässä esittäydyttiin, keskusteltiin toiveista ja tarpeista, luotiin ohjelmaa suurpiirteisesti, otettiin vastuita kuten ruokien suunnittelu, järjesteltiin kyytejä jne. Leirin “jälkileiri” tapahtuu parhaillaan suljetussa ryhmässämme vertaistukena sekä tapaamisina eri puolilla Suomea!

Leiri oli alunperin nimetty dissoleiriksi, mutta koska mukaan tuli myös traumatisoituneita, joilla ei ole disso-oirehdintaa, niin jatkossa leirin nimi tulee olemaan Disso- ja traumaleiri©.
SEIJA VIRVA HIRSTIÖ, leirin host

Dissoleirillä niiden ihmisten seurassa, joille olen minä

Dissoleirillä niiden ihmisten seurassa, joille olen minä

Fiilistelyä ja asiaa Suomen ensimmäiseltä dissoleiriltä kaksi viikkoa sitten.
OSA 1:

Aamun fiiliksiä. Minä tahdon pysyä täällä. Pussilakanaan kietoutuneena, ajatuksissani voima ja valo. Minä haluan olla siinä tilassa, jossa minun on hyvä olla. Niiden ihmisten seurassa, joille olen minä. Minun on vaikea palata maailmaan, joka on tämän viikonlopun jälkeen erilainen kuin ennen. Minä olen ehjempi. Minulla on uusia palasia. Sellaisia, joita en vielä kunnolla tunne, mutta ne ovat menneet kohtaan, johon ne juurtuvat. En jaksa sanoa ihmisille, että kun minulla ei ole päätä. Löysin pääni tanssissa. Jalat ovat jo olleet, mutta pääkin on nyt jotenkin olemassa. 

En voi kertoa niistä tuoksuista joista keskustelin. Siitä, kuinka ne tuoksut tuovat asioita mieleen sekä turvaa että vaaraa. Toisellakin oli käynyt samalla tavalla, oireissa oli samankaltaisuutta. Puhuimme rehellisesti, aidosti ja välittäen, vain siten kun kaksi kohtalon toveria voi välittää. Kukaan ei kysellyt, kukaan ei tulkinnut, kukaan ei arvioinut. Jokainen oli sellainen kuin on. 

Kuinka jaksan sännätä tuonne maailman tuuliin, mennä kahville, olla jonkin muun roolin suojana. Tahtoisin vain maata tässä sängyssä pussilakanaan kietoutuneena ja ajatuksissa voima ja valo. Nauran sängyssä kirkon räjäytyksille, kauniille noidalle, tarinoille, joita kuulin. Tarinatkin luovat voimaa. Paljon oli suruakin läsnä, mutta surun takana oli valon voima. Vielä tahtoisin halata jokaista vertaista, halata sillä valolla ja voimalla minkä minulle toitte. Jos yksi selvisi kaksivuotiaan tasolla Bangkokin taksissa, minäkin selviän pohjoisen tuulissa.
MINNA 

Hyväksyvää hiljaisuutta, itkua, naurua. Syvällisiä keskusteluja höystettynä mustalla huumorilla. Hyväksymistä, kelpaamista. Uskallusta. Kehon kuuntelua ja tuntemista, tanssia ja sydämen tanssia. Yhteenkuuluvuutta. Monen mielestä mahdottomasta tehtiin mahdollista.
Pinnalla kiitollisuus, lämpö, hämmennyskin. Toivottavasti tämä jatkuu. Tätä kaikkea on vaikea selittää. Se kertoo ehkä jo jotain, ettei yhtään valokuvaa ole, koska kaikki energia meni kokemiseen.” Ja mikä parasta – tietty leiriltä tullut rauha on mukana olossa edelleen ja todellakin toivon, että se pysyisi mahdollisimman pitkään.
” VARPU”

Leiri antoi voimaa ja toivoa jaksaa elää dissosiaatiohäiriön kanssa. Oli tärkeä nähdä ja kuulla että en ole yksin tämän kanssa, vaan meitä on monta. Ja vaikka meitä on monta, me ei lannistuta. Vertaistuki oli siis todella tärkeää mulle.
“OLIVIA”

Vuosikausia elämässä rimpuilleena, hankalan ihmisen leimaa kantaen, reppanana, luuserina itseäni pitäen, uskaltauduin jo lähes eläkeiässä olevana lähteä leirille.
Löysin keitaan, suvannon, jossa levätä. Paikan ja yhteisön vailla syyttämistä, väheksyntää. Ympäröivä luonto ja leirin ihmiset muodostivat harmonian, jossa pienen ihmisen oli hyvä olla. Tämä versoo ja kasvaa sisälläni, muuttaa ratkaisevalla tavalla elämäni suuntaa kohti parempaa henkistä hyvinvointia.
EIJA

Ennen leiriä en ollut tavannut näistä leiriläisistä yhtäkään, mutta heti ensi hetkestä lähtien välillämme virtasi jotain. Tuntui kuin olisin tuntenut heidät aina. Ensimmäistä kertaa elämässäni koin niin syvää yhteyttä, niin syvää myötätuntoa, niin suurta rakkautta näitä ihmisiä ja samalla koko maailmaa kohtaan.
“PIHKA”

Millaiselta tuntuu tulla hyväksytyksi ja ymmärretyksi sellaisenaan ilman minkäänlaisia naamioita ja rooleja. Sinuna kaikkine arpinesi ja omituisuuksinesi. Jakaa asioita mitä ei ole sanonut koskaan ääneen, nauraa yhdessä, huomata, ettei olekaan missään poikkeavassakaan ainoa lajiaan. Meditoida kohtalotoverien kanssa käsi kädessä hiljaa. Olla. Olla minä minuna ja suoda sama muille kun ei tarvitse olla hetkeen kuin muut … Päädyin aikoinaan syystä työkyvyttömyyseläkkeelle ja vietin juuri neljä päivää Suomen ensimmäisellä saman diagnoosin omaavien kesäleirillä. Jotain kuoriutui esiin, jotain jäi matkasta. Kenties elämäni tärkeimmät neljä päivää. Itkettää. Tulin nähdyksi ja näin muut sydämen silmin.
JUHO

Oma aikani leirillä, sen loppuvaiheessa, jäi toki aika lyhyeksi. Koin kuitenkin leirin paikan päällä ja varsinkin ryhmässä jatkuvan keskustelun myötä hyvin positiiviseksi asiaksi. Näitä leirejä kannattaa todellakin jatkaa, koska minulla itselläni ja varmasti monella muullakin vaikeita traumoja kokeneella ja niiden kanssa elämänkriiseihin ajautuneilla (mikä omalla kohdalla on merkinnyt myös käyttäytymistä tavoilla, joilla en kriisittömässä tilassa haluaisi käyttäytyä) on tarvetta vertaistuelle, jossa näistä trauma-/disso-oireista voi puhua, niin että tullaan ymmärretyksi.
ANTTI

Leiri oli todella tärkeä kokemus, kuin olisi nyt viimein löytänyt itselleen sen perheen joka mahdollistaa kaiken sen hyvän mitä oma perhe ei kyennyt välittämään.

Aamu kertoi auenneensa:
uutena,
toveruutta täynnä.
Kokemustensa paineesta
jalokiviksi hioutuneet ihmiset
kerääntyvät arkoina yhteen.
Herkkyydestä nousee valaiseva voimapyörre
joka loistaa laajalle,
kannattelee sinut läpi huononkin hetken.
Siitä muotoutuu väreissä kimaltavia suojasudenkorentoja,
jokaiselle kotiinviemisiksi,
kauas maailmalle muidenkin löydettäväksi.
Kauan kaikesta ulkopuolisena
ja yksinäisyydessä vaeltaneena
minusta nousee hämmentävä
levollisuuden sukulaistunne;
Kuin palaisi turvalliseen ja lämpimään kotiin,
josta on aiemmin voinut vain haaveilla.
HEIDI KARI


Ensi viikolla julkaisemme kaksi postausta lisää, joissa mennään syvemmälle henkilökohtaisiin leirikokemuksiin. Seuraa fiidiämme! Disso- ja traumaleiri© on Dissoyhteisön oma konsepti ja järjestämme leirejä lisää, mahdollisesti jo ensi talvena, mutta viimeistään ensi kesänä.

Tämä ensimmäinen leirimme järjestetettiin 26-29.7.2018 Sievissä. Leirillä oli 16 osallistujaa, joista kaksi miestä (erityiskiitos teille rohkeudesta tulla). Leiri järjestetään täysin vertaisten voimin ja leirillä ei ole mukana ammattiauttajia. Leiriä edelsi kahden kuukauden “esileiri”, mikä toteutettiin suljetussa Facebook ryhmässä leiristä kiinnostuneiden kesken. Ryhmässä esittäydyttiin, keskusteltiin toiveista ja tarpeista, luotiin ohjelmaa suurpiirteisesti, otettiin vastuita kuten ruokien suunnittelu, järjesteltiin kyytejä jne. Leirin “jälkileiri” tapahtuu parhaillaan suljetussa ryhmässämme vertaistukena sekä tapaamisina eri puolilla Suomea!

Leiri oli alunperin nimetty dissoleiriksi, mutta koska mukaan tuli myös traumatisoituneita, joilla ei ole disso-oirehdintaa, niin jatkossa leirin nimi tulee olemaan Disso- ja traumaleiri©.
Syvälliset kiitokset Sievin seurakunnalle, joka antoi ison leirikeskuksen käyttöömme ilmaiseksi!

SEIJA VIRVA HIRSTIÖ
Leirin synnyttäjä ja host

 

Kun ihme puuttuu peliin

Kun ihme puuttuu peliin

Joskus se yksi lyönti on viimeinen. Se voi murtaa kipurajan siten, että tuon viimeisen särkymisen myötä ihminen oivaltaa oman todellisen vahvuutensa. Siinä sirpaleidensa äärellä. Oivaltaa sisimmästään jotain niin ihmeellistä, ettei sen jälkeen lyönnitkään enää satuta. Ne eivät yksinkertaisesti osu enää maaliinsa. Kyllä. Tiedän sen tunteen, kun lyötyä lyödään. Joko teoin tai sanoin. En tarkoita tässä fyysistä väkivaltaa ja konkreettisia iskuja, vaan lyöntejä on monenlaisia. Olen tässä hetkessä erittäin kiitollinen viimeisimmästä lyönnistä, joka sivalsi sisäisen lapseni ja repi auki vanhojakin haavojani vuotaviksi. Olen kiitollinen, sillä sen myötä kipurajani täyttyi ja sain oivaltaa oman arvoni siten, että koen eläväni nyt niin vahvaa hetkeä elämässäni, että näillä eväillä minun on mitä hienointa jatkaa kasvun matkaani yhä edelleen.

Kaikki se kipu ja tuska, mitä yhteiskunta on osakseni muidenkin traumojeni vuoksi langettanut, on äärimmäistä. Ei sen alla yksinkertaisesti kykene kulkemaan ilman, etteikö kipuraja ennen pitkää täyttyisi. Niin kävi minullekin viimeisimmän hoitojaksoni aikana psykiatrisen sairaalan suljetulla osastolla. Niin hirvittäviä kokemuksia minulla sieltä on, että jonkin ihmeellisen tuli aktivoitua minussa siten, ettei noihin painajaismaisiin kokemuksiin tarvitsisi enää ikinä milloinkaan palata.

Hoitajani psykiatrian poliklinikalla on usein ihmetellyt ja kysellyt minulta siitä, että mitä ihmettä minussa oikein tapahtui vuosien 2016-2017 vaihteessa, juuri ennen yhteistyömme alkamista. Hän on sitä ihmetellyt, koska niin ihmeellistä on ollut koko eheytymisprosessinikin. En ole osannut kertoa hänellekään mistään muusta kuin kipurajani täyttymisestä ja siitä, kuinka tämän myötä minussa itsessäni aktivoitui ikään kuin jonkinlainen sisäinen parantaja. Että tämä parantajaosa minussa heräsi toimimaan. Se heräsi täyteen liekkiinsä sen vuoksi, että silläkin on rajansa, kuinka paljon kärsimystä yhden ihmisen harteille sallitaankaan langettaa. Ja tämän parantajan aktivoiduttua, minussa syntyi myös valtava rohkeus ryhtyä taistelemaan hoitavaa tahoa vastaan, jotta vihdoinkin, kaikkien ikuisuudelta tuntuvien vuosieni jälkeen tulisin vihdoinkin oikealla tavalla ymmärretyksi.

On ollut mitä helpottavinta, että uusi hoitajani ja uusi lääkärini ovat molemmat olleet tällä eheytymisen matkallani ammattilaisten lisäksi ennen kaikkea myös ihmisiä, jotka ovat kohdanneet ihmisen minussa. Ei minun lopulta tarvinnutkaan enää taistella. Niin hyvin minut nähtiin, kuultiin ja ymmärrettiin. Ja väärä diagnoosi sai oikean muotonsa. Eivät mitkään sanani riitä kiittämään heitä, muttei liioin myöskään itseäni. Itseäni siitä valtavasta rohkeudestani, jolla uskalsin lähteä taistelemaan oman terveyteni puolesta. Ja terveyteni, joka minulle vuosien aikana oli kerrottu kadonneen ikiajoiksi, alkoi hiljalleen koostua aivan uudenlaisen eheyden muotoon. Niin valtava merkitys sillä on, että saat purettua kontoltasi kaikki sellaiset traumat, jotka mieltäsikin ovat toisinaan niin pahoin pirstoneet. Miten äärimmäisen tärkeä merkitys on silläkin, että kipusi todellakin tulee ymmärretyksi. Että sinua todellakin tahdotaan auttaa vapautumaan taakoistasi, mihin ihmisellä yksin ei ikimaailmassa voisi olla voimia.

Nyt hiljattain, viime viikkojen aikana on tapahtunut paljonkin ihmeellisiä asioita, jotka ovat kulminoituneet tähän kuluvaan viikkoon. On tapahtunut asioita, joita järjellä ei voi selittää. Ei niitä voi selittää pois edes psykologisesti. Viime vuoden rajukin eheytymismatkani minun tuli tehdä pääasiallisesti yksin, turvautuen toki keskusteluihin hoitajani kanssa, mutta muuten olin aivan yksin kaikkien tuskallisten takaumieni keskellä. Tai ainakin luulin olevani yksin. Enää en ainakaan joudu tuota yksinoloa tuntemaan. Saan tuntea aivan päinvastaista tunnetta. En todellakaan ole yksin tässäkään hetkessä, vaikka siltä ulospäin näyttäisikin, kun istun yksin kotisohvallani.

On tapahtunut hurjasti ihmeitä. Viime vuoden alussa aloitin yhteistyön uuden hoitajani kanssa, todeten hänelle, että meidän on heti alkuun unohdettava diagnoosini kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä, mitä milloinkaan en ole omakseni kokenut. Siitä tuli seuraamaan mitä upein yhteistyö ja matka kohti oikeita traumaperäisen stressihäiriön ja dissosiaation diagnooseja. Nyt kuitenkin, jouduin jo eilen puhelimitse kertomaan toiselle hoitajalle, joka tuuraa oman hoitajani sairaslomaa, että meidän on nyt unohdettava nuo uusimmatkin diagnoosit. Että nyt on aika unohtaa, että psyykeni puolella olisi enää mitään vialla. Jotain niin ihmeellistä on tapahtunut, että uskallan väittää olevani vapaa kaikesta sellaisesta, minkä ylipäätään voi jonkin diagnoosin alle luokitella. Sen kuitenkin tiedän, että kehoni tarvitsee vielä runsaasti apua. Kehomuistiini on kuitenkin koteloitunut hurja määrä traumajälkiä. Tähän puoleen pyysinkin apua tältä uudelta hoitajaltani. Pyysin tiedustelemaan lääkäriltä, josko minulla olisi mahdollisuuksia päästä vaikkapa musiikkiterapiaan, jonka olen aina kokenut parhaimmaksi lääkkeekseni suljetullakin osastolla.

En ole vielä valmis kirjoittamaan kaikista niistä ihmeistä, joita tämänkin viikon aikana olen kokenut, mutta nämä kokemukset ovat palauttaneet minulle uskon elämään. Uskon siihen, että on olemassa jotain suurempaa. Ja sen tiedostan nyt vahvasti, että se jokin suurempi, se tahtoo minun olevan kivuton ja terve mahdollisimman pian. Siksi kaikki eheytymiseni onkin tapahtunut niin hurjalla vauhdilla, ja että loppuhuipennus on kulminoitunut tähän kuluneeseen viikkoon. Ja siksi, koska liikaa kun on joutunut kärsimään, onkin jo korkea aika olla onnellinen. Minunkin, vaikka siihen kaikkein viimeisimmäksi joskus olisinkin uskonut.

Kun eilen tosiaan puhuin puhelimessa tämän uuden varahoitajani kanssa, kysyin häneltä myös kysymyksen: ”Uskotko sinä ihmeisiin?” Hän vastasi: ”Kyllähän ihmeitä tapahtuu.” Ja niistä minä tulen hänelle seuraavalla tapaamisellamme kertomaan. Ihmeitä todellakin tapahtuu. Ehkä onkin niin, että kuten edellisessä Elefantin paino -tekstissäni kerroin raastavasta hetkestäni, jossa jokainen soluni kirkui armoa jonkin korkeamman puoleen, minä sen armon myös osakseni sain. Liika on liikaa. Kenelle tahansa.

Vieraskirjoitus – Ira-Maria

Vapauden lahja

Vapauden lahja

Olen tuntenut kuluneen vuoden aikana suunnatonta vihaa ja surua. Vihaa siitä, kuinka viisitoista vuotta elämästäni menikään hukkaan sen myötä, kun sain osakseni väärän psykiatrisen diagnoosin (bipo1) ja vääränlaista hoitoa. Vihaa siitä, kuinka paljon tämän kaiken myötä jouduin lisätraumatisoitumaan. Kuinka turhaan mieleni pirstoutuikaan psykoottisuuteenkin asti kerta toisensa jälkeen, kun kukaan ammattilainen ei nähnyt, kuullut ja ymmärtänyt minua oikein. Suru vihani takana on ollut toisinaan jopa pelottavan suuri. Niin suuri, että olen pelännyt hukkuvani sen syvyyksiin. Suru kaikesta kokemastani. Suru kaikista menetetyistä vuosista.

Vihani on ollut oikeutettua ja kaikki sen vivahteet on ollut välttämätöntä kokea. Ei vihasta voi vapautua ilman, etteikö sen olemassaoloa sallisi täydellä vapaudella. Ja ilman vihani kohtaamista, ei syvistä syvin surunikaan olisi löytänyt tietään eheyttävällä tavalla päivänvaloon. Ei suruni todellakaan aina tuntunut eheyttävältä, vaan se repi ja raateli sisintäni. Sallin sen kuitenkin tehdä niin. Sallin surun aaltojen kuohuta ylitseni. Sallin itseni maata itkien ja uupuneena lattialla kuin märkä rätti.

Hiljattain pysähdyin kuulostelemaan sisintäni. Tunnenko enää vihaa? Tunnenko enää surua siinä muodossa, millaisena sen olen vuoden aikana kokenut? Ei. En löytänyt noita niin tutuiksi tulleita tunteita enää itsestäni. Huomasin myös, että ne ovat väistyneet minusta jo aiemmin. Kiitollisuus, joka minussa myös tämän kuluneen vuoden aikana alkoi hiljalleen kypsyä, on voittanut vihani ja suruni. Kiitollisuudella on valtava voima, enkä kiitollisuuttani pysty edes sanoiksi pukemaan. Niin äärimmäisen tärkeä merkitys on ollut sillä, että vihdoinkin olen tullut ymmärretyksi ja saanut oikean diagnoosin (traumaperäinen stressihäiriö ja dissosiaatiohäiriö) ja oikeanlaista apua.

Mietin myös sitä, etten tuskin olisi saanut syksyllä potilasvahinkoilmoitustakaan laadittua, ellei vihani olisi jo tuolloin ollut väistynyt minusta. Kuinka lukuisia kertoja noita papereita olinkaan pitänyt käsissäni, täynnä raivoa, katkeruuttakin. En minä sellaisessa tilassa olisi osannut löytää oikeita sanoja, en kirjoittaa sellaista tarinaa, joka mahdollisesti voi avata joitain tärkeitä silmiä ja korvia siten, että tulisin yhä enenevissä määrin ymmärretyksi. Ja vaikka melko varmasti joskus tulevaisuudessa tulenkin saamaan negatiivisen päätöksen potilasvahinkoilmoituksestani, en siltikään tunne vihaa. Sen tiedän jo nyt. Valitukseni tulen tekemään, mutta en vastaa päätökseen vihalla. Viha ei milloinkaan ole sellainen voima, joka kantaa.

Olen myös pohtinut sitä, että jos ja kun tulevaisuudessa pääsen kertomaan tarinaani kokemusasiantuntijan roolissa, joksi tällä hetkellä opiskelen, saan olla kiitollinen siitä, että olen jo vihastani vapaa. Ja että kiitollisuus on himmentänyt suruani. En minä enää osaa osoittaa ketään syyttävällä sormella, vaikka syytä siihen voisikin olla. Mitä siitä hyötyisin? En mitään, vaan päinvastoin. Vihalla ja syyttelyllä ei milloinkaan voida saavuttaa mitään hyvää. Ei ainakaan omaan sisimpään.

Viisitoista vuotta elämästäni. Psykoosioravanpyörä. Kuinka paljon noiden vuosien aikana menetinkään. Kuinka paljon vääryyttä jouduinkin kokemaan. Kiitollisuutta noista vuosista minun ei tarvitse milloinkaan tuntea. Sitä en missään tapauksessa itseltäni aio edes vaatia, mutta hyväksymisen asteen olen jo saavuttanut. Ja se antaa ihmiselle mitä tärkeimmän lahjan: Vapauden.

Vieraskirjoitus ~Ira-Maria~

Lue Ira-Marian blogia täältä: mielenipalapeli.blogspot.fi

Uusi osa minussa

Uusi osa minussa

Hiljattain, eräänä iltana, tapahtui jotain, mille oli aluksi vaikea löytää sanoja. Tiedän hyvin sen, miltä takauma tuntuu. Tiedän myös sen, millaista on, kun takaumat kuohuvat tsunamin lailla mieleen siten, että psyyke pirstoutuu tyystin. Tiedän myös sen, miltä tuntuu, kun jokin dissosioituneista osistani ilmentää itseään. Tosin en kaikkia osiani vielä tunne, mutta paljon olen jo osistani oppinut. Tuona iltana kyseessä oli kuitenkin jotain aivan ennenkokematonta. Uusi osa minussa paljasti itsensä kaikella voimallaan. Sellainen osa, jonka olen tahtonut itseltäni kieltää. Osa, jota esimerkiksi jokin toinen osa minussa hyljeksii ja häpeää. Ja nyt tämä osa, hyvin merkityksellinenkin sellainen, purkautui ensimmäistä kertaa esille. Koettavakseni, tunnettavakseni, pelättäväksenikin.

Jotkut dissosioituneet osani ovat hyvinkin pelottavia. Ne ovat pelottavia siksi, koska niiden mukanaan kantama kipu ja suru ovat lukuisia kertoja pirstoneet mieleni psykoottisuuteenkin asti. Pelkoni on onneksi tämän kuluneen vuoden aikana murentunut ja sen tummista tummin varjo on alkanut haihtua. Sen on mahdollistanut se, että olen vihdoinkin löytänyt oikeanlaista sanoitusta itselleni siitä, mitä minä olen kaikkine oirekuvineni. Kuinka valtavan suuri merkitys minulle olikaan jo yksinomaan siinä, että tämän vuoden keväällä hoitajani psykiatrian poliklinikalla alkoi puhua minulle traumaperäisestä dissosiaatiosta. Kaikkien niiden viidentoista vuoden jälkeen, kun olen kantanut matkassani väärää psykiatrista diagnoosia. Ahmin tietoa ahmimalla, itkien sekä nauraen kaikesta siitä, mitä sainkaan itsestäni oivaltaa. Kuinka huikeaa olikaan löytää itsensä ikään kuin esittämässä pääroolia erilaisten kirjojen sivuilta. Ja miten tämän myötä tarina minussa alkoi löytää sellaista sanoitustaan, että saan tulla yhä enenevimmin määrin ymmärretyksi myös hoitavan tahon puolelta.

Kuitenkin se, mitä tuona iltana tapahtui, oli todellakin pelottavaa. Kivun määrä, joka alkoi ensin tuntemuksina kehossani, oli jo itsessään pelottavaa. Pelottavaa siksi, että tiesin sen kulkevan hetki hetkeltä kohti mieltäni. Kohti tajuntaani. Kohti sellaista näkemistä ja ymmärtämistä, ettei tuollaisessa tilanteessa yksinkertaisesti voi estää itseään oivaltamasta jonkin syvälle piiloutuneen osan olemassaoloa. Dissosioituneilla traumaosillani tuntuu olevan ihan omanlaiset ajatus-, tunne- ja kokemusmaailmansa, joita eheän minäni on toisinaan vaikea ymmärtää. Ainakaan aluksi. Puhumattakaan siitä, että joku ulkopuolinen niitä ymmärtäisi. Ellei kyseessä sitten ole traumoihin ja dissosiaatioon perehtynyt ammattilainen.

Tuona iltana, kaiken kipuni keskellä soitin ystävälleni itkuisen ja paniikinomaisen puhelun. Emme puhuneet samaa kieltä, mutta silti ymmärrämme toinen toisiamme ja tunnemme toistemme tarinat hyvin. Tuon puhelun myötä kuitenkin oivalsin entistäkin paremmin sen, että se mikä toimii yhdellä, ei todellakaan välttämättä toimi toisella. Puhuimme mm. irtipäästämisestä. Kunpa dissosiutuneista osistaan voisikin päästää irti. Ihan vain päättämällä luopua niistä. Ihan vain oivaltamalla, ettei enää tarvitse tuntea kipua. Traumatisoituminen ja dissosiaatio elävät kuitenkin niin kehossa kuin mielessä, sekä aivoissakin. Muistan sanoneeni puhelimessa, etten kykene luopumaan tästä kehostani, joka kärsii. Jäljet ovat kehossani. Ne ovat muuttaneet sekä fysiikkaani että aivojeni neurobiologiaa. Ja osani, joista kaikkia en välttämättä edes tiedosta, elävät kehossani, vaikka ne eivätkään todellisuudessa ole osa minuuttani. Dissosiaatiota voi olla vaikea ymmärtää, jos sen kanssa ei joudu elämään. Moni ihminen voi kokea elämässään traumoja ilman, että siitä seuraa traumaperäistä stressihäiriötä ja/tai dissosiaatiota. Dissosiaatio ei todellakaan ole sellainen asia, joka katoaa yhdellä oivalluksella. Siihen tarvitaan ehkä jopa tuhat ja sata oivallusta. Ja tällä oivallusmatkalla olen tänä vuonna ollut ja matkaani jatkan edelleen.

Nyt kun tiedostan uuden osani, olen kiitollinen sen ilmenemistä. Sen ryöpsähtämisestä niin elävänä tajuntaani. Olkoonkin, että se satutti sekä kehoani että mieltäni. Ja kyllä se saa yhä kipua aikaan, jos sen tarinaa kuuntelen. Sen aika ei kuitenkaan ole nyt. Tai ainakin niin tahtoisin. En ole vielä kykeneväinen hallitsemaan kaikkia dissosiutuneita osiani kaikessa eheytymismatkani keskeneräisyydessä. Juuri tähän hetkeen toivon kuitenkin sitä, että eheä osani on niin vahva, että jos jokin kipua tunteva osani tahtoo ilmaista itseään, on se kykenevä keskustelemaan tuon osan kanssa terveen välimatkan päästä.

Vieraskirjoitus
Ira-Maria

Lue Ira-Marian omaa blogia: mielenipalapeli.blogspot.fi

Miten minusta tuli ehjä ihminen

Miten minusta tuli ehjä ihminen

”Olen pilalla, mädäntynyt, surkea ja huono ihminen. Kaikki haluavat vain satuttaa minua tai käyttää hyväkseen. Olen turha ja minun kuuluisi kuolla.”
Nämä ajatukset olivat pitkään minulle normaaleja, sillä elin lapsuuteni hyväksikäytön, väkivallan ja alkoholismin uhrina.

Pilattu lapsuus
Tiesin ala-asteikäisenä, millainen perheen kuuluisi olla. Olin kateellinen ystävilleni, sillä heillä oli sellaiset perheet. Olin kateellinen myös siitä, että kavereillani oli muitakin kavereita ja yritin pilata kaikkien välit. Halusin omistaa. Sisälläni oli koko ajan pelko, että minut hylätään. Teini-ikäni oli vielä vaikeampi, draamaa ja pahaa oloa täynnä. Aloin turruttamaan pahaa oloani päihteillä eikä minulla ollut mitään kunnioitusta kehoani kohtaan.

Kukaan ei usko
Yritin joskus varovasti puhua kokemistani asioista, mutta minut kohtasi vaikeneminen. Kukaan ei halunnut kuulla, joten luulin, että minua ei uskottu. Kukaan ei koskaan kysynyt tarkemmin, mitä tarkoitin, ja suoraan en tietenkään voinut puhua. Vielä tänäkin päivänä kohtaan epäuskoa, mutta enää se ei saa suutani vaikenemaan. Minä olen itse kaikkina näinä vuosina käynyt epäuskoni läpi. En se minä voinut olla, se oli unta, se oli joku muu.
Kun tapahtuman aikana nousin kattoon katsomaan tapahtumaa, se en ollut minä. Se oli minun toinen osani. Minä sain katossa olla rauhassa ja turvassa kivulta.

Älä puhu
Minulle opetettiin hyvin pienenä, etten saa puhua. Jos kukaan saisi tietää, millainen perheväkivalta ja alkoholistihelvetti kotini seinien sisäpuolella oli, minut vietäisiin pois. ”Sosiaalitädit tulevat ja vievät sinut pois”, oli äitini suurin opetus lapsuudessani. Äiti turrutti pahaa oloaan alkoholiin ja vieraisiin miehiin, mistä tuli turpaan.  Äitini baari-illat olivat minulle pelkkää pelkoa, sillä tiesin jo seuraukset. Aamuisin en tiennyt, oliko asunnossa kukaan enää hengissä.

Mummola
Mummolan puuportailla auringonpaisteessa olin turvassa. Seurasin muurahaisten kulkua portaiden vierustalla, tuvassa mummo keitti minulle puuroa. Jos olisin tuo muurahainen, minulla ei olisi mitään hätää. Voisin ikuisesti asua tässä mummon rappusilla, olisin turvassa. Ruoho tuoksui ja kesäaurinko lämmitti. Lämmin tuulenvire vei ahdistukseni ja pelkoni kauas.

Terapiaan hakeuduin vasta 34-vuotiaana. Olin käynyt todella paljon vastoinkäymisiä läpi ja kamelinselkä katkesi. Hakeuduin mieheni avustuksella päivystyksen kautta akuuttihoitoon ja sitä kautta terapiaan. Pelkäsin kaikkea ja itkin koko ajan. Olin sekava ja pelokas. Tiettyjen triggereiden kautta sain järkyttäviä kipukohtauksia takapuoleeni ja tajusin heti, mistä on kyse. Hyväksikäyttötrauma nosti päätään enemmän kuin koskaan ennen. Olin aikaisemminkin jonkun verran oireillut traumasta mutten koskaan tällä tavalla. Oli aika hoitaa itseni kuntoon.

Terapiani edetessä tein itselleni turvapaikan mielikuvitukseeni. Se oli tietenkin nuo mummolan lämpimät puuportaat. Kun kävin asioita läpi ja alkoi kovasti ahdistaa, vein mieleni sinne. Se oli todella helppoa, sillä mummolan portaat ovat todella vahvasti syöpyneet mieleeni ja kun ajattelen niitä, olen siellä. Tein myös itselleni turvahahmon ja kun läpikäydyt asiat satuttivat kovasti, tuo turvahahmo saapui viereeni lohduttamaan. Lohduttajaa minulla ei lapsena ollut. Kun turvahahmoni tuli viereeni ja silitti, kertoi että rakastaa minua puhtaammin kuin kukaan ihminen, minut valtasi rauha. Turvahahmo auttoi minua myös silloin, kun kävin hyväksikäyttötraumojani läpi. Muuten en olisi kestänyt.

Terapeuttini osasi myös asiansa, hän uskoi minua, uskoi asiaani ja oli ymmärtäväinen. Oli ihminen. Hän kohtasi minut niin kuin rikkinäinen ihminen tulee kohdata, myötätunnolla.
Kun kävimme terapiassa läpi elämääni, teimme elämästäni aikajanan, koska minun oli vaikea hahmottaa mitään. En muistanut vuosilukuja enkä oikein mitään muutakaan. Aikajana oli alussa todella tyhjä, mutta pikku hiljaa sinne alkoi piirtyä asioita ja sain selkoa elämääni. Se oli todella tärkeää, sillä sain vihdoin jonkinlaisen kuvan elämästäni. Ihmisen kuuluu tietää, mitä hänelle on elämän aikana tapahtunut. Asiat alkoivat pikkuhiljaa selkeytyä ja minä aloin eheytyä. Minulla on sellainen olo kuin olisin piirtänyt itseäni uudelleen, luonut. Tällainen minä olen.

Terapiaan pääsy on pelastanut elämäni. Enkä tarkoita, että muutoin olisin riistänyt hengen itseltäni, vaan minusta tuli oikea ihminen. Tulin eläväksi ja olevaksi. Nyt minulla on ymmärrystä ja myötätuntoa itseäni kohtaan.
Enää en häpeä, sillä minä en rikkonut itseäni, vaan minut rikottiin. Ja siitä voi selvitä.

Vieraskirjoitus
-Jonna-

Olen päässyt mieleni kaivon pohjalle

Olen päässyt mieleni kaivon pohjalle

Olen päässyt mieleni kaivon pohjalle. Siellä oli kamalan pimeää. Siellä istui yksin pieni ja pelokas lapsi. Otin hänet syliini ja halasin. Halasin tiukasti ja lempeästi, samalla kuitenkin kirosin julmaa maailmaa. Itkin. Kirjoitan löytämästäni vertauskuvilla. Kaikkea ei tarvitse toistaa ääneen. Ymmärsin ja näin, että siihen miksi mieleni on hajonnut pirstaleiksi, on ollut todella hyvä syy.

Astuin ulos pimeästä lapsi sylissäni. Kerroin että olemme selvinneet. Kannan häntä mukanani kuin omaa lastani. Pidän hyvänä ja rakastan. Olen kärsivällinen ja lempeä. Annan turvaa ja suojaa. Opetan ja opastan. Vastalahjaksi sain häneltä itseni.

Merkittävä määränpää pitkällä ja kivikkoisella tiellä. Koruton ja karu hetki. Surun ja vihan läpi kuitenkin puski voima. Häpeä on poissa. Päätös seistä elämäni edessä ylpeänä. Tunsin myös onnea.

Minun lottovoittoni tuntuu karhealta ja katkeransuloiselta, mutta olen vapaa. Kaksitoista vuotta terapiaa on antanut minulle työkalut, joiden avulla olen jaksanut rakentaa turvaa. Palanen palaselta koota itseni uudestaan. Viimeisen oven avainta ei olisi kuitenkaan löytynyt ilman toista ihmistä. Vertaisia. Heimolaisia, jotka ovat johdattaneet minut takaisin ihmisten pariin.

Olen saanut heiltä turvaa, hyväksyntää ja ymmärrystä. Olen saanut kokea itseni hyödylliseksi vammastani huolimatta. Minun ei ole tarvinnut piiloutua tai hävetä. Olen saanut voimaa ja olen saanut sitä myös antaa. Olen saanut tehtävän ja merkityksen.

Seison tänään edessänne tarpeeksi vahvana kantamaan mieleni taakan.

Minulla on yhteisö.
Minulla on tehtävä.
Minulla on merkitys.
Minulla on arvo.

Ja niin on sinullakin.

Ihan kaikesta voi selvitä.
Minä lupaan.

– Carita –
blogi-carita

Pakoon!

Pakoon!

Parille kirjamme kirjoittajasta ensi vuosi tuo mukanaan muutoksia. Seija viettää jo nyt työpäivänsä milloin missäkin, ja minä hain töihin Ruotsiin, minne muutan vuoden alussa. Jatkamme siis kirjaprojektin ja dissosiaatioyhteisömme eteen työskentelyä etänä, mihin Internet onneksi suo oivat mahdollisuudet.

Koko elämäni minua on ajanut eteenpäin tunne siitä, että olisi päästävä karkuun, pois tästä hetkestä ja tilasta. En ole missään kotonani. Tämän voi ymmärtää varhaisen traumatisoitumisen tematiikan pohjalta, sillä perusturvattomuus saa etsimään aina uutta. Ongelmana on, että oma pää seuraa mukana, minne tahansa matkustaakin.

Uuno Kailas kirjoittaa:

Olin kaikkialla vieras mies,

he katsoivat minua pitkään.

Joka paikasta halusin paeta pois,

mutta minne ikänä pakenin,

olin sielläkin vieras mies.

Koko maailman piirissä minulle

ei ollut rauhan sijaa.

Ja minua minussa raahasi

joku minulle vieras mies.

 

Tämän runon koin omakseni jo lapsena. Minua minussa raahaa joku minulle vieras, ja nyt se vieras raahaa minut Pohjanlahden tuolle puolen. Persoonani on jakautunut, ja minut toistuvasti matkaan saattava mielen osa on melko pitkälle itsestäni erillinen. Usein käy niin, että kun muistan jonkin traumamuiston, kehoni alkaa fyysisesti nykiä ja tempoilla. Yritän päästä itsestäni ulos. Olen myös toistumiseen tehnyt epävakaiksi laskettavia tekoja: tehnyt hotellivarauksia ja ostellut matkalippuja sinne sun tänne, usein matkaan lopulta kuitenkaan lähtemättä. Olen karannut kotoani lukemattomia kertoja niin lapsena kuin aikuisena, syöksynyt ulos liikkuvasta autosta ja hypännyt junaan ilman määränpäätä, hypännyt ulos junasta vieraalla asemalla. Olen kävellyt ja kävellyt, olen polkenut pyörällä, olen juossut ilman kenkiä. Olen karannut sairaalasta ja karannut sairaalaan. Pois, pois, pois!

Tällä kertaa ulkomaille muuttamiseni ei ole silkkaa järjetöntä dissosiaativista pakkovaellusta. Minua odottaa Ruotsissa asunto ja hyvä työpaikka. En vieläkään ymmärrä, miksi ne minut halusivat palkata, skitsofreenikoksi ja toivottomaksi tapaukseksi diagnosoidun ja väitetyn. Näin kuitenkin kävi, ja ajattelen jälleen kerran, että uudessa paikassa voin aloittaa kaiken alusta ja puhtaalta pöydältä. Jätän taakseni traumat ja trauman paikat. En muista enää ystäviäni enkä vihollisiani.

Näin yksinkertaisesti asiat eivät tule menemään, sillä olen jo liian integroitunut kaiken unohtaakseni. Eheytymisen hinta on, että alkaa kiintyä asioihin. Pakoon ei pääsekään. Kotimaahan jäävät minulle rakkaat ihmiset, joita tulen kaipaamaan.

Luulen kuitenkin, että en tule asumaan koko elämääni Suomessa. Olen toistumiseen huomannut, että voin ulkomailla paremmin. Pystyn hengittämään ja ajattelemaan selkeämmin. Kykenen rentoutumaan, sillä uhat ja vaarat ovat fyysisesti kauempana, eikä minun tarvitse jatkuvasti vilkuilla olkani yli.

Tunnistatko sinä itsessäsi pakoon pääsemisen tarpeen? Voiman, joka ajaa sinua? Kerro siitä meille! En luultavasti ole ainoa, jonka on päästävä pois.

 

by Marika, yksi kirjan kirjoittajista

marika_esittely2

Vapaaehtoinen joulu

Vapaaehtoinen joulu

Olen yksi niitä harvoja, joilla joulunviettoon ei liity traumoja. Ei kännistä joulupukkia, vanhempien riitelyä tai kiusallisia lahjoja. Minulla ei ole erityisiä joulumuistoja, koska vartuin kodissa jossa joulua ei vietetty lainkaan.

Uskonnollinen vakaumus vei joulumme. Koulussa poistuin luokasta joulujuhlaharjoitusten ja jouluvirsien ajaksi, lahjoja ei annettu eikä saatu. Silloin se ei haitannut minua, koska elin kuplassa jossa luulin olevani niitä ainoita jotka viettivät joulua oikein.  Aikuisena olen  joutunut häpeämään yleissivistykseni puutetta jouluperinteissä ja -lauluissa.

Minun jouluuni ei kuulunut kiusallisia sukuvierailuja, järjetöntä säntäilyä kaupoissa tai saunan suursiivousta. Vaikka harmittaa että hyvätkin joulumuistot puuttuvat, on mukava muistella myös joululomia Etelä-Euroopan lämmössä. Aikuisuutenikaan jouluihin ei ole kuulunut paineita tai stressiä.

18-vuotiaana minulla oli oma perhe ja pieni lapsi, vapaus uskonnosta ja aikaa toteuttaa unelmiani. Paikata puuttuvia jouluja. Niinkuin arvata saattaa, meni touhu ensimmäisinä vuosina överiksi. Kuusi käytiin valitsemassa jo kesällä, lokakuussa tehtailtiin piparkakkutaloja ja joulupöydässä oli varmasti kaikenlaista. Yritin vaatia joulupukkia tulemaan paikalle oikeilla poroilla, mutta se jäi vain haaveeksi.

Vuosien kuluessa jouluhössötys laantui, mutta jouluilla on ollut minulle silti tärkeä merkitys. Olen jouluihminen, ehdottomasti. Joulu on ollut juhlan aikaa, ajan  viettämistä vain niiden hyvien perheenjäsenten ja ystävien kanssa. Lepäämistä ja sen tekemistä, mikä millonkin hyvältä tuntuu. Viidessätoista vuodessa olen ehtinyt rakentaa omat jouluperinteeni, joihin olen valinnut hyvin vähän mitään ikävää.

Tänä vuonna kadoksissa ollut joulufiilis löytyi tekemisen kautta, leipomalla ja kokkaamalla. On mahtavaa olla kirjaimellisesti takaisin omilla jaloillaan, selvempänä kipulääketokkurasta ja masennuksen sumusta. Tämän joulun saan viettää arvokkaassa seurassa, kahden kesken tyttäreni kanssa. Jouluateria syödään sohvalla ja joululaulujen sijasta soi iloista poppia, mutta mikään ei ole pakollista. Aika teini-ikäisen lapsen kanssa tuntuu parhaalta lahjalta. Aion levätä ja nauttia.

Ihanaa joulua teillekin!

Muistakaa syödä ja nukkua 🙂

 

by Inari (Irene), yksi kirjan kirjoittajista

irene_esittelykuva2

Minä selviän

Pienenä jo paljon kokeneena ja nähneenä, ihmettelin aina supistuvia ja laajenevia pilkkuja edessäni. Muotojen vaihtuvuutta, kehoni irrallisuutta ja sitä miten kukaan ei uskonut minua, kun kerroin osaavani lentää. Muistan mielikuvan siitä, miten lensin katon rajaa pitkin, olin ylempänä muita, turvassa, piilossa. Minä näin kaikki muttei kukaan nähnyt minua.

Kymmenen vuotta myöhemmin oivalsin sen olleen dissosiaatio oireilua. Menin lääkärille paljoa tietämättä dissiosiaatiohäiriöistä. Kerroin hämmenyksen ja pelon uuvuttaman siitä, miten raajani puutuvat, en tunnista itseäni peilistä,miten en muista omaa nimeäni, miten tuntuu, että keho on irrallinen ja lennän niin kuin silloin pienempänä. Miten en hahmota ympäristöä, pakkovaellan ja löydän itseni paikoista, johon en muista menneeni. Miten menetän puhekykyni, huuleni turtuvat ja miten jaloistani lähtee voimat ja keho tuntuu raskaalta, pään tippuessa roikkumaan, kun en jaksa kannatella sitä. Miltä tuntuu katsoa itseään kuin sumuisen peilin takaa, saamatta kosketusta itseen, eläen unessa, samalla kuitenkin osittain tiedostaen, että minä olen yhä täällä, minä, minä, minä eikä kukaan muu.

Sain traumaperäisen dissosiaatiohäiriödiagnoosin reilu vuosi sitten ja apua oireiden hallintaan ja keskusteluapua niihin syihin, miksi oireilen. Mieleni pirstaloitui osiksi ja sille on selkeät syyt. Turvaton nuoruus. Pitkäaikainen koulukiusaaminen, fyysinen sekä henkinen väkivalta. Seksuaalinen hyväksikäyttö. Heikko itsetunto ja jatkuva varpaisillaan oleminen. Oli paljon, niin paljon kipeitä asioita, että pakenin olemassa oloani.

En ymmärrä vieläkään puoliakaan oireistani, enkä ole varma tulenko koskaan ymmärtämään, mutta en yritä huutaa enää niitä pois. Hyväksyn ne osana minua ja ne osat minussa. Ne traumamuistoihin jämähtäneet pelkäävät turvattomat lapsiosat.

Kun liityin dissosiaatio tukiryhmiin, liikutuin, huokaisin helpotuksesta. Valahdin polvilleni itkien. Oli muitakin, en ollut enää yksin. Minun hätähuutoni kuultaisiin ja kohdattaisiin. Läsnäoloa, empatiaa, mahdollisuuksia olla paljas säröinen. Rakastettu. Heitä on paljon, heiltä saan aina tukea ja ymmärrystä, kun sitä kaipaan. Olen niin kiitollinen. Minä uskallan toivoa parempaa huomista.

Eheytymisen tie tuntuu ikuisuudelta ja on kivulias, mutta on mahdollinen.
Puhumalla, ymmärtämällä oireitaan osiaan, niitä vihaamatta, hylkäämättä, vaan rakastaen ja hyväksyen pienin askelin tulee olemaan enemmän sujut oirekuvan kanssa.

Pahinta oli kun ei ymmärtänyt miksi tapahtuu, niin kuin tapahtuu. Miksi revitään todellisuudesta irti ja riepoitellaan muistojen kipupisteissä. Työskentely itseni kanssa on saanut minut ymmärtämään sen olevan mieleni puolustuskeino muistoilta, tunteiltani ja ajatuksiltani.

En pelkää enää niin paljon oireitani, sillä tiedän niiden menevän ohitse, kun mieleni pääsee turvaan. Olen oppinut siihen keinoja, maadoittamiseen. Tulen oppimaan niitä lisää ja sitä suuremmaksi toivoni kasvaa.

Ja silloinkin kun olen oma itseni kerron olevani tärkeä, rakastettu ja ettei minulla ole mitään hätää, ei enää. Olen turvassa. Minä selviän. Minulla on voimavaroja. Minulla on taitoja, selviytymiskeinoja. Olen vasta eheytymisprosessin alussa, mutta minä pääsen pitkälle. Minä uskon kauniimpaan huomiseen. Minä selviän.

 

vieraskynäpostaus by Katja

Syyrian Sota. Minun sotani. 

Syyrian Sota. Minun sotani. 

Olen miettinyt vuosia, miten tulisin tämän asian kanssa esille. Tai miksi. Mitä merkitystä tarinallani olisi muille ja mitä siitä seuraisi.

Tekisinkö sen puhtaasti itsekkäistä syistä vai onko suurin motiivini muiden auttaminen? Onko syvin tarpeeni ulostulossani tulla nähdyksi, kuulluksi ja ymmärretyksi? Uskooko minua kukaan ja onko sillä edes merkitystä? Miten tarinani kertoisin, mistä aloittaisin?

Pelko ja häpeä ovat toimineet ehkä suurimpina esteinä, mutta jarruna on toiminut myös terveellinen määrä harkintaa. Minulle on kehittynyt itsesuojeluvaisto. En halua, että traumani määrittää kaikkea tekemääni, joskaan ei tämä maailma paremmaksikaan muutu vaikenemalla. Kaikella on aina vastareaktionsa. Kaikkeen ei voi varautua. Kaikkea ei voi ennustaa.

Olen perheenäiti. Aioin kirjoittaa, että olen aika tavallinen perheenäiti, mutta se ei taida olla ihan totta. Minulla on nimittäin perheenäidin lisäksi monta muutakin minää. Minulla on dissosiaatiohäiriö ja tästä monimuotoisesta häiriötyypistä spesifisemmin dissosiatiivinen identiteettihäiriö.

Dissosiaatiohäiriö on mielen luonnollinen puolustusreaktio mm. epänormaaliin, haitalliseen ja vaaralliseen kasvuympäristöön. Dissosiaatiohäiriöitä on eriasteisia ja niistä vakavimmasta päästä on dissosiatiivinen identiteettihäiriö, joka käytännössä tarkoittaa, että persoonan rakenne on pirstoutunut ja jakaantunut osiin, jotta ihminen pystyy elämään ns. normaalia elämää. Tavallisimmin näin voi käydä jatkuvan lapsuudessa tapahtuvan traumatisoitumisen seurauksena. Myös Toisen maailmansodan keskitysleireiltä selvinneistä aikuisista moni kärsii dissosiaatiosta.

En aio vielä tässä tekstissä kertoa yksityiskohtaisesti traumatarinaani. En halua, että se vie liiaksi huomiota muilta pointeiltani. Sen verran kuitenkin lyhyesti kerron, että dissosiatiivinen identiteettihäiriöni johtuu hyvin varhain alkaneesta laiminlyönnistä, pahoinpitelyistä ja hyväksikäytöstä. Muutimme usein eivätkä kohtaamani aikuiset nähneet hätääni. Laskeskelen, että pelkästään ala-asteella olen vaihtanut koulua seitsemän kertaa. Ne, jotka hätäni hetkellisesti näkivät, kääntyivät katsomaan muualle.

Monessa koulussa olen saanut kokea koulukiusaamista, ja mitä vanhemmaksi tulin, sen sadistisemmaksi kiusaaminen muuttui. Yläasteella “kiusaaminen” sai pahimmillaan henkisen ja fyysisen kidutuksen tunnuspiirteitä. Oli paljon seksuaalista väkivaltaa. En saanut kotoa tarvittavia työkaluja, jotta olisin voinut itseäni puolustaa. Miten olisin voinutkaan? Kun kasvaa epänormaalissa ympäristössä, ei voi tietää, mitä itselle saa tehdä ja mitä ei. Tulee helposti kohteeksi. Lapsuudestani moni sanoisi: “Miten tuosta voi koskaan selvitä?”

Minulla on kymmenen vuotta psykoterapiaa takana ja vielä varmasti monta edessä. Olen kuitenkin päässyt jo pahimman yli. Pirstaloituneen persoonan osien välillä on yhteistyötä. Tämä näkyy mm. siten, että minulla ei ole niin paljon muistikatkoksia tai ehkä paremminkin muistiaukkoja. En saa enää paniikkikohtauksia tai hallitsemattomia raivokohtauksia. Osaan suojata itseäni. Vaikeiden tunteiden esille noustessa en vajoa enää masennukseen. En ole toivonut hiljaista kuolemaa muutamaan vuoteen.

Aiemmin olen verrannut itseäni maailmaan ja nähnyt vain eroja. Nyt näen yhteneväisyyksiä ja samankaltaisuuksia. Hiljalleen ne osat, jotka kantavat traumatapahtumien käsittämättömän vaikeita tunteita ja kokemuksia, palaavat osaksi minun ydintietoisuuttani ja pystymme yhdessä jatkamaan eteenpäin jättäen trauma-ajan taaksemme. Olen eheytymisen tiellä ja ajatus siitä, että jokin päivä dissosiatiivinen identiteettihäiriö on osa historiaani, tuntuu mahdolliselta.

En halua häiriöstä eroon siksi, että häpeäisin tai inhoaisin sitä. Näinkin on ollut. Koen suurta myötätuntoa ja kiitollisuutta dissosiaatiotani kohtaan. Se on pitänyt minut hengissä ja toimintakykyisenä sietämättömissä olosuhteissa. Se on pitänyt minua kädestä, kun kukaan muu ei ole lohduttanut. Se on Supervoimani ja matkakumppanini, mutta sen tehtävä on kuitenkin täytetty. Emme enää elä jatkuvassa vaarassa ja pelossa. Olen aikuinen ja minulla on nyt oma perhe. On minun vuoroni antaa omille lapsilleni turvaa, jota minulla ei koskaan ollut. Se ei onnistu, jos osa minusta edelleen elää toisessa ajassa, jossa on jatkuva sotatila. On aika hyväksyä, kiittää ja jatkaa matkaa yhdessä. Yhtenä.

 

Carita-KIlpinen-ArtworkMukanani on vuosia kulkenut kysymys: “Mikä tekee ihmisestä hirviön?” Vastaus on aina ollut hyvin lähellä, mutta on kuitenkin kirkastunut mielessäni vasta viime vuosina. Ennen vastauksen löytymistä minun piti kohdata “hirviö” itsessäni. Se piti ottaa syliin ja sitä piti halata. Sille piti kertoa, että kaikki on nyt hyvin ja sitä piti lohduttaa. Sille piti laittaa ruokaa ja sille piti rakentaa pesä. Sitä piti oppia rakastamaan ja näkemään se sellaisena kuin se oikeasti oli. Se on ollut vaikeinta, mitä olen koskaan tehnyt.

Trauma on ylisukupolvinen vitsaus. Lapsi syntyy maailmaan viattomana. Lapsi ei ole koskaan syyllinen tapahtuneeseen pahaan. Lapsi sopeutuu ja oppii selviytymään. Olen joutunut pohtimaan paljon niitä hypoteettisia syitä, miksi omat vanhempani epäonnistuivat tehtävässään kohdallani. Kummatkin. Minkälaisiin kauhukokemuksiin heidän sisäiset traumalapsensa ovat juuttuneet? Entä minkälaisia kauhuja heidän vanhempansa ovat kokeneet sota-aikana?

Olen saanut vuosien varrella koottua tiedonpalasia vanhempieni elämästä ja niistä on kehittynyt ymmärrettävä kuva. Olen surullinen heidän sisäisten lastensa puolesta. Koen suurta myötätuntoa heidän kokemuksiaan kohtaan. Ymmärrän, mutta en voi kuitenkaan antaa anteeksi aikuisille, jotka ovat rikkoneet minut. Vaikka en voi antaa anteeksi pahantekijöilleni, haluan antaa hiljaisen hyväksyntäni niille, jotka uskaltavat etsiä muutosta. Koskaan ei ole liian myöhäistä. Henkinen kasvu ei lopu koskaan.

Tämä loppuu minuun. Annan omille lapsilleni sellaisen lapsuuden jonka minunkin olisi pitänyt saada. Minulle on suotu upea mahdollisuus kasvattaa kilttejä, vahvoja ja ehyitä miehiä tähän maailmaan. Sellaisia hyviä ihmisiä, joita tämä aika tarvitsee. Olen tästä mahdollisuudesta äärimmäisen kiitollinen ja hurjan ylpeä itsestäni, kun olen jaksanut tehdä sen työn, joka tämän mahdollistaa.

Tämä aika, jota elämme, tuntuu ajoittain lohduttoman vaikealta ja pelottavalta. Uhka tuntuu ilmassa. Syyrian sota, pakolaistulva, massasukupuutto, ilmastonmuutos. Kaikki ne karmeudet, joita juuri tällä hetkellä tapahtuu mm. Aleppossa. Juuri nyt, aivan seinän takana, silmiemme alla tapahtuu se sama, mitä on tapahtunut myös täällä Suomessa. Syntyy uusia yli sukupolvien kulkevia traumoja, vitsauksia ja kamaluuden kierteitä.

Katsoin hiljattain dokumentin Kasvot Syyrian sodalle. Se oli pysäyttävä. Se on kaunistelematon ja groteski kuvaus Alepposta. Moni suomen kielen sana sai uuden painoarvon sen myötä. Kulttuurisesti olemme niin kaukana toisistamme, mutta inhimillisyyden ja ihmislajin selviytymismekanismien kautta työntyi esiin yhteytemme ja samankaltaisuutemme kuin valtava huutomerkki. Muistan kouluajoilta historian oppitunteja, joissa käsiteltiin Suomen sotia. Ne saivat niissä jotenkin ylevämmän, kunniakkaamman ja siistimmän kuvan kuin muiden maiden sotahistoria. En muista, että Suomen sotarikoksia olisi koskaan käsitelty. Vasta nyt on alettu käsittelemään Suomen synkempää historiaa tuolta ajalta. Menneisyydestä kaikuu yhtä hirveitä asioita kuin mitä tapahtuu nyt Syyriassa ja Irakissa. Kiitos Niklas Meltio tekemästäsi työstä ja tästä dokumentista. Voin vain kuvitella, minkälaista sielunhaavaa kannat, jotta voit työtäsi tehdä. Kiitos uhrauksestasi.

syyriansota

Ajatus tästä kaikesta tuntuu lohduttomalle. Nopeasti ajateltuna olo on voimaton. Tässä ajassa on kuitenkin jotain erilaistakin. Jotain uutta. Meillä on paljon enemmän tietoa. Meillä on kaikilla oma äänemme ja kanavamme, jonka kautta voimme saada sen kuuluviin. Trauma elää salaisuudesta. Se saa voimansa hiljaisuudessa. Minä voin vaikuttaa kertomalla oman tarinani. Tässä ajassa on jo monta rohkeaa astunut esiin omien tarinoidensa kanssa. Kiitos heille. Liityn omalla panoksellani tähän joukkoon. Tarinani ei siis ole ainutlaatuinen. Ja siinä sen taika onkin. Haluan kaikkien tietävän, että kukaan ei ole niin rikki, etteikö siitä voisi selvitä ja eheytyä.

Tämä on äänenavaukseni. Lyhyt pohjustus tulevaan.

Jatkossa tulen käsittelemään traumaa ja elämääni teemoittain. Yhteyksiä etsien ja niitä löytäen. Kertomuksia eheytymisestä.

Kiitos kun jaksoit lukea.

Totuus ei pala tulessa.

-Carita K.-

-yksi kirjan lukijoista-

(Alin kuva: Akseli Gallen-Kallela Lemminkäisen Äiti & Niklas Meltio)

Trauma on kehossa syvällä, mutta niin on muutosvoimakin meissä…

Trauma on kehossa syvällä, mutta niin on muutosvoimakin meissä…

Minulle trauma on ollut aina kehossa. Se on tullut läpi mm lukuisina kipuina, kouristuksina, tunnottomuuksina, turvotuksina, puolihalvaantumisina, paineina, syväväsymisenä ja tajunnanmenettämisinä. Se on ollut läsnä arjessa niin kauan kuin muistan. Se on ollut siinä muistuttamassa itsestään ja minä olen elänyt sen kanssa rinnakkaiseloa.

Olen käynyt terapiassa yhteensä 5 vuotta, kolmella eri terapeutilla. Ensimmäisessä löysin sanan trauma (tapahtui 90-luvulla) ja toisessa olin päättänyt käsitellä tämän trauman pois elämästäni. Halusin traumamuistot ulos itsestäni ja olin valmis tekemään mitä vaan sen eteen. Teimme paljon EMDR:ää, jonka seurauksena traumatisoiduin uudelleen ja löysin itseni vielä aiempaa kaaoottisemmista olotiloista! Välillä luulin kuolevani, koska kouristukset ja sydänalan kivut olivat niin hurjia. Tajusin, että tämä ei ole hyvä juttu, mutta en tiennyt muusta.

Kolmannen kanssa jouduin pysähtymään. Hän ei suostunut kiirehtimään vaikka rauhallinen tahti terapiassa ärsytti minua suunnattomasti ensi alkuun. Lähdin mukaan tähän hitaaseen muutosprosessiin, koska terapeutti herätti minussa jonkinlaista luottamusta. Olin myös jo siihen mennessä tajunnut, että yksin en tästä selviä enää.

Viimeisen kolmen vuoden aikana olen oppinut ymmärtämään, mitä terapeuttien käyttämä sanonta sietokyvyn ikkuna tarkoittaa. Sietokykyähän minulla on kyllä ollut riittävästi, elämä on ollut pelkkää sietämistä ja selviytymistä, mutta todellinen sietokyky tarkoittaakin sitä, että pystyn kokemaan traumatunteita itsessäni ilman, että menetän puhe-, ajattelu-, ja havannointikykyäni niiden pamahtaessa päälle. Opin, että aiempi määritelmäni elämän sietämisestä tarkoittikin minulle kaiken jättämistä, dissosioimista pois tästä hetkestä. Jätin ne kehokivut tänne ja eristin itseni muualle mukavampiin maisemiin mieleni avulla.

Terapiaistunnoissa minulla on ollut tarjota erilaisten tilojen kuvailua terapeutille. Tilat ovat muuntuneet eri-ikäisten lasten ja nuorten ääniksi sen myötä, kun niitä on puhuttu läpi aina uudestaan ja uudestaan. Minun reaktioni ääniin on muuntunut alun kauhistumisesta hyvin empaattiseksi. En osaa sanoa tarkalleen, miten tämä prosessi on tapahtunut. Olemme piirtäneet lukemattomia kaavioita taululle yrittäen piirtämisen ja nimeämisen avulla yhdistää eri kehon tiloja eri puoliin minussa sekä eri puolien reaktioita toisiin puoliin. Tilat ovat siirtyneet taululta uniin. Arjessa yksin ollessani olen oppinut havannoimaan kehollisia traumatiloja uudelleen. Ne eivät enää ole pelkkää paniikkia vaan niillä on nimi, merkitys ja jopa sanomakin minulle. Olen oppinut myös hallitsemaan näitä tiloja! Hitaus on kannattanut; olen oppinut arvostamaan sitä, että pystyn käsittelemään traumaa siinä sietokyvyn ikkunassa ja että se käsittely auttaa oikeasti muuntamaan traumaa.

Tänä syksynä löysin liike-ja tanssiterapian, minkä avulla saan yhdistettyä kehoa ja mieltä taas uudella tapaa. Improvisoidussa tanssissa joudun tiloihin, mitkä on tuttuja ennestään, kuten viimeksi semmoiseen kohtaan mielessäni missä on läsnä lamaannus ja paniikki yhtäaikaa. Reaktioni siihen on ollut aina se, että jämähdän, koska en tiedä mitä pitäisi tehdä. Käpertyäkö rullalle vai lähteä karkuun? Liikkeen avulla annan kehoni löytää itsestään ratkaisun tilanteeseen, mikä viimeksi oli pikku hiljainen liike lähtien sormista, jotka tunnustelevat ympäristöä ja päätyen siihen, että uskallan  liikkua ja huomaan, että mitään kauheaa ei tapahdukaan!

Trauma on syvällä meissä mutta niin on myös parantava ja eheyttävä voima ja tieto. On vain saatava oikeanlaista apua niin keho, mieli ja aivot alkavat muuntua kohden uutta. Vanhat rakenteet jäävät ja uutta elämää syntyy meissä. Vaikka matka jatkuukin tästä vielä kohden uusia uskalluksia kohdata traumaa, niin voin jo tässä vaiheessa matkaa sanoa, että se kannatti!

Kuulisimme mielellään sinun matkakertomuksiasi! Kirjoita meille, vaikka vieraspostaus. Kirjoittaminen on myös hyvää terapiaa.

Kirjoittanut Seija, yksi kirjan kirjoittajista
ja kirjan graafinen suunnittelija

Seija_profiiili_pienempi

 

Paranen ja voin hyvin! Tiedän sen, koska tunnen niin.

Paranen ja voin hyvin! Tiedän sen, koska tunnen niin.

Fiilistelen usein tilanteita, mitkä on tuntuneet mukavilta elämässäni (kyllä niitäkin on ollut!). Buustaan arkeani, toiveitani ja tulevaisuuden suunnitelmiani näillä ihanilla tunteilla. Juuri näin haluan tuntea jatkossakin. Paranen ja voin hyvin! Tiedän sen, koska tunnen niin.

Hyvää itsehuijausta?
Jostain se motivaatio on revittävä. Disson kanssa eläessä tunnen enemmän kuin usein, että olen jäänyt jyrän alle. Rasittavat, inhottavat ja raskaat tunteet painaa päälle, kun takaumat aktivoituvat. Oma itsekuva ei ole paras mahdollinen ja häpeä eristää.

Hyvät muistot ruokkivat tarvettani lillua vaaleanpunaisella pilvellä mahdollisimman usein. Kysyin tiedon käsittelyyn pääsääntöisesti keskittyvältä ystävältäni, tekeekö hän näin päivittäin? Ei kuulemma, juuri koskaan. Aloin miettimään asiaa tarkemmin ja tajusin, että kudon sisälleni jonkinlaista uutta kudosta hyvien tunteiden avulla. Ihan sama muistinko menneen juuri oikein tai pystynkö toteuttamaan niin suurenomaisen tulevaisuuden kuin kuvittelen. Rakennan sydämeni tunteiden avulla siltaa vanhasta uuteen. Motivoin itseäni jaksamaan tällä ajoittain hyvin vaikealla ja sekavalla tiellä kohti eheytymistä.

Jatkossa haluan kokea vielä enemmän, tuntea intensiivisemmin ja vahvemmin. Tietokeskeinen ystäväni väitti sen johtuvan siitä, että olen hyvin elämyshenkinen ihminen. Olen aina halunnut kokeilla rajojani ja hakenut voimakkaita elämyksiä ympäri maailmaa. Osa on varmasti johtunut siitä, että pääsääntöisesti koin nuorempana, että en oikein tunne mitään ellen mene äärimmäisyyksiin. Osa siitä, että minulla ei ollut tietoa normaalin rajoista. Mutta siitäkin huolimatta olen sitä mieltä, että vahvasti tunteminen on hieno asia ja elämän yhdeksi merkitykseksi riittää se, että haluaa kokea elämää syvästi tuntien.

Minulla on syntynyt tarve kokea läheisyyttä ilman pelkoa. Aiemmin liika läheisyys on lähinnä hämmentänyt. Aion mennä johonkin liike- ja tanssiryhmään, jossa sitä voi harjoitella turvallisesti. Tuommoinen spontaani nauraminenkin voisi olla kova juttu. Jotenkin tämän disson kanssa elämisen myötä sitä joutuu perustelemaan itselleen aika usein miksi tekee niin kuin tekee. Näiden mietteiden myötä olen tänään päättänyt, että annan tunteiden viedä ja kuljettaa; ne on hieno voimavara, ja en yritä olla liian järkevä ihminen. Tunteilevia hetkiä toivottaen…joskus se onnellinen lapsuus on otettava takaisin!

Written by Seija, yksi kirjan kirjoittajista

Seija_profiiili_pienempi

Pin It on Pinterest