Lapsena särkynyt – Joskus on matkattava taaksepäin, päästäkseen eteenpäin.

Lapsena särkynyt – Joskus on matkattava taaksepäin, päästäkseen eteenpäin.

Muistan hämärästi itseni lapsena hyvin ujoksi ja erityisen herkäksi. Olin tunteikas, epätavallisen tunteikas. Aistin jännittyneen ilmapiirin kotona, sekä vanhempieni mielialat. Kaltoinkohtelu ja vallankäyttö oli luonut minusta ”kiltin” ja tottelevaisen tyttären vanhemmilleni, toisin sanoen helpon alistettavan. Tämän herkän ja haaveilevan lapsen huulilla käväisi välillä hymyn häivä, kun ajattelin kauniita ajatuksia, jotka veivät minut kauaksi todellisuudesta, totuudesta. Rakastin kauniita asioita, mielikuvia, niitä pieniä aarteita, joita kannoin sydämessäni.

Kaikki muuttui, kun vallankäytön muodoista kauheimman, seksuaalisen hyväksikäytön kokeminen sai minut särkymään, kahdeksan vuotiaana. Hyväksikäyttäjä oli oma isäni. Silloin maailmani romahti. Kadotin sen kaikkein kauneimman, itseni. Minua ei enää ollut. Oli pienen lapsen ulkokuori, kasvoilla hymytön, pelkoa huokuva katse, sisällä pelkkä tyhjyys.

Kaikki nämä vuodet olen paennut tuntemaani kipua suorittamalla. Mitä enemmän tein ja saavutin, sitä paremmin pystyin pitämään lukittuna sisimpäni. En uskaltanut ajatella, kuka olen. Kehoni yritti viestittää minulle sairauden viittaan pukeutuneena, hiljennä tai uuvut. En uskaltanut hiljentää. Uupuiko kehoni ennen mieltäni? Kaikki se tunteiden tuntematta jättäminen, pelon ja tuskan väistäminen ja itselleni luomien roolien kautta eläminen sai minut vihamaan itseäni, elämääni. Viimein tuntui siltä, että olen menettämässä hallinnan sekä elämää ja itseäni kohtaan. Kaaduin, enkä päässyt enää ylös.

Traumat puskivat kehostani ulos sellaisella voimalla, ettei sitä pystynyt enää vastustamaan. Kehoni oli sairastunut, tunsin kipua ja pahaa oloa. Vuosien ajan elimistöni on ollut tulehdustilassa, valtavan stressihormonikuorman armoilla. Immuunijärjestelmäni meni sekaisin ja heikkeni niin, että sairastuin kahteen autoimmuunisairauteen.

Niin pahalta, kuin muistojen ääneen huutaminen tuntuukin, minun täytyy se saada huutaa. Minun on saatava kertoa, miltä siitä pienestä tytöstä tuntui. Ne tunteet jotka tunsin, olivat todellisia. Kun viimein uskallan tuntea ja nimetä ne tunteet, minulla on mahdollisuus toipua. Vaikka totuus ei ole aina kaunis, tie toipumiseen, eheytymiseen alkaa totuudesta. Onnekseni löysin psykoterapian.

Raskainta on ollut myöntää itselleen voimavarojensa rajallisuus. Totuuden salaaminen on vienyt hirveästi energiaa. Uuvun helposti ja tarvitsen pidemmän ajan siitä toipumiseen. Epäonnistumisen pelko on muovannut minusta ihmisen, joka varoo esittäessään omia ideoitaan, toiveitaan tai ajatuksiaan, sillä torjutuksi tulemisen tunne on vahingoittava. Tämä on vaikuttanut siihen, etten ole pystynyt saavuttamaan kaikkia tavoittelemiani päämääriä elämässäni.

Toipumiseni on vasta alussa, mutta olen toiveikas. Olen halukas tutustumaan tuohon uuteen tuttavuuteen, itseeni. Millainen minä olen? Terapeuttini kulkiessa vierelläni olen opetellut antamaan sille pienelle lapselle sisälläni anteeksi hänen kokemansa tunteet ja pelon. Olen opetellut tuntemaan näitä tunteita ja nimeämään tuntemuksiani sekä kehossa, että mielessä. Luulen, että sisimpäni on täyttymässä jollain uudella, minuudella.

En osaa, ainakaan vielä, tuntea vihaa vanhempiani kohtaan, mutta en voi antaa heille koskaan anteeksi sitä, mitä he minulle tekivät. Haluan heidän tietävän, miltä minusta tuntuu. Mitä etäämmällä he elämässäni ovat, sitä paremmin minä itse voin.

Vieraskirjoitus
Reija Leistén

 

Seksuaaliväkivalta, osa 2: Toipumisen tie

Seksuaaliväkivalta, osa 2: Toipumisen tie

Tie seksuaaliväkivallasta toipumiseen on usein pitkä ja erittäin kivinen. On vaikea nimetä hetkeä, josta toipuminen on alkanut tai kohtaa, johon se päättyy. En ole vielä aivan varma, loppuuko toipuminen koskaan, vaikka akuuteimmat ongelmat ovatkin jo kohtalaisen kaukana takanapäin. Mutta sen tiedän, että toipumisen tie on kaksisuuntainen, aina toisinaan sitä tulee kulkeneeksi taaksepäin.
Elämä ja ihmisenä oleminen on jatkuvaa muutosta. Aina välillä jokin uusi kulma tulee valaistuksi kivustani ja se pitää ainakin minut nöyränä. Mutta niinhän se taisi olla, että kipu kasvattaa. Joku siis tämän universumin päättävässä toimielimessä rakastaa minua ja montaa muuta hyvin paljon, kun on halunnut näin perusteellisesti kasvattaa. Haluan ainakin uskoa, että kokemuksistani seuraa vielä jotakin hyvää.

Luulen, että jotain alkeellista toipumista on tapahtunut jo silloin, kun hyväksikäytön aikana ymmärsin, että minulle tapahtuvat asiat ovat väärin. Vaikkakin se oivallus oli kaksiteräinen miekka: Se herätti toiveen siitä, että asiat voisivat vielä joskus olla toisin. Mutta toi mukanaan masennuksen, kun juuri siinä hetkessä olin vielä määräämättömän pitkän ajan tilanteessa, josta ei ollut ulospääsyä. Oivallukseni käynnisti oireilun, joka näkyi jo ulkopuolisillekin.
Toipumiseni suurin paradoksi oli, että hyväksikäyttäjäni ajattelemattomuuttaan pakotti minut ottamaan ensimmäisen askeleen kohti eheytymistä. Jos hän ei olisi alkanut piirittää minun parasta ystävääni suhteeseen kanssaan, en luultavasti olisi kertonut kokemuksistani vielä pitkään aikaan kenellekään. Hän oli itselleen ominaiseen tapaan aliarvioinut, mitä olin valmis ja kykenevä tekemään ystävieni vuoksi.
Kerroin ystävälleni kokemastani seksuaalisesta hyväksikäytöstä ja hänen reaktionsa yllätti minut täysin. Olin odottanut, ettei hän uskoisi minua. Tai että hän pitäisi minua huorana eikä haluaisi enää koskaan olla missään tekemisissäni kanssani. Niin hyväksikäyttäjäni oli sanonut käyvän, jos kertoisin kenellekään. Noiden kauhukuvien sijaan ystäväni uskoi minua ja kirosi hyväksikäyttäjäni satuttavia tekoja. Hän ei syyttänyt minua mistään eikä hylännyt minua. Vaikka ammattiavun luo pääseminen oli vielä kaukana, ystäväni reaktio oli riittävän oikea juuri siihen tilanteeseen. Minulle muodostui alkeellinen ymmärrys siitä, ettei hyväksikäyttö ollut minun häpeäni, vaan hyväksikäyttäjäni häpeä.
Ystäväni myönteisestä reaktiosta alkoi passiivisen aktiivinen pyrkimys tuoda hyväksikäyttö aikuisten tietoon ja saada itselleni apua. Aloin kertoa koulussa opettajille kokemuksistani, mutta tein sen epäsuorasti. Paljastin viiltelyni ja pahan oloni. Kerroin myös, että velipuoleni tuli öisin sänkyyni. Noilla vihjeillä kukaan aikuisista ei ilmeisesti uskaltanut ajatella, että kertomukseni voisi pitää sisällään jotain vakavampaa. Pelkäsin, että joku kertoisi vanhemmilleni tai soittaisi lastensuojeluun, mutta samaan aikaan ahdistus sisälläni kasvoi jatkuvasti.
Lopulta kerroin eräälle opettajalle täysin suoraan ja kiertelemättä, että minut oli raiskattu niin monta kertaa, etten ollut enää pitkiin aikoihin osannut sanoa, kuinka monta kertaa niin oli käynyt. Hän ilmoitti heti tekevänsä lastensuojeluilmoituksen. Hän oli sitä mieltä, että hain vain huomiota kertomuksellani, kun yritin estää häntä soittamasta lastensuojeluun. Suutuin hänelle. Ja olin aivan hirveän hädissäni. Ajattelin, että se oli minun elämäni loppu. Etten kestäisi sitä, että vanhempani saisivat tietää kokemuksistani.
Opettaja jätti minut yksin luokkahuoneeseen odottamaan ja käski pysyä siellä, kunnes kuraattori hakisi minut luokseen. Luokassa oli isot ikkunat, jotka sai avattua niin isosti auki, että sieltä mahtui hyppäämään alas. Harkitsin vakavasti hyppäämistä ja että jos en kuolisi pudotukseen, niin yrittäisin ehtiä kotiin tappamaan itseni ennen kuin äiti tulisi myöhään illalla kotiin. Jäin kuitenkin istumaan pulpettiin ja itkemään. Kuraattori haki minut luokseen ja juttelimme monta tuntia. Hän vietti kanssani aikaa iltaan asti, ettei minun tarvinnut olla yksin.

Kohtalaisen pian hyväksikäytön paljastamisen jälkeen aloin saada ammattiapua nuorisopsykiatrian poliklinikalta. Saamani apu oli ihan hyvää, mutta työntekijöissä oli valitettavaa vaihtuvuutta. Se ei ole ideaalitilanne, kun käsitellään sellaista traumaattista tapahtumaa, joka on romuttanut luottamuksen ihmisiin. Vaihtuvuudesta huolimatta sain seksuaalitraumani käsiteltyä niin hyvin, että pystyin puhumaan aiheesta ilman suurempia kipuja. Identiteettiin, naiseuteen tai seksuaalisuuteen ei kuitenkaan nuorisopsykiatrialla puututtu. Vaikka juuri ne osa-alueet minussa oli vuosien varrella rikottu kaikkein pahiten.
Terapian jälkeenkin voin tasaisin väliajoin todella huonosti, tunsin olevani itseni kanssa aivan hukassa. Parisuhteen vakiinnuttua ongelmat seksuaalisuudessa alkoivat tulla esiin. Kouluterveydenhoitajan vastaanotolta hakeuduin Sihtiin, joka on nuorille tarkoitettu matalan kynnyksen palvelu. Siellä kävin ne sallitut viisi kertaa ja viimeiselle käynnille osallistui lääkäri ja seksuaaliterapeutti aikuispsykiatrian puolelta, jotta selvitettäisiin jatkohoitomahdollisuuksiani. Hyväksikäyttötaustani oli lääkärin ja seksuaaliterapeutin tiedossa. Itkin koko tapaamisen ajan, kun oli niin paha olla. Lopputulemana oli, etten tarvinnut hoitoa tai ollut kykenevä hyötymään seksuaaliterapiasta. Ahdistus seksin suhteen oli kuulemma normaalia taustani takia eikä sille mitään voinut tehdä. Minulle kerrottiin, että voin mennä juttelemaan kuulumisiani perheasianneuvottelukeskukseen. Itku ei ainakaan helpottunut nuo asiat kuultuani. Itkin monta viikkoa ja koetin sopeutua ajatukseen, ettei minun voinnissani olisi odotettavissa kohentumista välttämättä koskaan.
Yritin jatkaa elämääni ja keskittyä muihin elämän osa-alueisiin. Toteutimme mieheni kanssa haaveen perheen perustamisesta, vaikka raskauden alulle saattaminen oli minulle henkisesti todella raskasta. Ajattelin, että äitinä minusta tulisi onnellinen. Olisi ainakin ikuinen syy olla tekemättä itsemurhaa vaikka tuntuisi kuinka pahalle. Raskaus kuitenkin pahensi hyväksikäyttökokemuksiini liittyvää ahdistusta. Kehoni oli jälleen jonkun toisen hallussa ja se alkoi vatsan kohdalta muuttua vieraaksi jo hyvin aikaisessa vaiheessa.
Ensin olin suunnitellut, etten kertoisi neuvolassa lainkaan seksuaalisesta hyväksikäytöstäni. En halunnut joutua lastensuojelunhampaisiin tai suurennuslasin alle tarkkailtavaksi. Mutta ahdistus kasvoi kuitenkin nopeasti niin pahaksi, ettei minulla ollut muuta mahdollisuutta kuin kertoa terveydenhoitajalleni, mikä minua vaivasi. Hän oli ymmärtäväinen ahdistustani kohtaan ja ohjasi minut seksuaalineuvojan vastaanotolle. En odottanut suuria, kun seksuaaliterapeuttikin oli lyönyt hanskat tiskiin kohdallani aiemmin. Suunnittelin jopa, että peruisin seksuaalineuvonta-ajan. Kiitän kuitenkin edelleen sitä järjenhippusta, joka sai minut menemään paikalle, koska sieltä saatu apu muutti elämäni suunnan.
Aivan ehdottomasti lohdullisinta seksuaalineuvojan kanssa asioidessa oli se, ettei hän pitänyt tilannettani toivottomana. Hän ei sanonut kertaakaan, ettei minua voisi kukaan tai mikään auttaa. Vaikka seksuaalineuvontaan ei kuulu seksuaalitraumojen käsittely, sain silti hyvin kattavaa apua. Työskentelimme seksuaalisuuteni käytännönhankaluuksien kanssa, jotka olivat seurausta hyväksikäytöstäni.
Tunsin tulleeni nähdyksi ja kuulluksi omana itsenäni kokonaisvaltaisesti ehkä ensimmäisen kerran elämässäni. Se tunne oli hämmentävän ihana. Minun hätääni ei vähätelty, mutta minusta ei myöskään tehty lähtökohtaisesti sairasta. Olin ihminen, tarkemmin sanottuna nainen, enkä pelkkä diagnoosilista ja kimppu traumoja. Ja vaikka olin haavoittunut, silti hän jaksoi nähdä vaivaa osoittaakseen, että olin paljon muutakin kuin haavani. Hän sai minut näkemään, että minussa oli tervettä pintaa ja paljon hyvää. Kaikkea sellaista, mitä en itse ollut osannut katsoa.
Sain olla keskeneräinen, monesti tarjoamani ”en tiedä” vastaus oli täysin kelpaava vastaus hänen kysymyksiinsä. Se, ettei hän pakottanut minua tietämään, sai minut pohtimaan. Ja lopulta myös keksimään vastauksen hänen alkuperäiseen kysymykseensä. Häneltä sain myös tilaa kasvaa seksuaalisuudessani, joka oli jäänyt täysin vieraaksi.
Jotta seksuaalisuudessa oli mahdollista kasvaa, sitä oli saatava tutkia. Osasin kyllä harrastaa seksiä, mutta en tiennyt lainkaan mistä pidin tai mistä en pitänyt. Mikään kosketus ei erityisesti tuntunut miltään. Kerroin hänelle, etten pitänyt seksistä, jossa näplitään. Kun hän kysyi tarkennusta, mitä tarkoitin näplimisellä, kerroin sen tarkoittavan koskettamista ylipäätään. Hän ei nauranut eikä alkanut inttää, vaikka jälkikäteen ajateltuna kuvaukseni oli täysin järjetön. Hän hyväksyi minun totuuteni tuputtamatta tilalle korvaavaa ajatusta. Sain häneltä luvan ja tarvitsemani tuen, jotta uskalsin sukeltaa seksuaalisuuteni maailmaan. Yksin en olisi uskaltanut sille matkalle lähteä, enkä todennäköisesti kenenkään muun kuin hänen kanssaan.
Omasta ehdotuksestani aloin pitää seksipäiväkirjaa seksuaalineuvontatapaamistemme välissä. Olin hyvin kiitollinen, että hän suostui luovaan menetelmään, koska seksuaalisuudesta ääneen puhuminen oli minulle todella vaikeaa. Kirjoittaminen on aina ollut minulle luontaisin tapa ilmaista itseäni. Hän hyvin sensitiivisesti ja kauniisti rohkaisi ja kannusti minua tutkimusmatkani aikana. Hän normalisoi ne toiveeni ja tuntemukseni, joita häpesin syvästi. Sain haluta seksiä olematta huora. Sain tuntea mielihyvää ja iloita siitä tuntematta pahaa mieltä. Opettelin uudestaan kehoni tuntemuksia, jotka olin kadottanut ennen kuin olin edes ymmärtänyt, mitä ne olivat.
Koskaan ei tullut tarvetta kuolla häpeään häntä tavatessa, vaikka olin päästänyt hänet lukemaan kaikkein intiimeimmätkin mietteeni ja kokemukseni. Hän osasi niin kauniisti olla kuin en olisi koskaan kertonut mitään sellaista, mitä ihmiset yleensä häpeävät. Kun hän pystyi antamaan minulle noin kokonaisvaltaisen luvan elää seksuaalisena olentona tässä maailmassa, pystyin antamaan myös itselleni sen luvan. Sitä kautta opin olemaan itselleni läsnä seksin yhteydessä. Se toi tunteen turvasta ja että oli luvallista kokea mielihyvää. Seksiin liittynyt ahdistus väheni merkittävästi ja hävisi lähes täysin. Tuntui kuin uusi maailma olisi auennut minulle. En olisi voinut olla kiitollisempi hänelle. Hänen ennakkoluulottomuutensa ja aito halunsa kohdata minut korjasi seksuaalisuuteni syvimmät haavat ja auttoi kääntämään elämäni suunnan. Sain mahdollisuuden tulla kokonaiseksi ja onnelliseksi naiseksi.

Oma sukkulointini terveydenhuollon palvelujärjestelmissä oli siis kaikkea muuta kuin suoraviivainen tie. Seksuaalisen väkivallan uhreille ei ole oikein ollut tarjolla täsmäapua, joka olisi myös helposti tavoitettavissa.
Nyt ongelmaan on kuitenkin tullut uusi ratkaisu, nuorten seksuaaliväkivallan uhrien auttamiseen on käynnistetty Otava-hanke (2017-2019). Tyttöjen Talot tarjoavat ympäri Suomen (Helsinki, Kuopio, Oulu, Espoo ja Rovaniemi) seksuaaliterapiaa 13-29 – vuotiaille tytöille maksutta ja matalankynnyksen palveluna. Seksuaaliväkivaltatyönohjaajaan voi ottaa suoraan yhteyttä luottamuksellisesti. Yhteystiedot löytyvät Tyttöjen Talojen nettisivuilta.
Erityisen onnellinen olen siitä, että seksuaalisuuteen ja identiteettiin liittyvä avuntarve on tunnistettu ja vihdoinkin otettu vakavasti. Tärkeää on myös se, ettei väkivallan uhria pompotella luukulta toiselle, kun kokonaisvaltainen hoito ei oikein tunnu kuuluvan millekään taholle. Jos seksuaaliväkivalta käsitellään pelkkänä traumaattisena tapahtumana, se ei vielä elämänlaatua kauheasti edistä. Estää kenties itsemurhan, mutta se ei tarkoita sitä, että elämää olisi kiva elää. Inhimillinen kärsimys ja pitkäaikaiset haitat lievenevät, kun uhri pääsee mahdollisimman nopeasti oikean ja kokonaisvaltaisen avunpiiriin.
Ilahduin kovin, kun kuulin, että seksuaaliterapiaopintoja suorittava seksuaalineuvojani oli aloittanut Tyttöjen Talolla seksuaaliväkivaltatyönohjaajana. Jos muilla paikkakunnilla työntekijävalinta on osunut yhtä kohdilleen, seksuaalisen väkivallan aiheuttama inhimillinen kärsimys tulee huomattavasti vähenemään tulevaisuudessa. Uhrit pääsevät nopeammin takaisin kiinni elämään ja voivat päästä yli vaikeista kokemuksistaan. Kaikesta voi selvitä, kun saa oikeanlaista tukea ja apua. Ja nyt se apu on helpommin tarjolla kuin koskaan aikaisemmin.

Vieraskirjoitus
-Laura-

 

Kun minä muutun, kaikki muuttuu

Kun minä muutun, kaikki muuttuu

Törmäsin näihin sanoihin fb:ssä ja hetkeäkään epäröimättä klikkasin tykkää painiketta. “Tietysti asia on niin”.

Ne sanat eivät kuitenkaan hävinneet mielestäni ja lopulta minun oli pakko pysähtyä ajattelemaan niitä.
Lausehan ei lopulta olekaan kovin helppo. Löysin itsestäni vastustusta.
“Miksi minun täytyisi muuttua, minähän se uhri olen. Minut rikottiin ja minä olen se, jota täytyy ymmärtää”.
Ymmärsin, että olen elänyt niin, etten tunnistanut muuttumisen tarvetta itsessäni. Odotin, että muut muuttuvat. Uhriuduin.

Minä olen nyt kuitenkin matkalla kohti ymmärrystä ja toisenlaista elämää.
Minun maailmani on värittynyt pelottavaksi ja vaaralliseksi lapsuuteni kauhujen seurauksena. Uhka on kaikkialla ja minä suojaudun ja puolustaudun sitä uhkaa vastaan kaikilla niillä lapsen mekanismeilla, mitä käytin lapsuudessani.

Minun odotetaan käyttäytyvän aikuisen tavoin, näytänhän ulkokuoreltani aikuiselta.
Varhaiset suojautumismekanismit eivät kuitenkaan palvele minua enää aikuisena. Ne mekanismit helposti eristävät minut muista ihmisistä.
Suojautuminen maailmalta eristää minut myös helposti kotiin. Joskus on vaikeaa poistua kotoa, mutta minä en tunne aina olevani turvassa kodissanikaan.
Pelko on jatkuva seuralainen ihanassa kauniissa kodissani, jossa ei ole koskaan tapahtunut mitään pahaa.
Minä ymmärrän sen, mutta minun mieleni ei. Elän edelleen loputonta kauhua lapsuudestani, jossa talon ovet laitettiin lukkoon, eikä kauhujen keskeltä päässyt pakoon.

Joskus toipumisen tie näyttää loputtoman pitkältä, mutta halu selvitä on niin vahvana, että minä en luovuta.

Mutta miksi minun, juuri minun on muututtava?
Minä en pysty muuttamaan ketään toista ihmistä, mutta minä pystyn muuttamaan itseni.
Minä olen itse vastuussa siitä työstä, että minä tulen onnelliseksi ja löydän rauhan.
Minä olen vastuussa siitä, etten riko ympärilläni olevia ihmisiä.
Minä olen vastuussa minusta. Sitä työtä ei minun puolestani voi kukaan toinen tehdä.

Ilman terapiaani muutos ei olisi mahdollinen. Tällä matkallani olen pystynyt löytämään säälin ja lämmön itseäni kohtaan. Se auttaa minua toipumisessani. Pystyn kummallisella tavalla katsomaan itseäni sivusta, ulkopuolelta ja tuntemaan lämpöä sitä katsomaani rikottua ihmistä kohtaan.

Niin kauan, kuin minä suojaudun tuntematonta uhkaa vastaan, minä en pysty olemaan onnellinen. Ja siksi minä muutun. Minä haluan olla onnellinen ja että minun lähelläni on hyvä olla.

Kun minä muutun, kaikki muuttuu.
Pitkän tien päässä minua odottaa maailma kaikkine upeine väreineen.

vieraskirjoitus
Satu M

Maailmantrauma

Maailmantrauma

Seurailen uutisia surullisena ja ahdistuneena. Iltaisin en uutissivustoja auki klikkaa, sillä tarvitsen nälkäisistä lapsista ja pommituksista ahdistumattomat yöuneni ja maailma saa pyöriä ilman minuakin. Kun suurvaltoja johtavat Trumpin ja Putinin kaltaiset riemuidiootit, mielessä käy useinkin, onko meillä mitään toivoa. Eikä näytä tilanne hyvältä Suomessakaan, sillä rasismi valtaa alaa kansakunnan johdosta lähtien ja köyhien ja sairaiden kurjistaminen jatkuu. Valtakunnan johtajilta puuttuu sydämen sivistystä ja viisautta.

Näkyykö yksittäisten kansalaisten traumatisoituminen valtion johdossa? Tai toisin päin – onko maamme kohtalo ja kokovartalokuva yhtä kuin trauma? Jos johtajat ja päättäjät ovat sairaita, voiko kansakunta voida hyvin? Voivatko päättäjien sokeudesta kärsivät yksilöt voida hyvin? Kun hierarkian huipulla vallitsee narsismi ja pahuus, on koko rakennuksen pohja mätä. Tämä maa ei voi hyvin, ja lehtien palstoilla virnuilevat omahyväiset poliitikot ovat kuin mainostauluja siitä, missä mättää. Lasten- ja nuorisopsykiatriaan jonotetaan kuukausikaupalla ja hampaitaan voivat nykyään hoitaa vain rikkaat. Onneksi veronkierrosta kuitenkin tehdään koko ajan helpompaa.

Juuri kun sotatraumoista on alettu toipua, hallitus päättää traumatisoida maan uudestaan. Tsemppiä vain seuraaville sukupolville.

Mietin välillä, kuinka traumatisoituneita poliitikkomme ovat. On minullakin persoonan osia, jotka eivät välitä kenestäkään yhtään mitään, vaan pyrkivät vain kostamaan ja tuhoamaan. En kuitenkaan anna niiden hallita käytöstäni tai ohjata tekemisiäni. Kyseessä on valinta. Tietoinen päätös katkaista pahan ketju.

Kun eniten ahdistaa, lähden kävelylle tai ratsastamaan. Keskiyön aurinko valaisee taivaan ja sydämen, järvien vesi lämpenee, niityllä tuoksuu. Minulla on ystäviä ja rakkaita, terve keho ja toipuva mieli.

Tänään on minun ainoan elämäni ainoa päivä, ja minä itse päätän, miten elän sen ja miten tänään kohtelen itseäni ja muita. Haluan käyttää vähäisen vaikutusvaltani hyvin. Siihen minulla on vastuu ja oikeus.

 

by Marika, yksi kirjan kirjoittajista

marika_esittely2

 

 

 

Tärkeitä asioita

Tärkeitä asioita

Vietin viimeiset kaksi viikkoa psykiatrian osastolla Norra Älvsborgs Länssjukhusissa Trollhöttanissa. Osastolle minut vei voimistunut dissosiaatio-oireilu ja syvä epätoivo.

Ensimmäistä kertaa elämässäni sain hyvää psykiatrista hoitoa, todellista apua turruttamisen sijaan. Ensi maanantaista lähtien olen pikku hiljaa palaamassa takaisin töihin.

Koen oppineeni kuluneiden viikkojen aikana todella paljon itsestäni. Oivallukset toipumisen tiellä ovat aina jossain määrin henkilökohtaisia, mutta tahdon silti jakaa teille hoitaja- ja terapeuttikeskustelujen aikana saamiani uusia, voimaa antavia ajatuksia.

  1. Minä olen valtavan rakastettu. Saan ottaa rakkauden vastaan, saan antaa sen kantaa itseäni.
  2. Minun elämässäni minä olen kaikista tärkein ihminen. En voi enkä saa elää ensisijaisesti muita varten.
  3. Minä kelpaan.
  4. Minun ei tarvitse vahingoittaa itseäni. Saan olla itselleni hellä.
  5. Minun ei tarvitse miellyttää kaikkia tai todistella mitään. Saan olla rehellinen. Saan sanoa ei. Saan erehtyä.
  6. En voi olla muille mieliksi, jos en ensin ole itselleni mieliksi.
  7. Olen itse vastuussa elämästäni ja hyvinvoinnistani. Läheiseni voivat ja saavat auttaa minua, mutta he disso voi pelastaa minua. En voi sälyttää ylivoimaisia taakkoja heidän harteilleen.
  8. En ole mitään velkaa kenellekään.
  9. Saan onnea ja iloa voidessani auttaa muita, mutta minun ei pidä tehdä sitä yli voimavarojeni.
  10. Vaikka jäisin yksin, selviäisin silti. En ole paha ihminen, ansaitsen elää.

Ärlighet och sanning ger frid! Rehellisyys ja totuus antavat rauhan.

Jag är oerhört viktig. Olen sanomattoman tärkeä.

 

by Marika, yksi kirjamme kirjoittajista

marika_esittely2

Ei eutanasiaa – ihmetarinoita selviytymisestä syntyy joka päivä

Ei eutanasiaa – ihmetarinoita selviytymisestä syntyy joka päivä

Kuukausi sitten uutisoitiin noin 20-vuotiaasta naisesta, jolle oli Hollannissa myönnetty eutanasia. Nainen oli joutunut lapsuudessaan ja nuoruudessaan seksuaalisen hyväksikäytön uhriksi, ja kärsi monenlaisista psyykkisistä oireista.

Päätös eutanasian myöntämisestä oli karmiva ja hätiköity. Tekee mieli kiistää sellaisen hoitotiimin pätevyys, joka toteaa 20-vuotiaan naisen virallisesti toivottomaksi tapaukseksi. Vaikka hyväksikäytön uhri olisi joutunut käymään läpi pitkäänkin jatkuvan terapian ja hoitoprosessin, hänellä olisi silti luultavasti ollut jäljellä monta sellaista elinvuotta, joiden sisältö ei olisi ollut pelkkää kipua. Traumasta on mahdollista toipua, eikä 5-10 vuoden hoitoaika vakavasti lapsuudessaan traumatisoituneiden kohdalla ole poikkeuksellista.

Traumoista ja erilaisista traumaperäisistä häiriöistä kärsiviä ihmisiä on paljon. Suurin osa potilaista kokee tuskaa, mutta valtaosaa voidaan auttaa toimintakyvyn ylläpitämisessä ja parantamisessa. Vähintäänkin olotiloja ja arkea voidaan helpottaa, kunhan apu on oikeanlaista. Dissosioivan mielen kanssa kohtaa haasteita päivittäin. Käytössä on onneksi jo monenlaisia hoitomenetelmiä, ja vaihtoehtoja tulee varmasti lisää, kun tieto dissosiaatiosta lisääntyy.

Suurimmalle osalle dissosiaatiopotilaista ajatus kuolemasta on jossain vaiheessa elämää läsnä. Itse osasin aikoinani argumentoida hyvin, miksi minun pitäisi antaa tehdä itsemurha. Jos mieleni sekavuudelta olisin osannut, olisin todennäköisesti hakenut armokuolemaa. Vaikka sitä tuolloin tosissani toivoinkin, olisi ollut karmivaa, jos minun olisi annettu kuolla.

Hollannissa kuolleen naisen tarina oli ääritapaus. Toisen ääripään tarinoita, kuten kirjan kirjoittajien kokemukset selviytymisestä vastoin odotuksia, on kuitenkin vähintään yhtä paljon. Lisää ihmetarinoita selviytymisestä syntyy joka päivä.

Kalevan kirjoituksessa traumapsykoterapeutti Jarno Katajisto toteaa lopuksi, että oikein fokusoidun hoidon lisäksi vertaistukiryhmät ovat tärkeitä. On helpottavaa huomata, ettei ole oireidensa kanssa yksin. Toisilta traumoja kokeneelta liikenee paitsi ymmärrystä menneisyyttä kohtaan, myös selviytymisvinkkejä ja kannustusta nykyhetkeen.

by Irene, yksi kirjan kirjoittajista

Irene_profiili_pienempi

Lähteet
Kaleva Puheenaihe 10.6.2016
Helsingin Sanomat 11.5.2016 ja 19.5.2016

Pin It on Pinterest